Ihmiset ja suhteet

Vaarassa joutua vanhaksipiiaksi

Teksti:
Anna.fi

”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei sitten koko kesänä”, tiesi vanha kansa sanoa. Uusi sukupolvi tietää, että kesäkissan voi napata terassilta helposti vielä heinäkuussakin. Mutta onko olemassa jokin elämän virstanpylväs, jonka jälkeen elämänkumppania ei enää löydy? Voiko vuonna 2007 yhä leimautua vanhakasipiiaksi?

Vanhapiika

Sanakirjamääritelmän mukaan vanhapiika on nainen, joka ei ole koskaan ollut naimisissa. Nimikkeeseen sisältyy usein kielteinen ajatus siitä, että vanhapiika ei pääsisi naimisiin, vaikka tahtoisikin: vanhapiikuuteen yhdistetään rajoittunut seksuaalielämä, kaunaisuus ja epäkelpous avioliittomarkkinoita ajatellen. Näillä määreillä vanhaksi piiaksi kelpaa nuorikin nainen, oleellista on se, että häneltä puuttuu elämänkumppani.

Itsensä jatkuvaa kehittymistä manifestoivalla aikakaudella uskotaan, että elämänkumppanin voi löytää vaikka sitten eläkevuosina palvelutalon kahviosta. Itse asiassa vaikuttaa siltä että siihen mennessä kumppaneita on ollut jo kymmeniä, aviopuolisoitakin ainakin kaksi. Ovatko siten kaikki ihmiset, ikään ja sukupuoleen katsomatta, potentiaalisia pariutujia? Miksi nuorilla naisilla tuntuu kuitenkin olevan huoli ja hätä naimisiinmenosta?

Monet nuoret tytöt ajattelevat murrosikäisenä, että tulevat saamaan ensimmäisen lapsensa pian täytettyään 20, viimeistään 25-vuotiaina. Murrosikäiselle kakskymppiset vaikuttavat jo varsin aikuisilta, ja tuntuu, että sitä ennen on jo tarpeeksi saanut elää nuoruutta. Kaksikymppisten naisten ajatukset ovat jo sitten aivan toiset. Viimein on saatu opiskelupaikka ja päästy kunnolla muuttamaan pois vanhempien luota. Ettäkö nyt saman tien perustamaan oma perhe? Millä sen elättäisi? Ja kenet siihen löytäisi kumppaniksi? Nuorena tehdyt suunnitelmat häistä ja lapsista etääntyvät yhä kauemmaksi. Kipurajaksi muodostuu kolkytvuotissyntymäpäivät, joita lähestytään pelokkaasti. ”Sitten minun on jo aivan pakko olla naimisissa!”

Kriittinen kolmekymmentä

Ensimmäisen avioliittonsa suomalaiset solmivat juuri kolmenkympin kynnyksellä. Muuttuuko tuolla samalla rajapyykillä naimaton nainen vanhaksi piiaksi? Ei, toteavat naiset, vaikka monet sinkkunaiset ahdistuvatkin täyttäessään kolmekymmentä. Vanhapiikuus mielletään enemmänkin asenteeksi kuin iäksi. Siinä missä 1900-luvun alussa naimattomia nuoria naisia varoiteltiin kyöpelivuoresta, kokevat nykynaiset, että naimaton ja lapseton nainen ei ole yhtä kuin vanhapiika. Iloista seuraelämää viettävä kaupunkilaissinkku ei sovi kuvaamme vanhasta piiasta.

Ahdistus liittyy usein siihen, että ystäväpiirissä yhä useammalla on jo puoliso ja oma parittomuus saattaa surettaa jo senkin vuoksi, että on erilainen kuin muut. Modernista ajastamme huolimatta perheen perustaminen kuuluu yhä ajan ihanteisiin ja käsitykseen onnellisesta ja täydestä elämästä. Aloilleen asettuminen avoliiton tai avioliiton turvalliseen satamaan mielletään normaalitilaksi, joka pitää elämässä saavuttaa. Toisiansa seuraavat lukuisat ihmissuhteet tai pidättäytyminen niistä tulkitaan poikkeamaksi ja tälle tielle ajautunut saa osakseen sääliä, sekä itseltään että muilta.  Seurustelukumppani, nautittava ura, rakkaat ystävät ja harrastukset eivät yhteenlaskettunakaan pysty tekemään naisen elämästä yhtä onnistunutta kuin jos hän olisi ”päässyt puolisoksi ja äidiksi”.

Vaikka nimeke vanhapiika ei enää sovikaan nykynaiselle, pelot yksinjäämisestä ovat aivan totisinta totta. Kertyvät vuodet tahrivat pariutumiseen tarvittavan ansioluettelon: jo näin vanha, eikä vieläkään ole löytänyt ketään. Eli vaikka ympäristö ei enää leimaisikaan naista vanhaksipiiaksi, nainen saattaa tehdä sen itse. Oman viallisuuden epäilystä tuntuu olevan kauhistavan lyhyt matka siihen, että ympäristö alkaa aprikoida yksinelämisen syitä. ”Miksihän se ei ole pariutunut? Onkohan se kyvytön sitoutumaan? Se on elänyt niin kauan yksin, ettei se osaa enää elää kenenkään kanssa..”

Valoisia vuosia edessäpäin

Ennen kolmeakymmentä peloille vielä naureskellaan, mutta neljännelle vuosikymmenelle astuttaessa tullaan kipeän tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kumppanin löytämisen haasteisiin yhdistyy ahdistus omasta hedelmällisyydestä. Jälleen kerran nuorena tehtyjä suunnitelmia rukataan uusiksi. Siinä missä ennen ajatteli, että tulevan puolison kanssa on elettävä vuositolkulla yhdessä ennen kuin lapsia uskaltaa hankkia, tapahtuvat muutokset kolmenkympin jälkeen nopeammin. Aikuistuneet, jo pitkään itsenäisesti eläneet ihmiset eivät tarvitse niin paljon aikaa tietääkseen uskaltavatko siirtyä suhteessa eteenpäin. Kolmekymmentä ei siis ole mikään maaginen raja, vaikka sen ylittämistä kriiseilläänkin. Ellei paniikinomainen vauhtisokeus yllätä, niin kriisin läpikäyneillä ihmisillä voi olla paremmat mahdollisuudet elämänmittaiseen liittoon. 

Varmaa on se, että yhdenkään nuoren tai ikääntyneemmän neidon ei enää tarvitse jäädä sukulaisten ja kyläläisten silmätikuksi, ja naiseuttaan ja persoonaansa voi ilmentää lukemattomin muinkin tavoin kuin vaimona ja äitinä. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos kesäheilaa kaihotessa ikävöi ”vanhoja hyviä aikoja, jolloin mentiin nuorena naimisiin ja pysyttiin yhdessä koko elämä”. Se oli sen ajan malli elämälle; onnea se ei taannut sen paremmin kenellekään.

Teksti: Tua Harno

X