Tyhjä paikka odottaa täyttymistään
Tahaton lapsettomuus koskettaa yhä useampaa. Peräti joka viides pari joutuu toteamaan, ettei raskaus ole alkanut vuodenkaan yrittämisen jälkeen.
Pari määritellään lapsettomaksi, kun raskaus ei vuoden säännöllisestä sukupuolielämästä huolimatta ole alkanut. Syy hedelmättömyyteen löytyy kolmasosassa tapauksista naisesta ja kolmasosassa miehestä. 30 prosentissa tapauksista syytä on kummassakin.
Jo kolmentoista vuoden ajan on äitienpäivää edeltävänä lauantaina vietetty Lapsettomien lauantaita eli lapsettomien omaa päivää.
Kaikki tuntemukset läpi
Mira, 25, rupesi yrittämään lasta mentyään miehensä kanssa naimisiin kesällä kaksi vuotta sitten. Lasta ei ole tähän päivään mennessä kuulunut. Päällimmäinen tunne on suru.
”Suru tuntuu kulkevan mukana aina ja kaikkialle. Joskus suru nousee pintaan, joskus se painuu jonnekin taka-alalle. Se on läsnä silti päivittäin. Minussa on jokin tyhjä kohta, joka odottaa täyttymistään.”
Mira sai viime kesänä terveyskeskuslääkäriltä lähetteen perhesuunnittelupoliklinikalle. Siellä käynnistettiin lapsettomuustutkimukset. Hänellä todettiin ovulaatiohäiriö sekä suurehko kasvain, joka esti toisen munasarjan toiminnan..
Kasvain poistettiin leikkauksella. Puolisosta ei löytynyt mitään vikaa. Lapsettomuushoidot ovat alkamassa aivan lähiviikkoina. Hoidoissa Miralle tehdään lääkkeellinen ovulaationinduktio.
Surun lisäksi Mira on käynyt läpi katkeruutta ja kateutta. Tuntemuksia pidetään ehkä tabuina, mutta Mira ei usko, että kukaan lapseton pystyy välttymään niiltä. Ainakaan täysin.
”Pahimpina aikoina pienten lasten, lastenvaunujen ja raskaana olevien näkeminen alkoi muodostua niinkin vaikeaksi, että välttelin liikkumista julkisissa kulkuneuvoissa ja ruokakaupoissa tiettyinä vuorokaudenaikoina. Yhteen aikaan löysin itseni aamuisin murehtimasta, kuinka monta onnellista äitiä lapsineen hän ehtisinkään päivän aikana nähdä.”
Vaihtoehtona adoptio?
Lapsettomuus on paljon muutakin kuin vain sitä, ettei lapsia ole. Se on hyvin kokonaisvaltaista.
”Lisääntymiskyky on jotenkin niin luonnollinen osa ihmistä ja naista. Lapsettomuudessa tuntee menettävänsä jonkin aivan käsittämättömän suuren palan elämää itseään, sen luonnollista prosessia”, Mira miettii.
Mira ajattelee usein surullisena sitä katkeamatonta DNA-ketjua aina ihmisten syntyajoilta tähän päivään saakka. Hän tuntee olevansa yksi päättyvä haara johonkin loppuun.
”Tyhjä, tarpeeton, epänainen”, hän kuvailee.
Miraa ei juuri ilahduta puheet adoption mahdollisuudesta. Adoptiota ehdottavat eivät hänen mukaansa voi käsittää, että vaikka lapsia tupsahtaisikin jostakin, jotain jäisi silti puuttumaan.
”En minä halua mitä tahansa lasta. Haluan oman lapsen. Vaikka adoptoisin, tuntisin aina olevani identiteetiltäni jollain tavalla lapseton. Biologinen lapsi olisi aina osa minua ja miestäni, rakkauden hedelmä niin kuin sanotaan. Joku jolla olisi vaikka minun pitkät varpaani ja mieheni musta tukka.”
Ulkopuolinen kaikkialla
Lähisukulaisten lisääntyminen tuntuu olevan lapsettomalle kovin paikka.
”Se jotenkin alleviivaa sen, mitä minulla ei ole, ja paljastaa millaisen pettymyksen tunnen tuottavani vanhemmilleni, appivanhemmilleni ja miehelleni”, Mira pohtii.
Lapsettomuus tuo myös ulkopuolisuuden tunteen. Varsinkin tilaisuuksissa, joissa äidit ja isät juttelevat pienokaisistaan tai raskauksista, tekisi lapsettoman mieli liueta tapettiin. Tahattomasti lapseton kokee olevansa ulkopuolinen lähes kaikkialla. Tiedotusvälineet, mainokset ja kadut tuntuvat olevan täynnä lapsia muistuttamassa siitä mitä itseltä puuttuu.
”Vasta lapsettomana tajuaa oikeasti miten koko yhteiskunta rakentuu mallille jossa ollaan perhe. Se iskee päälle kaupassa, bussissa, leikkipuiston ohi kävellessä, mainoskylteissä ja televisiossa”, Mira kuvailee.
Lapsettomuutta voidaan hoitaa
Hedelmöityshoidot ovat viime vuosina kehittyneet melkoisesti. Suurin osa pareista saa lopulta niiden avulla lapsen. Vuosittain hedelmöityshoitojen avulla syntyy yli 3000 lasta. Hoitoprosessi voi kuitenkin kestää vuosia ja se on henkisesti raskas.
Hedelmättömyyden taustalla on useita syitä. Lapsia hankitaan yhä vanhempana, jolloin hedelmällisyys luonnostaan laskee.
Lapsettomuushoitojen tavoitteena on selvittää, tapahtuuko ovulaatio, onko kohtu terve, ovatko munanjohtimet avoimet ja onko siemennesteen laatu riittävä.
Lapsettomuus voi johtua muistakin syistä kuin hedelmättömyydestä. Sairaus tai sen lääkitys ja hoito voi estää saamasta lapsia. Tupakoinnin kautta saatavat aineet, kuten häkä ja nikotiini, aiheuttavat kaksinkertaisen keskenmenoriskin odottavalle äidille. Kohdunulkoinen raskaus on tupakoivalla 2,5-kertainen tupakoimattomuuteen verrattuna.
Veera, 34, ja hänen miehensä yrittivät lasta useamman vuoden.
”Hakeuduimme hoitoihin viime syksynä, kun tunsin biologisen kellon tikityksen hiljenevän. Tuli tunne, että lasta on yritettävä nyt tai ei ollenkaan, koska en halua olla mikään vanhusäiti”, hän kertoo.
Pariskunnan lapsi sai alkunsa Väestöliiton klinikalla inseminaatiolla. Heti ensimmäinen yritys tärppäsi.
”En uskonut kaiken tapahtuvan niin nopeasti. Olo oli epäuskoinen ja epätodellinen.”
Huoli keskenmenosta on koko ajan kova, vaikka hän ei olekaan riskiryhmää. Raskaudesta pariskunta on kertonut vasta muutamille läheisilleen.
”Olen niin epäileväinen luonne, etten usko asioiden menevän hyvin ennen kuin lapsi on terveenä maailmassa. Odotan kuitenkin innolla ensi vuoden äitienpäivää, kun todellakin olen äiti. Onhan se mukava tietää, että niitä valkovuokkoja saattaa alkaa tulla vaasiin tulevina vuosina”, hän pohtii.
Vain vertainen ymmärtää
Lapsettomuuden vaikutukset tuntuvat ja näkyvät ennen kaikkea elämän psyykkisellä ja sosiaalisella puolella. Epäonnistuminen ja huonommuuden tunne, ystävistä ja sukulaisista eristäytyminen, masennus ja elämän tarkoituksen kadottaminen ovat tuttuja asioita.
Monen lapsettoman mielestä asiaa ei pysty käsittämään kukaan muu kuin ihminen, joka on kokenut saman. Lapsettomuudesta voi olla vaikea puhua läheisille. Ainakin aluksi.
”Pelkäsin tulevani satutetuksi, jos saisin ymmärtämättömiä kommentteja. Olen asian suhteen kuitenkin vielä melkoisen vereslihalla, joten minua pystyy loukkaamaan aivan tahtomattaankin”, Mira kertoo.
Vastaanotto on hänen mukaansa ollut kirjavaa. Suurimmilta osin kuitenkin hienotunteista ja kunnioittavaa. Erästä kommenttia hän ei tosin ymmärtänyt.
”Yksi ystäväni painotti, etten saisi jäädä hautomaan suruani. Se tuntui jollain tavalla kohtuuttomalta, olinhan kuitenkin elänyt aivan normaalia elämää ja välillä väkisinkin näyttänyt iloista naamaa, järjestänyt tapaamisia, käynyt ulkona.”
Mira tunsikin suorastaan ylpeyttä siitä, että hän oli ollut vahva, vaikka sitten väkisin.
”Luulen, että keskustelupalstan ansiosta tunnen nykyään olevani melkoisen tasapainoinen. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen ja katson elämää eteenpäin päivän kerrallaan.”
Kaikki lapset tervetulleita
Lapsettomuushoidot aloittanut Mira painottaa, ettei lapsettomuus ole vain suru, jonka voi surra pois. Se on koko ajan läsnä.
”Se, että koko ajan on toivoa, tekee myös sen, että koko ajan tulee pettymyksiä. Tulee aina uusi kierto ja aina uusi pettymys. Elämä on yhtä surun ja toiveiden vuoristorataa. Asia olisi toinen, jos olisin saanut tietää, ettei lasten saaminen tule koskaan onnistumaan. Nyt tunnen epäonnistuvani jatkuvasti”, hän kuvailee.
Miehensä kanssa viisi vuotta lasta yrittänyt Jenni, 27, on aina tiennyt haluavansa lapsia.
”Kuusivuotiaana olin sanonut, että otan kaikki lapset, jotka tulen saamaan. Ja niinhän tässä käy.”
Sanna Ala-Seppälä
Lähteet:
Kommentit
Hei edellinen virailija!
En tiedä kuinka vanha olet eli oliko se vähän vai kauan aikaa sitten kun sait lapsesi, mutta haluaisin sanoa, että muutaamaa vuotta vanhempana käy toisin päin: nyt olet ulkona jutuista, koska sinulla on lapsi, muilla ei. Me lapsettomat jäämme ulos, koska meillä ei ole lapsia, muilla on. Riippuen ystäväpiirin/suvun lapsiluvusta tämä sattuu joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän, mutta aina löytyy porukoita, joissa on aivan kä-sit-tä-mät-tö-män ulkopuolinen 🙁
Itse olen usein saanut kuulla että ”eihän kaikilla tarviikkaan olla lapsia”. Niinpä, mutta valitettavasti jokainen puhuu vaan omasta puolestaan, jokaiselle lapsettomuus on erikseen yhtä kipeä ja henkilökohtainen asia. Minua ei lapsettomuudessani lohduta että naapuri kuitenkin saa lapsia, good for her! (vaikkei kyllä suretakkaan, kaikilla on oma elämänsä). Sama kun syöpäsairaan pitäisi unohtaa surunsa iloitsemalla siitä että muilla ei ole syöpää!
Toinen usein kuultu kommentti on se, että ”maailmassa on niin tuhat muutakin asiaa joita voi tehdä”. Niinpä, mutta näyttäkää mulle asia, jolla voi korvata oman lapsen! Pitäis varmaan kysyä niiltä joilla on lapsia; mihin vaihtaisit? Mikä on yhtä arvokasta?
Elämä jatkuu, lasten kanssa tai ilman, mutta ainakin minulle hlökohtaisesti vielä kipeämpää kuin se, että niitä lapsia ei ole, on että niitä ei voi saada. Se kyvyttömyyde, alemmuuden ja arvottomuuden häpeä on jotain aivan käsittämättömän suurta ja kenenkään on ihan turha tulla sanomaan että olen yhtä arvokas näinkin. En tietenkään ole! Mutta sen kanssa on vaan oltava.
Kommentit
Voi kuinka totta nuo kirjoitukset ovatkaan ja kuinka huonosti ystävät ymmärtävät tätä lapsettomuutta – tekevät oman ”rinkinsä” toisten ”lapsellisten” ystävä perheiden kanssa ja ovat jättäneet meidät ulkopuolelle. Kun lapsia alkoi syntyä ystävättärilleni olin alkuun mukana niin kuin ennenkin, vaikka sydämeen sattui. Vähitellen huomasin, ettei minua kutsuttu lasten synttäreille, ei ristiäisiin – koska meillä ei ollut omia lapsia, emme kuuluneet enää samaan rinkiin.
Joulu on taas tulossa ja näiltä lapsellisilta perheiltä tulee taas joulukortit joissa on kuvattu kaikki lapsikatraat tonttulakit päässä, näenpä edes siitä ajan kulumisen, kääröt ovat kasvaneet reippaiksi pikku ihmisiksi. Kuinka oikeasti voin pahoin kun taas näen nuo joulukortit.
Pitäisi varmaan tehdä jenkkien tapaan sellainen vuosikirje, jossa kerron kuluneen jo vuoden lapsettomuushoitojen päättymisestä ilman tulosta, kuinka itkin hysteerisesti ostaessani kastejuhlan onnittelukorttia tuoreelle kummipojallemme, että olen löytänyt päivilleni täytettä jatkuvista ylitöistä, olen palannut vanhan harrastukseni pariin ja herännyt taas henkiin turruttavasta sielun kivusta. Lapsettomuus on todellakin läsnä päivittäin, suru tulee enää harvemmin, mutta se osaa kyllä yllättää saapuessaan välillä rajumpana kuin osaisi enää kuvitellakaan.
Yhtä asiaa kiitän; minulta ei voida riistää lasta pois – kuten Jokelassa kävi – en joudu hautaamaan tuntemaani ja rakastamaani lasta. Unemani lapsestani olen joutunut hautaamaan – tein sen konkreettisesti, kaivoin pihalle pienen haudan, pudotin sinne aikanaan ostamani sukkaparin kuvaamaan unelmaani ja pistin haudan umpeen, päällisin puolin tuo näyttää siltä että tein uuden kukkapenkin. Siltä se vieraille saakin näyttää. Elämä jatkuu… en kyllä tiedä miksi täällä pitää yrittää saada aikaan yhtään mitään, kun ei ole ketään kelle elämäntyönsä jättäisi – on vain opeteltava nauttimaan elämästä itsestään ja itselleen.
Hyvä artikkeli, ja aika oikeaan osui. Onneksi tuolla Ellien keskusteluissa löytyy muita samassa tilanteessa olevia, ja vaikeistakin asioista voi puhua siellä. Esimerkiksi miten suhtautua ulkopuolisten jatkuvaan (ärsyttävään) uteluun ”no koskas te ajattelitte niitä lapsia tehdä” tai mitkä ovat tunteet kun hyvä ystävä raskautuu ihan sormia napsauttamalla.
Mikä se kolmas tarina oli?
Paljon on myös niitä, jotka saavat lapsia, mutta eivät suinkaan sormia napsauttamalla, vaan todella ovulaatiota seuraten puurtamalla. Meillä vauvat ovat saaneet alkunsa juuri epäsäännöllistä kuukautiskiertoani seuraten väkisin jyystämällä, kun kumpaakaan ei koko homma oikein innosta.
Huomasin itse, että lapsenteon vaikeus oli sellainen asia, josta en puhunut kenenkään kanssa, etenkään nuorien ystävieni kanssa. Ystäväpiirissä kun oli velaa, tahtomattaan lapsetonta, vammaisen vauvan vanhempia ja niitä, jotka tosiaan tuntuivat saavan lapsia, vaikka harrastivat pelkkää suuseksiä kondomin, kierukan ja vaahdon kanssa…
Onneksi lapset ovat olleet ihania ja parisuhdekin on parantunut vaikean pikkuvauvavaiheen jälkeen ennalleen. Tuskin kuitenkaan parisuhde kestäisi enää yhtään enempää lapsia kuin nämä kaksi.
Voi luoja, nämä tekstit ovat kuin omiani.Kaikki tunteet, joita olen tuntenut ovat teilläkin samoja. Tätä tuskaa ja kipua ei voi ymmärtää ellei sitä koe itse. Riittämättömyys, turhuus ja arvottomuus ovat päälinmäisenä mielessä. En ole minkään arvoinen tässä yhteiskunnassa, koska en ole saanut lapsia.
Tuska on niin järjetön että luuhistun sen alle. Välillä on helpompaa, kunnes taas huomaan että olen katkeroitunut enkä siedä vaunujen tai lapsiperheiden näkemistä.
Tätä helvettiä en halua kenenkään kokevan.
Olen ehkä väärä ihminen kommentoimaan täällä, koska minulla on kaksi lasta. Toinen nyt reilusti täysikäinen ja toinen tarhaikäinen. Kun sain ensimmäisen lapseni, olisin halunut tälle kaverin, mutta ikävän eron jälkeen ei sopivaa miestä löytynyt. Sitten löysin miehen ja sain toisen lapseni, mutta tälle toiselle en saanut kaveria taaskaan. Molemmat ovat ikään kuin ainoita lapsia. Monen keskenmenon ja korkean ikäni takia, minun on myönnettävä, että lapsilukuni on täynnä, vaikka se kipeää onkin. Lapseni ovat lahjoja, joiden arvon ymmärrän nyt parhaiten, kun enempää en saa. Jokainen menetetty lapsenalku on sattunut kauheasti, mutta moni läheinen ei edes tiedä keskenmenoistani. Niistä puhuminen on niin rankkaa. Ymmärrän kaikkia lapsettomia ja heidän tuskaansa. Lapsettomuus ilman omaa halua on yksi pahimmista elämänrangaistuksista.
Minäkin olen varmaan väärä kommentoimaan tätä aihetta, kun olen vapaaehtoisesti lapseton nainen. En tosiaan käsitä, miten lastensaamisesta voi tulla tuollainen pakkomielle ja elämän tarkoitus. Minulla on NIIN mukava elämä ilman lapsia. 🙂
Paras tapa säilyttää itsemääräämisoikeus on jättää lapset tekemättä koska sellaisia omia lapsia ei Suomessa ole olemassa vaan lapset ovat yhteiskunnan vapaata riistaa. Neuvoloiden kyykyttäjät pitävät huolta että vanhempien yli kävellään mennen tullen.
Ikävää, että vasta lapsen saaminen tuntuu tekevän joidenkin elämästä rikkaan ja antoisan.
kuuleppa volkkis. turha tulla pätemään näille sivustoille. minä seuraan vierestä siskoni ja hänen miehensä lapsettomuuden tuskaa, ja tiedän että totta helvetissä ottaa aikansa, ennen kuin edes saa selville, jääkö lapsettomaksi, kenestä se on kiinni, saati näiden asioiden aiheuttamien tunteiden käsitteleminen. Jotkut pääsevät asiasta eteenpäin helpommin, toiset hieman hitaammin. Joten annas moralisointien olla!
Eikö ole jotenkin sairasta jäädä rypemään yhden asian ympärille, ikäänkuin se olisi koko elämän täyttymys? Elämä ja siinä kohtaamamme asiat ovat juuri niin vaikeita , kuin haluamme niistä tehdä. Ellei onnistu jossain asiassa, pitäisi mielestäni ottaa uusi suunta ja lähteä hakemaan onnistumista sieltä.
Aina ei näitä lapsettomien `ruikutuksia` jaksa ymmärtää, yhtä hyvin `lapselliset`voisivat täyttää lehtien palstat/otsikot sillä, kuinka raskasta onkaan, kun on noita lapsia tullut tehtyä.
Elämästä löytyy paljon positiivisia puolia, keskitytäänkö niiden hakemiseen ja löytämiseen!
Elämää helpottaa, kun hyväksyy, että kaikkea ei voi saada. Nyky-yhteiskunnassa vain tuntuu, että lapsetkin esineellistetään, kun muillakin on, niin meillä on myös oltava. Lasten hankkimiseen tulee myös muita parisuhteen ulkopuolisia paineita. Kun unohtaa ulkopuolisten odotukset ja kalenterin ja ovulaation seuraamisen, niin elämästä löytää paljon iloa.
Tämän voin sanoa omasta kokemuksesta. Jokainen kuukausi toi pettymyksen, kunnes mietin asiaa perusteellisesti. En löytänyt itsessäni yhtään niin ainutlaatuista ominaisuutta, että ihmiskunta ei jatkossa tulisi toimeen ilman minun perimääni. Useimmat lapset tarvitsevat aikuisia kavereita omien vanhempiensa lisäksi, tarjotkaa heille välittävän aikuisen läsnäoloa.
Ymmärrän lapsettomien tuskaa, koska olemme itse tavallista pitemmän aikaa toivoneet lapsia ennenkuin niitä saimme. Lähes kaksikymmentä vuotta. Ja jos
on lapsettomuuden kipua, siihen törmää usein, usein tuntee itsensä ulkopuoliseksi,
onpa sellaisiakin jotka mitätöivät lapsettomat. Monenlaista olemme nähneet ja kuulleet kuitenkaan niistä asioista katkeroitumatta.
Lapsi, perheen perustaminen ja suru ettei saa biologista lasta on todellista, syvää yksilöllistä kokemusta. On tosi pinnallisita arvioida ulkopuolelta onko lapsettomuss surun arvoinen asia. Jos rakastamansa ihmisen kanssa haluaa lapsen mitä siinä on muilla arvosteltavaa. Haluavathan ihmiset parisuhteeseen vaikka voisi elää yksinkin, vai mitä. Siihen kannataako jäädä kiinni tähän suruun voin kokemuksesta sanoa, että vakavat asiat eivät mene hetekessä ohi. Niiden kanssa oppii aikanaan elämään mutta se vaatii aikaa ja ymmärrystä. Jääväthän jotkut kiinni äitisuhteseen, entisiin seurustelukumppaneihin ja ihmisuhdepettymyksiin, saatikka erilaisiin riippuvuutta aiheuttaviin tapoihin tai aineisiin. Jokaisesta löytyy moitittavaa, jos siihen pyritään.
Lasten teko ei kalenteria kaipaa. Aikaa seksille pitää löytyä kaksi kertaa päivässä. Kalenteri seksi ei tuota tulosta ja jos ei ole aikaa parisuhteelle ei ole myös aikaa tulevalle lapselle. Aktiivisuus näissä asioissa palkitaan ja alkon käytöstä ja kapakki elämästä pitää luopua.
Suru lapsettomuudesta ja kaikki sen suruprosessin mukanaan tuomat tunteet ovat minulla jo ohi elettyä. Suru oli syvää ja vaikeaa, kuten muillakin asiaa läpikäyneillä. Tänä päivänä hieman yli 50 vuotiaana olen kaikin puolin hyvin tyytyväinen elämääni ja myös siihen, että minulla nimenomaan ei ole lapsia. Biologinen kello tulee hidastumaan ja pysähtymäänkin jossakin vaiheessa, eikä enää haluakaan lapsia. Näin luonto muuttaa asiat ja mieltä luonnollisella tavalla. Surut on kuitenkin surtava, kun sen aika on ja kaikki muuttuu aikanaan parhain päin, kunhan huolehtii että ei katkeroidu. Toivon sydämestäni voimia kaikille lapsettomuutta läpikäyville ja syvä myötätuntoni heille. Elämä näyttää kuitenkin kaikille vielä parenpaa puoltaan tavalla tai toisella.
Miksei koskaan puhuta siitä, että lapsettomuuden syynä voivat olla erilaiset tulehdukset, jotka johtuvat holtittomasta seksi-elämästä nuorena ja nuorena aikuisena? Sukupuolitautien yhteyttä lapsettomuuteen ei ole varmaan edes haluttu tutkia.
Ai ei puhuta vai? Missä umpiossa oikein elelet? Jatkuvastihan varoitellaan esim. klamydian vaaroista lapsettomuuden aiheuttajana. Ja asiaa on taatusti tutkittu ja paljon.
Sinulle aurinkoa kuitenkin: Varmasti tosi moni löytää lopulta iloa elämään muualtakin eikä jää rypemään surussaan jne.. Mutta kyllä se vaan on sillä tavalla, että ihmisten pitää saada purkaa katkeruutensa ja surunsa ulos olipa asia mikä tahansa, jotta voisi löytää elämästään niitä hyviä asioita.
Lasten saaminen ei ole oikeus joka tulee suoda kaikille eikä lapsettomuus ole sairaus, jota pitäisi hoitaa. Enemmänkin kyse on ulkopuolelta tulevasta paineesta: jos et täytä normia, olet erilainen ja huono.
Itse en ole kokenut missään vaiheessa itseäni erilaiseksi ja/tai huonoksi, vaikka lapsia ei ole tullutkaan ts. mistään ulkopuolisesta paineesta tai normeista ei ole ainakaan minun kohdallani ollut lainkaan kyse. Noin kolmenkymmenen iässä aloin vaan haluta lapsia. Olen kokenut asian olevan kohdallani täysin biologian ja luonnon sanelemaa. Ihmissuvun on tarkoitettu jatkuvan, siksi lapsia yleensä varmaan halutaan, koska se on ihmiseen (myös eläimiin) sisäänrakennettu tarve.
Useinmiten lapsettomuus johtuu nimenomaan sairaudesta. Tunnen perheen, jolla on kaksi erittäin upeaa lasta, jotka ovat syntyneet koeputkihedelmöityksellä, enkä sen hienommin kasvatettuja lapsia ja lämminhenkisempää perhettä ole vielä toista tavannut. Onneksi hoitoja on annettu, sillä tämä maa tarvitsee eritoten lapsia ja uusia kansalaisia, joiden kasvatukseen on todelliset halut ja kapaiteetti.
Ja säästyy paljolta simputukselta kun ei ole lapsia.
Tsemppiä kaikille lapsettomille! Sydämmeen sattuu noi teidän kirjotukset!
Totta on, ettei lapsettomuuden kipua tunne kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut. En minäkään ymmärrä esim. rintasyövän sairastaneen tunteita ihan sydänjuuriani myöten. En silti vertaa syöpää ja lapsettomuutta toisiinsa, vaan tarkoitan, että tiettyjä pelkoja/suruja jne. ei voi ulkopuolinen tietää.
Minuakin ärsyttää, kun lapsettomille aina ensimmäiseksi kehotetaan hankkimaan lapsia adoption kautta. Eivät kaikki ihmiset halua sitä, eivätkä kaikki ole siihen kykeneviä!!! Eivät adoptiolapset ole tavaroita, joita voi ottaa, jos sattuu käymään niin ettei biologisia lapsia tule.
Oma lapsettomuuteni on vienyt minut 3:n ihan oman lapsen luo adoption kautta. En koe olevani lapseton. Olen ollut hedelmätän, mutta se ei minua haittaa. Kaikkea ei saa. Synnytys ja lapsen kantaminen vatsassani on jäänyt kokematta. Niin monta muutakin asiaa. Olen saanut muuta ja olen kantanut lapsiani sydämeni kautta. Elämä nyt ihanaa ja normaalia lapsiperheen elämää. Tätä halusin ja sain. Ymmärrän silti, ettei tämä tie sovi kaikille. Kuten aiemmin kirjoitin, kaikki eivät tätä halua ja kaikki eivät edes tähän ole valmiita tai kykeneviä. En tarkoita kehua, että olisin itse jotenkin erikoisen ihmeellinen yksilö vaan sitä, että adoptiolapsilleni en ole ainoa vanhempi. Heillä on elämää jo ennen minua (meitä). Se on asia, jota esim. ystäväni ei voisi hyväksyä ja siksi ei missään nimessä halua adoptoida. Olen kuitenkin lasteni äiti ja haluan jakaa sen heidän biol. äitiensä kanssa.
Lapsettomuuden tuska oli pitkä tie, mutta siitä pääsee ohi kuten muistakin elämän kriiseistä. Sitä ei voi uskoa silloin kun esim. hoidot ovat päällä, mutta niin vain käy. Me kyllästyimme hoitoihin, päätimme elää kaksin ja sitten vasta ymmärsimme adoption mahdollisuuden. On muitakin teitä.
Tuohan kuulosti ihan minulta/meiltä :/ Meillä on yritystä takana jo 9kk. Tutkimuksiin/hoitoihin ei vielä olla menty, mutta eiköhän me kohta aleta menemään, jos mitään ei tapahdu.
Olen yksi haastateltavista (ja puolisen vuotta tuosta kirjoituksesta monta hoitokokemusta rikkaampi ja ihan yhtä lapseton kuin ennenkin). Haluaisin muistuttaa siitä, että tämä kirjoitus kertoo nimenomaan lapsettomuudesta KRIISINÄ, ei lapsettoman koko elämästä. Ei kannataa alkaa syyttelemään mätänemisestä yhden asian ympärille… Lapsettoman elämästä kaikkinensa ei saisi yhtä mehukasta juttua, koska se on kuulkaatte aivan sitä samaa arkea kun kaikille muillakin 😉 Kullakin on omat ilonsa ja murheensa!
Adoptiosta sen verran, että lapsettomuushoitoprosessi ja adoptioprosessi suositellaan pidettävän erillään toisistaan. Adoptioon lähdetään aivan eri asenteella kuin hoitoihin. Siinä etsitään ennen kaikkea vanhempia lapselle, eikä lasta vanhemmille. Kiitos kaikille sympatioista, voimia Meille – ja Teille!
Paha sanoa mitään tuskasta…Sanat eivät riitä siitä kertomiseen ja vain tahattomasti lapsettomat sen ymmärtävät.
Pelko ja epäonnistuminen ovat aina läsnä. Puolisoita käy jotenkin sääliksi kun he yrittävät tukea ja auttaa, mutta miten he itse itsevät jaksavat? Vaikka asia onkin pariskunnan yhteinen.., itsestäni tuntuu silti että tunnen surua tuskaa ja ahdistusta enemmän kuin puolisoni.
Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen?
Kahdeksantoistavuotiaasta saakka luulin, että minulle tulisi olemaan vaikea saada lapsia, kun havaittiin, että toinen munasarjani oli surkastunut. Varomattomuuttani sitten sain lapsen liian aikaisin ja vaikka rakastankin häntä, niin toivoisin usein, ettei minulla olisi tätä vastuuta. Minusta kyseessä on sama asia sillä tavalla, että on vaikea suhtautua suunnitelmien muutoksiin – kun on _suunnitellut_ ja odottanut lasta, eikä se vain saavu, se tuntuu kurjalta – samaten lapsi, jota en odottanut tulevan nyt vaatii suuren siivun elämästäni. En voi antautua täysipainoisesti hoitamaan lastani, koska haluaisin koko ajan olla tekemässä jotain muuta. Lapsihan ei ole mikään maailman intellektuellein olento, vaikka kuinka söpö olisikin. Sitäpaitsi muilla kavereillani ei ole lapsia, joten itse jään heidän jutuista paitsi. Olen myös aina ollut sitä mieltä, ettei elämäänsä voi elää toisen tai toisten ihmisen kautta. Lapsenhoidossa se vain tulee eteen.
En yritä tietenkään vähätellä teidän tuntemuksianne. Kyllä minullakin oli raskausaikana paha vauvakuume. Mutta yrittäkää nauttia elämästänne nyt, kun teillä on aikaa omille harrastuksille, parisuhteelle, kaikelle muulle – kun ei ole stressiä lapsenhoidosta, joka on sentään kokopäivätyö. Toivon teille kaikille onnea, olkoon se sitten hedelmöityshoitoihin tai luonnollisiin kiertoihin :), vähemmän stressiä ja enemmän nauttimista elämästä yleensä ja sitten onnellisia ja sujuvia (ja sopivasti jännittäviä) raskauksia tai adoptioita…
Ja oikeasti – jos et ole saanut lasta, olet tietenkin nainen isolla N:llä! Minusta raskaus tai lapsen saanti ei mitenkään pitäisikään ensisijaisesti määritellä naiseutta. Kaikki mitä teet naisena on naisellista- se on minun mielipiteeni.
Hei edellinen virailija!
En tiedä kuinka vanha olet eli oliko se vähän vai kauan aikaa sitten kun sait lapsesi, mutta haluaisin sanoa, että muutaamaa vuotta vanhempana käy toisin päin: nyt olet ulkona jutuista, koska sinulla on lapsi, muilla ei. Me lapsettomat jäämme ulos, koska meillä ei ole lapsia, muilla on. Riippuen ystäväpiirin/suvun lapsiluvusta tämä sattuu joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän, mutta aina löytyy porukoita, joissa on aivan kä-sit-tä-mät-tö-män ulkopuolinen 🙁
Itse olen usein saanut kuulla että ”eihän kaikilla tarviikkaan olla lapsia”. Niinpä, mutta valitettavasti jokainen puhuu vaan omasta puolestaan, jokaiselle lapsettomuus on erikseen yhtä kipeä ja henkilökohtainen asia. Minua ei lapsettomuudessani lohduta että naapuri kuitenkin saa lapsia, good for her! (vaikkei kyllä suretakkaan, kaikilla on oma elämänsä). Sama kun syöpäsairaan pitäisi unohtaa surunsa iloitsemalla siitä että muilla ei ole syöpää!
Toinen usein kuultu kommentti on se, että ”maailmassa on niin tuhat muutakin asiaa joita voi tehdä”. Niinpä, mutta näyttäkää mulle asia, jolla voi korvata oman lapsen! Pitäis varmaan kysyä niiltä joilla on lapsia; mihin vaihtaisit? Mikä on yhtä arvokasta?
Elämä jatkuu, lasten kanssa tai ilman, mutta ainakin minulle hlökohtaisesti vielä kipeämpää kuin se, että niitä lapsia ei ole, on että niitä ei voi saada. Se kyvyttömyyde, alemmuuden ja arvottomuuden häpeä on jotain aivan käsittämättömän suurta ja kenenkään on ihan turha tulla sanomaan että olen yhtä arvokas näinkin. En tietenkään ole! Mutta sen kanssa on vaan oltava.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous