Unelmien miestä etsimässä
”Ei vain ole ketään naimakelpoisia miehiä!” huudahtaa tuskastunut kolmekymppinen nainen täpötäydessä ravintolassa, ja vieressä istuvat naiset nyökyttelevät. Kuitenkin ennen ravintolaan saapumista naiset ovat tavanneet lukuisia miehiä, joilla ei ole ollut sormusta vasemmassa nimettömässä. Esimerkiksi aloittelupaikan baarimikko, taksikuski ja heidät pöytään ohjannut tarjoilija ovat kaikki vapaita miehiä.
Näitä miehiä naiset eivät kuitenkaan edes rekisteröi, ei vaikka kukaan naisista ei mainitsisi miehen työtä tai asemaa tärkeänä parinvalintakriteerinä. Tärkeintähän on että mies on rehellinen ja lämmin ja luotettava? Ja aikaansaava, ja älykäs ja siisti ja itsenäinen ja kykenee läheisyyteen? Pystyy sitoutumaan, mutta ei ole mikään mustasukkainen hullu?
Mikä saa parisuhteesta haaveilevat sinkkunaiset ohittamaan tapaamansa vapaat miehet? Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä kattavammin hän osaa kertoa minkälaisen miehen hän rinnalleen haluaa. Kokemukset aiemmista parisuhteista ja omien elämäntapojen muovautuminen perusteinaan nainen voi luetella lonkalta kymmeniä kriteereitä unelmiensa siipalle. Vaikka mieltymyslistaa ei aktiivisesti ajattelisikaan, se on läsnä, kun nainen arvioi kohtaamiansa miehiä.
Ravintolaesimerkki on David M. Bussin teoksesta Halun evoluutio – ihmisen pariutumisstrategiat. Buss ei pyri osoittamaan, että naiset olisivat tiedostamattaan vallan- ja rahankipeitä, vaan sen, että se, mitä kuvittelemme etsivämme, ei välttämättä ole lainkaan samaa kuin se, mihin kiinnitämme huomiota. Tiedostamattaan nainen saattaa aina kohdistaa katseensa ravintolan tyylikkäimmin pukeutuneimpaan mieheen, vaikka periaatteessa olisikin sitä mieltä, että vaatteilla tai ulkomuodolla ei ole mitään merkitystä. Sen jälkeen, kun vetovoimainen mies on vilahtanut näköpiirissä, on nukkavierumpi mies jo valmiiksi altavastaajan asemassa. Hän saakin sitten olla hervottoman hauska, lämmin ja upea, jotta muisto alfa-uroksesta haihtuisi.
Listoilla lisäarvoa?
Mitä siis tehdä, jos järkemme ohjaa meitä yhteen suuntaan ja libido toiseen? Onko mitään hyötyä listata unelmamiehen ominaisuuksia, jos vaatimusten tiedostaminen tekee mahdottomaksi kohdata ketään, joka niitä täyttäisi?
Omien mieltymyksien listaaminen on kaksipiippuinen juttu. Omien vaatimuksien tiedostaminen voi säästää ajanhukalta ja sydänsuruilta, mutta toisaalta listalle on saattanut eksyä vaatimuksia, jotka eivät palvele lainkaan sopivan kumppanin löytämistä. Hyviltä kuulostavien kriteerien sisältöä ei olekaan miettinyt loppuun asti, mutta niitä käyttää silti arvioidessaan parisuhteen mahdollisuutta.
Monen naisen vaatimuksiin kuuluu vaikkapa akateemisuus, sopiva ikä tai teeskentelemättömyys. Mitä nämä sitten tarkoittavat? Haetaanko akateemisuudella eli korkeakouluopinnoilla jotain taetta siitä että mies on aikaansaapa ja älykäs? Akateemisuus kun ei ole todiste kummastakaan. Tarkoittaako sopiva ikä samanikäistä tai paria vuotta vanhempaa? Miksi nuorempi tai vanhempi tuntuu vieraalta? Tarkoittaisiko sopivan ikäisyys toivetta siitä että toinen olisi samanlaisessa elämäntilanteessa ja tämän arvot olisivat samat? Entäs teeskentelemättömyys?
Moni nainen hurmaantuu kohteliaisuuksiin ja mieheen joka muuntaa käytöstään seurueen mukaan. Nainen huomaakin ahdistuvansa suorapuheisuudesta ja miehen tavasta kohdella kaikkia samalla rempseällä tavalla. Toivoisiko nainen salaa että mies ei olisi aivan niin teeskentelemätön?
Osittain nainen saattaa listata myös ominaisuuksia, joita itse asiassa toivoisi itselleen. Sohvalla viihtyvä nainen kertoo haluavansa tavata urheilullisen miehen, jotta tämä kiskoisi naisenkin ulos liikkumaan. Joskus unelmamiehessä on kyse ihastumisesta kuvaan: nainen on aina unelmoinut itse univormupukuisen miehen rinnalle muodostamaan näyttävän parin – siitä huolimatta että naisen pasifistiseen maailmankuvaan armeija sopii todella huonosti.
Listalle kannattaakin valita ominaisuuksia jotka tuntee läpikotaisin. Jos itse tietää varmasti haluavansa lapsia, huijaa vain itseään jos tapailee miestä, joka on ilmoittanut ettei missään nimessä tahdo isäksi. Vanhemmuuden lisäksi parisuhteen erityiskysymyksiä on monissa suhteissa raha ja päihteidenkäyttö. Nämä ovat seikkoja, joihin oma suhtautuminen on hyvä selvittää.
Lue omia ajatuksiasi, älä miehen!
Sen sijaan että pyrkisi analysoimaan toisen läpikotaisin, kannattaa pikemminkin seurata omia tuntemuksiaan. Jos tapailuvaiheessa keskittyy lukemaan toisen ajatuksia, todellinen kohtaaminen jää tapahtumatta ja saattaa huomata seurustelevansa vieraan ihmisen kanssa. Nainen saattaa olla listansa kanssa kuin etsivä, joka koettaa löytää todisteita Sen Oikean olemassaolosta.
”Petterillä on koira. Sehän on hyvä merkki. Pystyy sitoutumaan ja tykkää hoivata, eikö niin?” nainen tarkastaa ystävättäriltään.
Totuus kun voi olla se että koira on jäänyt Petterille edellisessä erossa, eikä hän ole siihen kiintynyt muutoin kuin mahdollisuutena tavata ex-tyttöystävää.
Mihin sitten voi luottaa jos omien vaatimusten listaaminen ei tuota tulosta? Huomio kannattaa kiinnittää omiin ominaisuuksiin toisen seurassa. Huolimatta siitä minkälainen toinen on, onko minulla lämmin, hyvä ja hauska olo hänen seurassaan? Vai onko minulla olo että joudun alituiseen miettimään mitä sanon jotta kiinnostaisin häntä? Tylsistyttääkö hän minua? Onko minulla epämääräinen olo, aivan kuin en luottaisi häneen?
Jos huomaa muodostavansa lauseen: ”Meillä on todella hauska ja hyvä olla yhdessä, mutta se ei voi toimia, koska… ”, on syytä pysähtyä miettimään miten lausetta jatkaa. Suhde ei voi toimia jos lause jatkuu sanoilla ”hän ei aio erota vaimostaan” tai ”en koskaan tahtoisi harrastaa seksiä hänen kanssaan”, mutta suhde voi kukoistaa vaikka ”hän on minua lyhyempi” tai ”hän ei osaa puhua englantia lainkaan”.
Kasvavatko vaatimukset iän myötä?
Kun biologinen kello raksuttaa, naisen olettaisi laskevan vaatimuksiaan. Kuitenkaan näin ei – onneksi – käy. Vaatimuksista luopuminen tarkoittaisi kertyneen ihmissuhdekokemuksen hukkaan heittämistä. Nainen on itsenäisesti eläessään oppinut itsestään yhtä ja toista ja on pelkästään fiksua soveltaa tätä tietoa parinvalinnassa.
Jos nainen kaavailee perheen perustamista, miehen on täytettävä vastuullisen vanhemman kriteerit. Nainen on siinä määrin äiti jo ennen kuin on saanut ensimmäistäkään lasta, että tajuaa että pienokaiselle on taattava turvallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö. Kun pelissä on vain oma viihtyvyys, miehen sitoutumisella arkeen ei ole niin suurta merkitystä. Mutta kun kehissä on täysin avuton ihmisen taimi, sitä toivoo että mies, jonka kanssa vastuun kasvatuksesta jakaa, ei ole täysin avuton tai toistaitoinen.
Olisi kuitenkin syytä puhua vaatimuksien tarkentumisesta niiden lisäämisen sijaan. Ollakseen vastuullinen kumppani ja mahdollisten jälkeläisten hyvä isä, miehen ei tarvitse olla täydellinen. Monet naiset saattavat alitajuisesti pelätä vakiintumisen köyhdyttävän heidän sosiaalisen elämänsä ja äitiyden vievän heiltä heidän nuoruutensa ja vetovoimansa.
Parinvalinnasta muodostuukin kauppasopimus, jossa nainen luopuu mahdollisuudesta tavata joku toinen, vartalostaan ja sosiaalisista riennoista saadakseen kumppanin. Jos nainen sisäisesti pelkää, että hän vaimona ja äitinä on vähemmän naisellinen tai kiinnostava ihminen, miehen on parasta olla hurmaavaa, jotta moinen hinta kannattaisi maksaa. Loputon kriteerilista saattaa muodostua keinoksi pysyä sinkkuna ja siten jollain tapaa yhä nuorena naisena, jolle kaikki on vielä mahdollista.
Entäs naiset jotka eivät halua äideiksi? Miksi heidänkin pariutumisensa on yhtä hankalaa? Samalla kun nainen on mieltynyt ajatukseen itsenäisestä elämästä ilman lapsia, sitoutumiskynnys on saattanut kasvaa. Nainen saattaa perustella haluaan elää ilman lapsia vaikkapa toiveellaan säilyttää elämässään spontaanien valintojen mahdollisuus. Jos vaalii tätä mahdollisuutta omassa elämässään, ei välttämättä lähetä sitoutumishaluisia signaaleja ympäristöönsä.
Toiseksi, minkälainen mies toteuttaisi tämän naisen toiveet? Sellainen, joka lähtisi naisen ehdotuksen mukaisesti maailmanympärysmatkalle? Vai samanlainen itsellinen eläjä, joka lähtisi yhtä spontaanisti toiseen suuntaan?
Tapaa tuleva bestman
Ihmisillä on mielikuva siitä miten rakastuminen tapahtuu: että vain kohtaa toisen ja saman tien tietää että tässä on nyt Hän, jota olen odottanut. Odottaminen ja kaihoaminen ovat kuitenkin omiaan siirtämään ajatukset pois nykyhetkestä – tulevaisuudessa liihottava mieli ei ole läsnä eikä kohtaaminen ole silloin edes mahdollista. Sen sijaan, että lähtee kotoansa toivoen kiihkeästä että löytäisipä tänään Herra Oikean, kannattaa ilmoittaa itselleen että tapaa varmasti monia, mielenkiintoisia ihmisiä. Rakastetun kaipuu saattaa aiheuttaa ehdottomuuden, joka on hyvin torjuvaa.
Ihmisten kohtaaminen on äärimmäisen harvoin ajan haaskausta ( känniset öykkärit sikseen), joten vaikka sinua tanssimaan pyytänyt mies ei saisikaan sukkia pyörimään jaloissasi, älä vaivu epätoivoon. Voi olla että hänen paras ystävänsä on sinun tuleva miehesi.
Tiia
Kommentit
Olen 36 v. eronnut, liikunnallinen, hyvännäköinenkin akateeminen nainen. Saan helposti yhden illan seuraa, mutta se ei kiinnosta.. Suhteeni kädentaitoiseen remontti-reiskaan päättyi yhteisistä harrastuksista huolimatta tyhjyyden tunteeseesn henkisellä tasolla. Kun sanoja puuttuu, ei pelkkä kosketuksella viestiminen herätä luottamusta tarpeeksi. Maailma hahmottuu eri tavalla duunarin näkökulmasta, minulle liian kapea ja minäkeskeinen!!
Kommentit
Entäpä kannattaisiko miettiä, mitä itse voi tarjota. Turha lähteä listan kanssa kiertämään jos itse on ruma idiootti. ”Parinvalinnasta muodostuukin kauppasopimus…” Kylläpäs on tyhmä kirjoitus.
Naiset edellyttävät mieheltä vaikka mitä erilaisia ominaisuuksia, mutta harvoin ovat itse valmiita joustamaan tai kehittymään siihen suuntaan, että voisivat sellaisen supermiehen saada. Naisilla ei meina mitenkään mahtua päähän, että vuorokaudessa on 24 tuntia, joista suurin osa ihmisistä käyttää 16 tuntia nukkumiseen ja työntekoon. Lopuilla 8 tunnilla pitää sitten käydä salilla ja muissa liikunta harrastuksissa, pitää yllä sosiaalista verkostoa, lukea kaunokirjallisuutta, kuunella musiikkia, käydä kulttuuritapahtumissa, kehittää itseään, luotava uraa työpaikalla (ei mahdu 8h sisään) ja tämän lisäksi vielä hemmoteltava sitä tavallista tallaajanaista, joka vaatii näitä edellä mainittuja seikkoja. Missä välissä? Onneksi itse en ole kovin komea enkä ”hyvin varusteltu”, joten kukaan ei minua halua, eikä siten tarvitse hirveästi pingottaa turhien asioiden kimpussa.
mä oon ettimäs unelmien miestä.en tiiä miten siin käy kun en oikein tiedä hyviä tapoja saada sellaista.olisko teil vaihtoehtoi mist unelmien mies vois ettii?vai pitäiskö mun laittaa nettii ilmoitus oisha se kiva ku ei tarvis vapaaikaa yksin viettää.mä oon 20-vuotias nainen vailla seuraa enkä oo baareistakaan löytänyt kun yhen yön seuraa en välillä edes sitäkään.ehdotuksia vaan mulle kaikilta jotka tietävät muitakin keinoja etsiä miestä kun baarissa käyminen.
Nyt 37-vuotiaana naisena on erittäin vaikeaa löytää sopivaa miestä. Kriteerejä on muodostunut jos jonkinlaisia aiempien suhteiden ja kokemusten ansiosta, hyviä ja huonoja. Niin, mitäpä minä itsekään pystyisin miehelle tarjoamaan, keskinkertaisen ulkonäön, hankalan ja vaativan luonteen… Tiedän kyllä, että Sille Oikealle olisin mitä ihanin kumppani. Sellaista vain ei taida olla olemassakaan tai ainakaan minä en ole riittävän hyvä hänelle. Olenpa siis yksin. Vanhapiika mikä vanhapiika.
Ihan asiallinen kirjoitus noin yleensä, muutamia epäloogisuuksia siitä kuitenkin löytyi.
”Totuus kun voi olla se että koira on jäänyt Petterille edellisessä erossa, eikä hän ole siihen kiintynyt muutoin kuin mahdollisuutena tavata ex-tyttöystävää.”
tätä tuskin on koskaan tapahtunut.
Muuten ihan hyvä teksti jatka samaan malliin.
Turha vaatia prinssiä jos ei ole prinsessa.
Niin monet vaan ovat prinsessoja omasta mielestään.
Mutta eivät muiden…
El Banjo kiteytti kirjoituksessaan kaiken oleellisen.
Olin naimisissa tällaisen ”taivaita tavoittelevan” naisen kanssa kymmenen vuotta. Mikään minkä tein ei riittänyt, ei talo meren rannalta, ei totteleminen jo pienestä eleestä,ei raha, ei omistautuminen kahdelle lapsellemme, ei siivoaminen,ei remontin tekeminen, ei pihanraivaaminen yksinään, ei työpaikan hommaaminen yrityksestäni joka oli jo muutenkin kannattamaton, ei suuseksi loppuun asti hänelle joka ikinen kerta kun halusi itse rakastella. Pimppaan en saanut koskea ”likaisilla ”sormillani. Aina oli seuraava asia, joka olisi pitänyt olla paremmin, tehdä paremmin tai toisin, seuraava vaatimus, seuraava uhkaus erosta, seksistä, masentumisesta tai muusta. Kaverini eivät käyneet, sukulaiseni eivät kelvanneet. Naama oli aina väärinpäin, skitsokohtauksia esim pöydälle jääneestä lasista tai mistä vain. Vain humalassa hän sanoi ettei keltään muulta olisi tällaista saanut. Lopulta tunsin olevani vain pahvikulissi, NIIIIIN täynnä kaikkea ja pelkoa seuraavasta kohtauksesta. Otin eron.
On toi varmaan vaikeeta olla nainen, jos pitää noin tarkkaan miettiä kenen kanssa styylaa. Itse tunnen monia miehiä, jotka ovat ruvenneet seurustelemaan eniten itseään tyrkyttäneen, alunperin jopa vastenmielisen tytön kanssa ja opetelleet sitten vasta suhteen aikana pitämään tästä. Voin omastakin kokemuksesta sanoa, että toimii paremmin kuin johonkin epämääräiseen alkuihastukseen luottaminen. Sellaiset haihtuu helposti ja pettymys voi olla liian karvas, jotta suhdetta voisi enää jatkaa. Vinkkinä naisille: suhteeessa pääsee helpoimmalla kun ottaa sen joka pitää eniten juuri sinusta.
”Vinkkinä naisille: suhteeessa pääsee helpoimmalla kun ottaa sen joka pitää eniten juuri sinusta.”
Vaikka ei voi kuvitella mitään läheisempää yhteyttä tämän kanssa ja ajatus jo saa aikaan pahoinvointia?
Vaikka kyseisen henkilön kanssa ei olisi mittän puhuttavaa eikä mitään yhteistä, eikä mitään edellytyksiä aitoon vuorovaikutteiseen ihmissuhteeseen?!
Eli naisen olisi tyydyttävä siihen, joka hänet huolii, ja oltava vielä kiitollinen 🙂
Ei hyvää päivää, odotan onneksi itse ihmissuhteilta enemmän. Molemminpuolista kunnioitusta, yhteyttä, jakamista, intohimoa….!
Luojan kiitos minua on elämässäni siunattu muutamalla todella ihanalla ystävällä, myös miespuolisella, joiden kanssa olen saanut nauttia syvästä yhteydestä ja kommunikoinnista, joten tiedän hiukan siitä, mitä aarteita ihmissuhteet parhaimmillaan ovat. Miksi tyytyä parisuhteessakaan johonkin vähempään? Mieluummin olen sitten sinkku, kuin väärän ihmisen kanssa. Tuskinpa toinenkaan siinä olisi onnellinen, jos tietäisi minun olevan hänne kanssaan säälistä.
jooh, mä kun luulin,että homman nimi oli se rakastuminen!!!!
Jos näillä perusteilla valitaan kumppania, ei mikään ihme avioero tilastot rehottovat…
Mulla ei ole edes rima korkealla itselläni, mutta niillä miehillä kyllä on, joihin mua on yritetty tutustuttaa ystävienkin toimesta. Ne miehet eivät näe sitä samaa iloista, energistä, välitöntä ja lempeää ihmistä minkä mun ystävät mussa näkevät. Ne miehet näkevät vain tämän lyhyenlännän, pyöreän ja mielestään ruman naisen. Vaikka olen ihan tavallinen tallaaja minäkin ja ihan tavallisen näköinen, enkä niin rumakaan vaikken ole se kedon hehkein kukkanen. Pukeudunkin jopa nätisti. Että jos miehillä muka on oikeus vaatia vaikka mitä unelmiensa naiselta, niin on meillä naisillakin siihen sama oikeus. Mutta mulle kun nimenomaan kelpaisi tavallinen suomalainen mies, jolle itse tavallisena suomalaisena naisena en kelpaa. Kas siinä pulma!
Näinhän se menee, että niistä joista itse on eniten kiinnostunut, ei saa ketään ja ne jotka ovat villeimmin kimpussa, niistä ei juuri välitä ja se vain innostaa ko. ihmisiä lisää. Ja jos yrittää samaa metodia potentiaaliseen elämänkumppaniinsa (lue= vaikeasti tavoiteltava, välinpitämätön), lopputulos on jotain ihan muuta kuin olisi toivonut.
Tuntuu, että moni etsii itselleen kumppania, joka on eniten itsensä kaltainen. Ja koska esim. akateemisia naisia alkaa olemaan jo kuin sieniä sateella, ei-akateemiset miehet ovat vähemmän haluttua ainesta pariutumisen kannalta. Moni nk. keskinkertaisen näköinen nainen on kuitenkin siedettävän siisti, normaalisti pukeutunut ja jotain ihan muuta kuin vastenmielinen tapaus. Tällaiset naiset etsivät ”ok-näköistä, pukeutumisen taitavaa keskustelukykyistä omillaan toimeentulevaa miestä”.
Tällaiset miehet ovat melko kysyttyjä, joten naiset eivät kelpuuta vapaina viilettäviä tapauksia, joissa on yksikin ”vika”. Jos mies on kohtuullisen näköinen, mutta ammattikoulun käynyt, nainen kokee joutuvansa alistumaan epämieluisaan kompromisiin jos lähtee suhteeseen tämän kanssa.
Kyllähän miehetkin kuolaavat yleensä niitä kauneimpia yksilöitä, mutta seurustelemaan päätyvät kuitenkin perusellin kanssa. Naiset taas eivät erota komeiden alfaurosten ihailua halustaan seurustella näiden kanssa.
Sinkkunaisia on paljon ikäluokassa 25-35 v. Tästä ikäluokasta moni on kouluttautunut, urheilee, harrastaa ja pitää huolta ulkonäöstään. Vastaavasti saman ikäluokan sinkkumiehet saattavat olla nk. hanttihommissa, keskittyä kaljanjuontiin tai elää mutten vain eri tavalla kuin naissinkku. Osa miehistä taas on todella sitoutumiskyvyttömiä pelureita, usein juuri tämä halutuin ”kansanosa”. Näin ollen, itsestäänselvyytenä, naisten kysyntä ja miesten tarjonta eivät kohtaa.
Itse olen oikea kävelevä klisee; 33-vuotias sinkku, akateemisesti koulutettu, asun omassa talossani, urheilen säännöllisesti, en ole ylipainoinen, pukeudun kalliisti ja saan päivittäin kommentteja siitä, miksi ihmeessä ”tämännäköinen nainen” on yksin. Koetan treffailla erilaisia miehiä, mutta usein ne ovatkin kanssaihmiset jotka sanovat, että deittaan ”tasoani alempia” miehiä ja että ”saisin paremmankin”.
Tällä hetkellä olen korviani myöten ihastunut lyhyeen (lue= pituiseeni) inssimieheen, joka ei ole kovin smooth ihmissuhteiden luomisessa, akateeminen tai varakas ja juo aika paljon kaljaakin..:) Toki hän on silmääni miellyttävä, hauska ja älykäs, mutta olen unohtanut kaikki vaatimukseni ”samanlaisuudesta” tai joistain mitattavissa olevista kriteereistä. Tärkeintä on kemia. Toivoisin avarakatseisuutta kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta, sitä ei tiedä mitä löytää 😉
Ihmisillä pitäisi olla kiima-aika. Muu aika vuodesta vietettäisiin yksin, mutta kiima-aikana kaikki pääsisivät pukille.
jaa-a, ärsyttää tuo artikkelin narahdus akateemisen kumppanin etsimisestä. Minä ainakin arvostan sitä, että sivistyssanasto on tutumpaa kuin jotkin auton kampiakselit (älkääkä jaksako narista karrikoinnistani) ja että liikumme yhteisellä taajuudella keskustellessamme.
Turhaa on väittää, etteikö yliopistokoulutus opettaisi ajattelemaan ”eri tavalla”, ehkäpä analyyttisemmin ja laajemmasta näkökulmasta. Ei se koulutus älykkyyttä lisää, mutta tiedon määrää ja laatua kyllä. Minä arvostan hyviä keskusteluja, leikkimielisiä väittelyjä filosofiasta ja kirjallisuuskatsauksia; suurin osa ei-akateemisista ei tähän pysty. Ainakaan minun kokemuksellani nämä yliopistoa käymättömät henkilöt eivät osaa kontribuoida älyllisiin keskusteluihin muuten kuin mutisemalla jotain paitaansa.
Mutta mikäs siinä. Se mikä on toiselle älyn haaste, on toiselle koulutuksen pakkopullaa. Itse olen täysin akateemisesta suvusta.
Akateemiset naiset hoitaa ehkä keskustelut akat. miesten kanssa, mutta kokemukseni mukaan seksikumppaneiksi haluavat silti duunareita, olemme nääs yleensä rajumpia ja parempikroppaisia rakastajia kuin tietokoneiden ääressä tai nenä kirjassa istuvat pikkuproffat… oli kirja sitten Kama sutra tai ei.
Yliopisto opiskelu ei takaa muuta kuin suppean tiedon omasta alasta, yleistiedosta ei hajuakaan.
Olen itse suorittanut opiskeluni vasta pitkän työkokemuksen jälkeen ja huomannut akateemisten nuorten naisien olevan boheemeja törppöjä. Kun keskustelu siirtyy taiteisiin luonnontieteisiin filosofiaan tai tekniikkaan niin tuntuu kuin olisivat eläneet tynnyrissä.
Kädentaitoja ei ollenkaan, ruuanlaitto tai edes oman kämpän siistinä pitäminen mahdoton tehtävä.
Eivät osaa sulaketta vaihtaa omin avuin tai ajastaa videoitaan, en ole nähnyt mitään positiivista vähän koulutettuihin naisiin nähden jotka sentään ovat vaivautuneet opettelemaan ruuan laittoa.
Morpholla sanoissaan vinha perä. Itsellä esimerkkinä tapaus, joka on fil. maisteri, aikanaan stipendein palkittu, muttei hahmota yhtään edes keskikokoisten kaupunkien sijaintia maamme kartalta päässään.
Hyvin on pullat uunissa, itse olen akateeminen sinkkumies. Tosin nuorena olin vähän ujo, mutta opiskeluaikana vauhtiin päästyäni naisiakin on riittänyt kivasti. Kaksi tutkintoa, molemmat arvostetuilta aloilta ja toinen kotimaisesta yliopistosta ja toinen ihan oikesta huippuyliopistosta. Töissä kansainvälisen kasvuyhtiön johdossa, optiot ja bonukset vielä rahassa vaikka alas ovat tulleetkin. Kieltämättä helposti nousee kusi päähän ja menee vähän pelaamiseksi, koska jotain kysyntää on ilmassa ja sitä tulee vähän turhamaiseksi. Nyt kohta aion kuitenkin vakiintua, koska pidän kuitenkin itse perhettä ja avioliittoa tärkeinä.
Pelkkää kliseetä koko juttu ja yllätys, yllätys – miehen kirjoittamasta kirjasta poimitut esimerkit…
Mä oon amikset käynyt. Noin pari kymppiseks riitti karva noppa Corollan takapenkille muijia, lukio muijia myös. Nyt katsovat samat muijat pitkin nenän vartta, kusi noussu päähän kun ovat yli opistossa. Täytyy sanoa et itseä ei pätkänvertaa kiinnostaiskaan ns akateeminen prima donna. Tavalline työssä käyvä duunari nainen tuhatkertaa parempi kuin iki opiskelija tutkintojen peräs juoksija.
Kommentti nro 15. ”Huomauttaja” on näköjään kaivanut sivistyssanakirjan esille saadakseen pönkitystä yhden alan osaamiselleen. Humanisti on humanisti vaikka voissa paistaisi, käytännön työt ei suju, kun pitää ensin kaikki suunnitella ties minkä ADDIE-mallien mukaan.
hyvä huomauttaja (kommentti nro 15), kiva juttu että olet kokonaan akateemisesta suvusta. tekee sinusta selkeästi paremman ja ylevämmän ihmisen. olet kuitenkin täysin väärässä siinä etteivätkö ei-akateemiset voisi osallistua naurettaviin kirjallisuuskatsauksiisi ja muuhun sivistyneeseen keskusteluun.
mittauttaa voi myös sosiaalisen älynsä. se ei aina ja kaikkialla korreloi akateemisen opin kanssa. on selvää että akateeminen koulutus avaa joitain ovia (tai lähinnä kirjojen kansia) ajatteluun mutta samalla se harmillisen usein kaventaa kykyä olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. juuri sinun tavoin ajattelevat ovat saanet minut voimaan pahoin oman akateemisen koulutukseni ajan.
ja remåntti reiskalle – ilmaisit asian aika rumasti mutta olet kyllä oikeassa. 😉
Nykyään korkeakoulujen sisäänottomäärät ovat niin suuret, että sinne pääsee vähemmälläkin järjellä. Toki akateemiset ovat keskimäärin fiksumpia.
Olen yrityksessä, jossa on paljon opiskelijoita töissä ympärivuotisesti.
Usein keskusteluissa tulee esiin ammottavia aukkoja näiden opiskelijoiden sivistyksessä ja yleistietoudessa.
Eräällä naishumanistilla ei ollut hajuakaan mitä tarkoittaa vallankolmijako. Parlamentarismi sanana oli tuttu. Asioita, joiden pitäisi olla tuttuja jo lukiosta.
Sen sijaan punavihreä meemikokoelma oli tiukasti päässä ja sitä hän sitten viljeli venyvällä ja narisevalla aksentillaan. Minkäänlaista omaehtoista ajattelua en kyseisessä henkilössä havainnut.
On siellä joukossa fiksuja ja monipuolisesti sivistyneitäkin opiskelijoita, joiden kanssa voi keskustella lähes mistä tahansa.
Niin, mitä luulette kumpi ryhmä tekee akateemisuudestaan suuremman numeron?
Onneksi olen itse löytänyt fiksun akateemisen naisen, jonka kanssa olen kasvattanut kaksi hienoa lasta.
Jos asettaa akateemisuuden ehdottomaksi parinvalintakriteeriksi, niin kannattaa olla varma omasta sivistyksestään. Ei pelkkä kapea-alainen ”akateemisuus” ole kovin suuri meriitti .
joustavuutta ajatteluun – juuri näin! oikeasti sivistynyt (plus sosiaalisesti älykäs) porukka kykenee kommunikoimaan vaivatta kaikenlaisten ihmisten kanssa nostamatta itseään jalustalle.
Karvanoppacorollamies on tyypilleen uskollinen eikä siis hallitse yhdyssanoja 😛
Heh, ja mitähän nimim. bampi sitten nimmarillaan viestittää. Bambia? 😉
Itse olen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut (ekonomi), mutta oman alani miehet kierrän kaukaa ja yleensäkin kaikki akateemisuudellaan hehkuttavat. Koulutustaustalla ei ole väliä itseisarvona, tottakai ihmisessä ratkaisee muu fiksuus, kiinnostus eri asioita kohtaan ja yleinen keskustelutaito.
Tapailin tuossa erästä teknikkomiestä (muistaakseni teknikko) enkä kyllä välittänyt siitä, minkä koulun hän on aikoinaan käynyt. Se, mikä häiritsi oli tyypin täydellinen mielenkiinnottomuus työtään ja muiden asioita kohtaan. Kun kerroin työpäivästäni, hän sanoi ettei halua kuulla eikä hän ylipäätään ajattele työasioita juuri koskaan. Itse haluaisin kuitenkin edetä urallani ja keskustella joskus muustakin kuin siitä, mikä leffa vuokrataan tai mikä pullo ostetaan viikonlopuksi. Nykyisen mieheni kanssa voidaan jutella mistä vaan, hän on yhteiskunnallisesti valveutunut, pystyy ajattelemaan laaja-alaisesti ja suhtautuu kunnianhimoisesti työhönsä. Puhumattakaan muista bonuksista 😉 Ja ei, hän ei ole akateeminen…
”Ei vain ole ketään naimakelpoisia miehiä!” huudahtaa tuskastunut kolmekymppinen nainen täpötäydessä ravintolassa ja vieressä istuvat naiset nyökyttelevät. Kuitenkin ennen ravintolaan saapumista naiset ovat tavanneet lukuisia miehiä, joilla ei ole ollut sormusta vasemmassa nimettömässä. Esimerkiksi aloittelupaikan baarimikko, taksikuski ja heidät pöytään ohjannut tarjoilija ovat kaikki vapaita miehiä.
Kylläpä on todellakin tyhmä kirjoitus… sormuksen puuttuminenko tekee miehestä / naisesta vapaan?
Pitäisikö parisuhteessa elävät aina yksin liikkuessaan jotenkin ”polttomerkitä” että vastapuoli ymmärtäisi mihin kastiin kuuluu.
Eiköhän se oma kumppani kolahda kohdalleen ihan muista syistä kuin sormuksen puuttumisesta.
Omasta kokemuksesta voin kertoo et ei kannattais miettiä niin syvällisesti noin alkukantaista asiaa kuin pariutuminen. Eli enemmän intohimoa peliin ja vähemmän analyyttistä sitku-mutku-entäsmitäsjos-pohdiskelua.
Sitten kun kandi on löytynyt, niin rakentamaan molemmin puolin kestävää suhdetta. Sen tarveaineet ovat: Anteeksi anto, empatia, aito välittäminen, toisen kunnioittaminen, itsestään huolehtiminen jotta syttyy ja säilyy kiihkeä intohimo ja rakkauselämä. Pidetään se ruoho vihreämpänä aidan tällä puolella!
Hauska artikkeli.
…ja aika paljon on totta.
Minä tunnustan olevani hyvin kranttu miesten suhteen:
”…eivät kuitenkaan edes rekisteröi, ei vaikka kukaan naisista ei mainitsisi miehen työtä tai asemaa tärkeänä parinvalintakriteerinä. Tärkeintähän on että mies on rehellinen ja lämmin ja luotettava? Ja aikaansaava, ja älykäs ja siisti ja itsenäinen ja kykenee läheisyyteen? Pystyy sitoutumaan, mutta ei ole mikään mustasukkainen hullu?”
Minulla on kriteerit työlle ja asemalle: niiden pitää olla vähintäin samaa taasoa kuin itselläni. Ja miehen raha-asiat tulee olla kunnossa. Meillä tulee olla samanlainen arvomaailma ja keskusteluyhteys. Ja ulkoisetkin asiat kunnossa.
Minusta olisi kamala ajatus, että kaikkia sormusksettomia miehiä pitäisi heti yrittää ”iskeä”. Hehän ovat töissä, ei heitä saa ahdistella. Kauheaa jos taksikuskien ja ravintolatyöntekijöiden täytyisi pitää sormusta, jotta he saavat tehdä töitään rauhassa.
Naisilla on kyllä kauheat vaatimukset mutta huolimatta mahdollisesta urasta nämä ikisinkut ovat aika taviksia, mahdollisista muotivaatteista ja pakkelista huolimatta. Komea mies vaatii naiseltakin laatua ja oikeaa kauneutta. Ei siinä auta itsensä tällääminen ja kuvittelu vaatimuksiensa tasoiseksi. Pallomahainen puolikalju ukko noille sopii paljon paremmin. Mikään ei ole naisessa pahempaa kuin turhamaisuus ja suuret luulot, jos niille ei löydy katetta.
Kranttu, saahan sitä haluta ja vaatia, ei siinä mitään.
Naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on suurempi kuin miesten ja ymmärtääkseni edelleen kasvussa. Jokaiselle akateemiselle naiselle ei riitä akat. miestä. Hyvin yksinkertaista.
Osan akat. naisista täytyy tyytyä yksinoloon, alemmin koulutettuun mieheen tai sitten hankkia mies ulkomailta. Edelleen hyvin yksinkertaista, minkä vuoksi en voi olla ihmettelemättä näitä kirjoituksia, joissa valitetaan akat. naisten parisuhteettomuutta. Kysymys on omista valinnoista. Elämä on kovaa, jos sen niin haluaa elää.
Katkeruus tuntuu olevan päivän sana. Melko monesta kirjoituksesta se paistaa läpi. Kukahan kiinnostuu ihmisestä, joka valittaa, että ”te naiset (tai miehet) olette sitä ja tätä?” Kyllä siinä ottaa jalat alleen hyvin nopeasti. Tulee mieleen, että onko se nykypäivää, että kun on kerran saanut siipeensä niin pettymyksestä ei pääse yli ei sitten millään?! Eikö sitten vain jatketa avoimin mielin kohti seuraavaa satamaa?
Pitäisikö kaikkien ottaa se ensimmäinen joka kohdalle osuu vaikka kemiat eivät kohtaisi mitenkään? Kaikilla on varmasti omat kriteerinsä kumppanille, niin miehillä kuin naisilla. Toisilla fyysisiä, toisilla henkisiä ominaisuuksia joita arvostaa. Sehän pitäisi olla hyvä asia, yksi tykkää äidistä jne.
Olisi mukavaa kun olisi paikka, jossa tavata ihmisiä, keskustella ja tutustua ihan vain tutustumisen riemusta, ei iskumielessä. Baarit eivät todellakaan ole oikea paikka…
Naisen markkina-arvo on laskeva. Komea, urheilullinen ja koulutettu mies voi kolmekympinkin jälkeen valita mieleisensä tasokkaiden naisten joukosta. Tilanne on päinvastainen kolmekymppisten naisten osalta.
Artikkelista huomaa että jotkut ottavat herneen nenään asiasta kuin asiasta. Ei voisi kuvitella lapsellisempaa että jotkut kriteerit vaikuttavat parivalitaan. Itse olen sinkku ja lähes 26 koska ei nyt vaan ole törmännyt sopivan mieheen, jonka kanssa olisi synkannut aviolittoon saakka. Tuttava- ja ystäväpiiristä on vahän sama, jotkut ovat naimisissa ja jotkut sinkkuja. Mutta kukaan ei kyseenalaista ketään. Siis eläkää ja antaakaa toisten elää, jollei löydy miestä jonka kanssa synkkaa niin sitten ei löydä. Antaa ajan kyulu kaikessa rauhassa. Itse olen niin kypsä ääliöihin jotka kuvittelevat olevani vapailla markkinoilla kun en pahemmin retostele miesasoillani, tuputtavat itseään ja eivät tajua ettei minun yksityiselämä heille kuuluu. Joskus on aikoja kun haluaa keskittyä itseensä ja itsensä kehittämiseen eikä kyrpäkeskeiseen mieheen, joka vain juoksee ulkonäköni tai työpaikkasuhteideni perässä. Ennen pitkää löytää kyllä miehen jonka kanssa kemiat synkkaa. Ja se ei tosiaan ole ulkonäöstä tai koulutuksesta kiinni. Valmistun pian suoritettuani kaksi akateemista tutkintoa ja toivon tosiaan ettei sama sirkus jatku työelämässä.
Siis eläkää ja antakaa toisten elää….
Kypsä, seurustelisitko denan kanssa?
Itse uskon että joillakin ”kolahtaa” ja joillakin ei. Tämä ”kolahtaminen” ei kuitenkaan käy sadasosa sekunnissa. Se vaatii aikaa. Eka on ihastunut ja jos suhde kukoistaa ja siitä saa paljon ja siihen panostaa, voi oppia rakastamaan.
Olen myös sitä mieltä, että tie miehen sydämeen käy suurimmaksi osaksi mahan kautta. Sillä tyttöystäväni on hyvä kokki, ei maailman paras, mutta aina kun hän jaksaa loihtia minulle jotain ruokaa, edes makaroonilaatikkoa, se maistuu vaan niin hyvälle, jos se on hänen tekemää (osaan itsekkin laittaa ruokaa, eli en ole laiska tai uusavuton). Yllätän häntä rakkaudesta aina silloin tällöin ruusuilla, suklaalla ja koruilla. Arvostan naisissa(naisessani) sitä että hän osaa käytännön töitä, on huoliteltu, siisti, kaunis, ihana luonne ja osaa pitää huolta itsessään.
Ei akateemiset naiset ole mistään kotosin, ärsyttäviä tärkeilijöitä kaikki! Käytännön osaaminen, intohimo ja puhuminen kunniaan!
Hmmm…
Lisäänpä soppaan minäkin oman mausteeni. Nuorena, vähän alle ja vähän yli parikymppisenä olin hyvinkin kiihkeästi sitä mieltä, että koulutustausta vaikuttaa. Akateemisissa riennoissa tajusin sen saman kuin tuolla jo aiemmin mainittiin, pelkkä akateemisuus ei tee kenestäkään autuasta. Huomasin että Gaussin kellokäyrää mukaillen valtaosa opiskelijoista oli tyytyväinen ns. saavutuksestaan ja purki kunnianhimoaan omalla erikoisalallaan. Oman erikoisalan osaaminen ei välttämättä kuitenkaan lisää tunneälyä tai sosiaalisia taitoja (enkä kiellä ettenkö itsekin olisi mennyt mukana, kilpailunhaluinen kun olen).J älkikäteen ajateltuna hauskinta minulla oli kuitenkin keskusteluissa sellaisten kanssa joiden opiskelut olivat jämähtäneet ja joilla sen vuoksi oli aikaa muuhunkin + sellaisten kanssa, jotka olivat niin lahjakkaita ettei opinnoista tarvinnut stressata.
Joten näin vanhempana, 36-vuotiaana sinkkumiehenä (2 x parisuhde +hajonnut avoliitto) olen oppinut… ettei lopullista totuutta ole. Suoriutujat kiinnostuvat suoriutujista ja boheemit boheemeista. Ja vastakohdat kiehtovat :). Omat parisuhteeni kuvaavat samaa: Parturikampaaja, Tradenomi ja Opettaja. Kaikki ihania ja raivostuttavia Suomalaisia Naisia isoilla kirjaimilla, kukin omalla tavallaan. Mukavampaa näin vanhanapoikana muistella ja katua mitä on tehnyt, kuin harmitella sitä mitä on jättänyt tekemättä.
Ja jos se ketään kiinnostaa, oma neuvoni: Avaa kuoresi ja sukella sekaan…
P.S. Juu se Gaus 🙂 Olen tilastotieteestä valmistunut… Suurin osa ihmisistä, lähes asiassa kuin asiassa asettuu keskiarvon molemmille puolille. Joskus, kuten keskiansioiden kohdalla se saattaa vääristyä (vrt. Superrikkaat)
Mielenkiintoisia kommentteja…
Akateemiseksi itseään missään yhteydessä mainostavat ihmiset saavat minut kirjaimellisesti kananlihalle kuten myös kaikki jotka jaksavat edes vappuna kulkea se helvetin valkolakki päässään ylpeänä ja nenä pystyssä aiheuttavat jostain syystä suurta vitutusta.
Kaikkien kannalta on parempi jos kaikki rohkeasti vain näkisivät ihmiset monisäkeisinä kokonaisuuksina ja mielenkiintoisina olentoina taustoista huolimatta.
Itse tunnen ihmisiä aina super-älykkäistä raksamiehistä täys-idiootteihin ’akateemikoihin’ asti ja kaikkea siltä väliltä. Voin kokemuksella sanoa, että myös naisten oikeasta älykkyydestä ja potentiaalista tulevien lasteni äidiksi ei koulutustausta kerro pätkääkään. Todellisia taistelijoita ja aivan mahtavia, älykkäitä ja seksikkäitä naisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Itsellä pari pitkää suhdetta ja sitäkin enemmän lyhyempiä juttuja todella erilaisista lähtökohdista olevien naisten kanssa. Kaikille yhteistä ainoastaan hieno elämänasenne ja arvot. Sekä tietysti ulkonäkö. Siitä ei tietysti pääse mihinkään 🙂
Mutta se täytyy kyllä todeta, että suomi on täynnä upeita naisia.
Itse olen suht. koulutettu, paljon urheileva, hyvän työn omaava kookas ja pitkä ns. alfa-uros(mikä tuntuu olevan joku nykyajan trenditermi). Ja vaikka aika ronkeli olenkin naisten suhteen, niin ei sinkkuna ole ikinä tarvinnut olla kuukautta pidempään sitten 16 ikävuoden.
Tällä hetkellä rakastunut aivan ihanaan kahden lapsen yksinhuoltajaan, joka toimii siivousalalla. Ja tätä daamia ei tarvitse hävetä missään. Aivan mahtava tapaus.
Joten ennakkoluulot romukoppaan ja koskaan et voi tietää mitä eteesi tulee.
I Call bullshit..
Alfa ei deittaa YH-äippiä..
Lisäänpä minäkin oman kommenttini…
Olen insinööri 35v, joka elää tavallista elämää, jota sävyttää vaativa vastuullinen työ ja maskuliiniseksi mielletyt harrastukset vapaa-aikana, kuten metsästys.
En mielistele ketään, teen minkä koen itselleni tärkeäksi, mutta en toimi toisten kustannuksella.
Tottapuhuen, ikäiseni miesihminen haluaa aivan samalla tavalla vastakkaiselta sukupuolelta ’laatua’, mitä täälläkin monet naiskirjoittajat peräänkuuluttavat. Olen valitettavasti joutunut toteamaan ettei sitä naismarkkinoilta löydy.
Kun käy ravintoloissa, lavatansseissa tai vastaavissa paikoissa, missä ihmiset perinteisesti tapaavat, joutuu ihmettelemään missä kaikki vapaat (laatu)naiset luuraavat!
Kun tässä on lukenut näin monia ja ajatuksella kirjoitettuja kommentteja niin päätinpä itsekin sanoa sanottavani. Mä olen akateeminen nainen, mutta en tähän asti – ikää 33 v – ole seurustellut kenenkään korkealle koulutetun tai nk. alfa-uroksen kanssa. Eivät vain ole kolahtaneet, enkä jaksa nyt analysoida, miksi. Olen antanut tunteiden viedä. Valitettavasti tunteet ovat vieneet minua usein harhaan. Vaikka itseäni miehen työ/koulutus ei haittaa, eivät nämä miehet ole pystyneet sulattamaan menetystäni perinteisesti miehisellä alalla. Olen yrittänyt olla pitämättä meteliä työstäni ettei mies ärsyynny tai vaivu alemmuuskompleksiin, turhaan. Usein mies mokaa itse jotenkin pahasti ja anteeksi pyytäessään toteaa, että ”tiesin alusta asti että mä en oo sulle tarpeeksi hyvä”. Kiitti v-sti! Aika usein aluksi mies, joka vaikuttaa hyvällä itsetunnolla varustetulta, onkin korvien välissä luuseri, koska mittaa arvoaan ulkoisin perustein. Miehet, menkää itteenne.
Oletteko huomanneet, että on kauhean vaikeaa löytää kumppania joka olisi hauska, sosiaalinen ja kiinnostava mutta raitis tai raittiinpuoleinen? Tielleni sattuneet kiinnostavat tyypit karistavat kyllä tähdet silmistäni, kun heidän silmänsä alkavat sameta ja puhe sammaltaa vähän liikaa. Pidentynyt sinkkujakso ihmiselämässä kai vakiinnuttaa alkoholin aseman elämässämme, vai miten selittää se että viina pitää nykyisin tuoda mukaan joka hemmetin tapaamiseen? Viiniä ruoan kanssa, viiniä erityispäiviin, kaljaa tv:n ääressä, kaljaa ulkosalla tai saunan jälkeen, kavereita tavatessa… Huomioni pätee todella eritaustaisiin kolmekymppisiin ja sitä vanhempiin sinkkuihin. Vai onko vaan itselläni joku viinamagneetti otsassa (juon siis itse hyvin vähän)?
Voi tosiaan olla ihan oikeasti niin, että useimmiten ne hauskemmat ja sosiaaliset ihmiset myös pitävät enemmän niistä sosiaalisista tilanteista joihin liittyy alkoholi. Ei alkoholi edellytys hauskuudelle ole, mutta jokin korrelaatio on havaittavissa.
Akateemisuus ei saisi olla kavahdettava sana. Sitä joko on tai ei ole. Jotkut tahtovat miehen joka on palomies, pitkä, vaalea, pätkä, tumma, hevari, hippi tai akateeminen. Onko siinä jotain pahaa jos arvostaa miestä jonka päässä liikkuu jotakin? Kokeilin amisten kanssa olemista, mutta ne oli niin tylsiä ja epäintellektuelleja, että ei sitä kestänyt. Nyt seukkaan akateemisen miehen kanssa 🙂
Väitätkö siis että akateemisuus on tae sille, että päässä liikkuu jotakin. Näin ei todellakaan ole. En väitä etteikö oma ’amiksesi’ olisi voinut olla joku täysimbesilli, mutta monet ’akateemikoista’ ovat myös aivan ressukoita varustettuna täydellisellä maalaisjärjen puutteella.
Onko sellaista olemassakaan.. tapaa mukavia ihmisiä ja on niitten kanssa hetken..
Ne on vaa hetken sun elämässä ja sen jälkeen muistossa.. aina jokin menee pieleen vaikka kuinka yrittäisi.
Löytääkö koskaan sitä ”oikeaa”? vai onko kaikki pieniä seikkailuja sun elämässä mitä on kiva muistella myöhemmin yksin kotona..
Pitääkö vaa toivoa et huominen on samanlainen ku tää päivä rakkaan kainalossa,
toivoa että se pysyy samanlaisena ku tänää..
Liam.M
Parisuhteessa on tärkeää, että ollaan (edes jollain tasolla) kiinnostuneita samoista asioista. Väitän, että tämä on syynä siihen, että akateemiset haluavat rinnalleen toisen korkeastikoulutetun. Itse olen DI-nainen, ja huomaan itsessäni välillä hyvin insinöörimäisiä piirteitä, juuri niitä, mille vitseissä nauretaan. Huoneen pohjapiirroksen tekeminen millimetripaperille (parhaassa tapauksessa 3D-mallintaminen) uutta huonekalua hankittaessa on mielestäni ihan normaalia, tiedänpähän ainakin, mahtuuko sohva nurkkaan vai ei. Olen seurustellut monen ei-teknisesti koulutetun kanssa, ja insinöörimäisyyteni on saanut heidät raivon partaalle. Keskustellessani muiden teknisesti koulutettujen kanssa tunnen olevani omalla maalla. He antavat vinkkejä uusista ohjelmista, joiden avulla huoneen layoutin tekeminen helpottuu kummasti.
”Seuraavaksi katson CV:tä” – kommentin kirjoittaja osui naulan kantaan siinä, että vähemmän koulutettu mies ei sulata naisen menestymistä. Oman menestyksen piilottelu puolisolta tulee pidemmän päälle raskaaksi. Palkankorotuksesta ei kehtaa puhua, sillä puoliso tienaa noin puolet vähemmän. Perinteinen ( ja hyvin vanhentunut) ajattelutapa, jossa mies tienaa ja tuo ruuan pöytään samalla kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, on edelleen vahvana esillä.
Ja auta armias, jos nainen tietää enemmän tekniikasta kuin mies!! En ole vielä löytänyt sitä miestä, joka ei osaa laskea ryntökulmia ja silti kestää minua.
Heh, joo. Naisilla (ei kaikilla, joillakin) tuntuu olevan hyvinkin tarkka kuva siitä millaisen kumppanin haluavat ja millainen tämän ON oltava. ”Mä oon aina halunnu sen meidän luokan Antin!”, tuntuvat monet huuhdatavan mielessään. Tässä voi sitten kysyä, että onko sitä rakastanut Anttiin, jota ei ole tavannut ylioppilasjuhlien jälkeen, vai onko sittenkin rakastunut siihen mielikuvaan, millaista se olisi Antin kanssa voinut olla. Mieheltä tunnutaan odottavan myös jotakin alitajuisesti valittua ominaisuutta tai jopa ammattia.
Seurustelin aikanaan naisen kanssa, jonka aikaisempi poikaystävä on ranskalainen hävittäjälentäjä. Kyllä, ranskalainen hävittäjälentäjä. Kaveri oli siis a) ranskalainen ja kuulemma hyvin romanttinen ja hyvä rakastaja b) sotilas c) hävittäjälentäjä. Kun taso, johon minua tunnuttiin vertaavan oli tuo, mitäpä veikkaatte kuinka kävi pitkässä juoksussa epäseksikästä virkamies-ammattia harjoittavalle reservin alikersantille. Aivan.
Tota ranskalaista hävittäjälentäjää on jo paha ylittää. Repesin.
Tiedän, että en ole sinkkumarkkinoilla kovaa kamaa. Ikä 31, avioliiton aikana hankitut liikakilot seurana. Eli vanha ja rupsahtanut. Ainoastaan kasvoista oon nätti, mutta auta armias, kun ottaa vaatteet pois. Näin paljon sitä on itseään arvostanut. Onpa kumma, että exä meni ja jätti… Ei mikään ihme, että ei löydy uutta miestä. Joten eipä tässä auta kuin laihduttaa ja mahduttaa itsensä taas 2-3 numeroa pienempiin vaatteisiin. Kyllä se sitten kolahtaa, koska en itsekään seurustelisi ylipainoisen, kaljamahaisen miehen kanssa…Miten voisin vaatia toiselta samaa?
Olen 36 v. eronnut, liikunnallinen, hyvännäköinenkin akateeminen nainen. Saan helposti yhden illan seuraa, mutta se ei kiinnosta.. Suhteeni kädentaitoiseen remontti-reiskaan päättyi yhteisistä harrastuksista huolimatta tyhjyyden tunteeseesn henkisellä tasolla. Kun sanoja puuttuu, ei pelkkä kosketuksella viestiminen herätä luottamusta tarpeeksi. Maailma hahmottuu eri tavalla duunarin näkökulmasta, minulle liian kapea ja minäkeskeinen!!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous