Vaarassa joutua vanhaksipiiaksi
”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei sitten koko kesänä”, tiesi vanha kansa sanoa. Uusi sukupolvi tietää, että kesäkissan voi napata terassilta helposti vielä heinäkuussakin. Mutta onko olemassa jokin elämän virstanpylväs, jonka jälkeen elämänkumppania ei enää löydy? Voiko vuonna 2007 yhä leimautua vanhakasipiiaksi?
Sanakirjamääritelmän mukaan vanhapiika on nainen, joka ei ole koskaan ollut naimisissa. Nimikkeeseen sisältyy usein kielteinen ajatus siitä, että vanhapiika ei pääsisi naimisiin, vaikka tahtoisikin: vanhapiikuuteen yhdistetään rajoittunut seksuaalielämä, kaunaisuus ja epäkelpous avioliittomarkkinoita ajatellen. Näillä määreillä vanhaksi piiaksi kelpaa nuorikin nainen, oleellista on se, että häneltä puuttuu elämänkumppani.
Itsensä jatkuvaa kehittymistä manifestoivalla aikakaudella uskotaan, että elämänkumppanin voi löytää vaikka sitten eläkevuosina palvelutalon kahviosta. Itse asiassa vaikuttaa siltä että siihen mennessä kumppaneita on ollut jo kymmeniä, aviopuolisoitakin ainakin kaksi. Ovatko siten kaikki ihmiset, ikään ja sukupuoleen katsomatta, potentiaalisia pariutujia? Miksi nuorilla naisilla tuntuu kuitenkin olevan huoli ja hätä naimisiinmenosta?
Monet nuoret tytöt ajattelevat murrosikäisenä, että tulevat saamaan ensimmäisen lapsensa pian täytettyään 20, viimeistään 25-vuotiaina. Murrosikäiselle kakskymppiset vaikuttavat jo varsin aikuisilta, ja tuntuu, että sitä ennen on jo tarpeeksi saanut elää nuoruutta. Kaksikymppisten naisten ajatukset ovat jo sitten aivan toiset. Viimein on saatu opiskelupaikka ja päästy kunnolla muuttamaan pois vanhempien luota. Ettäkö nyt saman tien perustamaan oma perhe? Millä sen elättäisi? Ja kenet siihen löytäisi kumppaniksi? Nuorena tehdyt suunnitelmat häistä ja lapsista etääntyvät yhä kauemmaksi. Kipurajaksi muodostuu kolkytvuotissyntymäpäivät, joita lähestytään pelokkaasti. ”Sitten minun on jo aivan pakko olla naimisissa!”
Kriittinen kolmekymmentä
Ensimmäisen avioliittonsa suomalaiset solmivat juuri kolmenkympin kynnyksellä. Muuttuuko tuolla samalla rajapyykillä naimaton nainen vanhaksi piiaksi? Ei, toteavat naiset, vaikka monet sinkkunaiset ahdistuvatkin täyttäessään kolmekymmentä. Vanhapiikuus mielletään enemmänkin asenteeksi kuin iäksi. Siinä missä 1900-luvun alussa naimattomia nuoria naisia varoiteltiin kyöpelivuoresta, kokevat nykynaiset, että naimaton ja lapseton nainen ei ole yhtä kuin vanhapiika. Iloista seuraelämää viettävä kaupunkilaissinkku ei sovi kuvaamme vanhasta piiasta.
Ahdistus liittyy usein siihen, että ystäväpiirissä yhä useammalla on jo puoliso ja oma parittomuus saattaa surettaa jo senkin vuoksi, että on erilainen kuin muut. Modernista ajastamme huolimatta perheen perustaminen kuuluu yhä ajan ihanteisiin ja käsitykseen onnellisesta ja täydestä elämästä. Aloilleen asettuminen avoliiton tai avioliiton turvalliseen satamaan mielletään normaalitilaksi, joka pitää elämässä saavuttaa. Toisiansa seuraavat lukuisat ihmissuhteet tai pidättäytyminen niistä tulkitaan poikkeamaksi ja tälle tielle ajautunut saa osakseen sääliä, sekä itseltään että muilta. Seurustelukumppani, nautittava ura, rakkaat ystävät ja harrastukset eivät yhteenlaskettunakaan pysty tekemään naisen elämästä yhtä onnistunutta kuin jos hän olisi ”päässyt puolisoksi ja äidiksi”.
Vaikka nimeke vanhapiika ei enää sovikaan nykynaiselle, pelot yksinjäämisestä ovat aivan totisinta totta. Kertyvät vuodet tahrivat pariutumiseen tarvittavan ansioluettelon: jo näin vanha, eikä vieläkään ole löytänyt ketään. Eli vaikka ympäristö ei enää leimaisikaan naista vanhaksipiiaksi, nainen saattaa tehdä sen itse. Oman viallisuuden epäilystä tuntuu olevan kauhistavan lyhyt matka siihen, että ympäristö alkaa aprikoida yksinelämisen syitä. ”Miksihän se ei ole pariutunut? Onkohan se kyvytön sitoutumaan? Se on elänyt niin kauan yksin, ettei se osaa enää elää kenenkään kanssa..”
Valoisia vuosia edessäpäin
Ennen kolmeakymmentä peloille vielä naureskellaan, mutta neljännelle vuosikymmenelle astuttaessa tullaan kipeän tietoisiksi elämän rajallisuudesta. Kumppanin löytämisen haasteisiin yhdistyy ahdistus omasta hedelmällisyydestä. Jälleen kerran nuorena tehtyjä suunnitelmia rukataan uusiksi. Siinä missä ennen ajatteli, että tulevan puolison kanssa on elettävä vuositolkulla yhdessä ennen kuin lapsia uskaltaa hankkia, tapahtuvat muutokset kolmenkympin jälkeen nopeammin. Aikuistuneet, jo pitkään itsenäisesti eläneet ihmiset eivät tarvitse niin paljon aikaa tietääkseen uskaltavatko siirtyä suhteessa eteenpäin. Kolmekymmentä ei siis ole mikään maaginen raja, vaikka sen ylittämistä kriiseilläänkin. Ellei paniikinomainen vauhtisokeus yllätä, niin kriisin läpikäyneillä ihmisillä voi olla paremmat mahdollisuudet elämänmittaiseen liittoon.
Varmaa on se, että yhdenkään nuoren tai ikääntyneemmän neidon ei enää tarvitse jäädä sukulaisten ja kyläläisten silmätikuksi, ja naiseuttaan ja persoonaansa voi ilmentää lukemattomin muinkin tavoin kuin vaimona ja äitinä. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos kesäheilaa kaihotessa ikävöi ”vanhoja hyviä aikoja, jolloin mentiin nuorena naimisiin ja pysyttiin yhdessä koko elämä”. Se oli sen ajan malli elämälle; onnea se ei taannut sen paremmin kenellekään.
Teksti: Tua Harno
Kommentit
Sitä uskottomampi liitto, mitä nuorempana solmittu. En ole baarikansaa, joten en puhu sellaisena joka ei välitä etsiä mitään vakavampaa ja hyppii kukasta kukkaan. Lapset kannattaisi kyllä tehdä tarpeeksi aikaisin, mutta jos tuntee kovaa vetoa opiskeluun ja itsensä kehittämiseen, lasten saaminen ei ole kutsumus, eikä sitä oikeaa tunnu löytyvän, niin siitä ei saisi ainakaan potea huonoa omaatuntoa! Ei ole mikään pakko olla ”niin kuin muutkin”. Puolensa on joka asialla, niin hyvät kuin ne ikävätkin puolensa. Ja jos ei ole tyytyväinen tilanteeseen se pitää muuttaa jotenkin.
On ihanaa kun perhettä laitetaan, mutta vanhapiikuutta ei sivistyneessä ja turmeltuneessa nykymaailmassa enää ole. Elämä on perin erilaista kuin jossain vanhassa kyläyhteisössä, miltä ajalta tuo sanakin on peräisin.
Kommentit
Jep, itse olen parikymppinen sinkku, niiden vanhojen sukulaisten mielestä vanhapiika. Tiedän ettei peli ole vielä menetetty mutta muualta kuulen hieman toisenlaista mielipidettä. ”Nuin vanha eikä vieläkään seurustellut kenenkään kanssa vakavasti… Löytääköhän se koskaan miestä” Ehkä vanhemmat sukulaiseni hankkivatkin ensimmäiset lapsensa parikymppisinä, mutta minä olen iloinen ettei tarvitse. Hyvä kun osaa itsestä huolehtia 🙂 Ja olen iloinen että minulla on sen verran hyvä itsetunto ettei minun TARVITSE ottaa miestä ihan vain sen takia ettei sukulaiset nimittelisi enää. Minä elän niin kuin haluan. Ja kun sanon heille näin, olen kuulemma itsekäs narsisti.
Sinkkuna olo on trendikästä, vanhapiikana/-poikana (peräkamarin poikana) olo ei ole. Mihin se raja milloinkin vedetään, riippuu rajanvetäjän asenteesta, luuloista tai yksinolijan mielialasta.
Voi että kun oli hyvä kirjoitus, tuntui erittäin tutuilta ajatuksilta!
Ja deenah, juuri noin se homma menee!! 🙂
Jo koko termi:”PÄÄSTÄ NAIMISIIN”on nykyaikana täysin naurettava-nainen kun ei enää ole miehestä taloudellisesti riippuvainen,jos niin vain itse haluaa.Avioliitto ja sormukset eivät ole mikään tae onnesta,monelle pikemminkin reipas menoerä muodissa olevineen suurine, kalliine häineen,joita sitten velkaisina vuosia maksellaan.Minusta on hienoa,että nykyään voi länsimaissa itse valita haluamansa elämänmuodon:avioliiton,avoliiton,parisuhteen tai sinkku’uden.
Parempi olla yksin kuin huonon kanssa. Oma lukunsa ovat nykyiset amerikkalaistyyliset mahtihäät, joita tosiaan maksetaan selkä vääränä. Toivottavasti nuoret avioituvat ymmärtävät, että on olemassa muitakin tapoja viettää häitä kuin mahtavasti velaksi.
ehkä ongelma on siinä, että osa ihmisistä ei osaa olla yksin ja toiset osaavat sen liiankin hyvin. toisia ahdistaa se että kotona ei odota ketään ja toisia raivostuttaa jo eteisessä kun tietää jonkun olevan kotona – kun koskaan ei saa olla rauhassa(!). mutta koska parisuhde kuuluu käsitykseemme hyvästä elämästä, tuntuu olemassaolo riittämättömältä ilman sitä – tai silloin jos oma suhde jättää toivomisen varaa. Sitä alkaa havittelemaan vaikka niitä häitä, jotta edes ulkoapäin saisi varmuuden ja hyväksynnän valitsemalleen elämänmuodolle – totuushan on se, ettei kukaan tiedä miten täällä pitäisi elää.
Erinomaisesti kirjoitettu juttu, osui hyvin omiin tuntemuksiini.
Olen kohta 34-vuotias nainen ja tapaillutt/seurustellut (?) seitsemän kuukautta potentiaalisen sulhaskandidaatin kanssa. Hän ei kuitenkaan taida haluta sitoutua sen kummemmin ja omat pilvilinnoihin rakennellut haaveet yhteisestä pesästä ja mahdollisesti vauveleista on saanut kovan kolauksen.
Jatkaako saman kaverin kanssa ja kärsivällisesti odotella, josko aika vahvistaisi suhdettamme? Vaiko etsiä joku sankari, joka tuntuu haluavan samaa kuin minä? Sen myöntäminen ”taas” suvulle ja ystäville ja itselle, että on jälleen yksin- ei sitä kestä. Ei tämän ikäisenä. Tulee sellainen olo ettei kelpaa kellekään… lannistavaa 🙁
Sanoisin Kristianalle, että etsi uusi kumppani. Jos molemmat olette jo kutakuinkin kolmenkympin puolivälissä, tuntuu epätodennäköiseltä, että elämäntapa tai toiveet enää kovin radikaalisti äkkiä muuttuisivat. Sinun odotuksesi parisuhteesta pysyvät ennallaan, ja niin pysyvät mitä ilmeisimmin nykyisen miesystäväsikin. Ei voi pakottaa tai pakottautua muuttumaan – siitä ei hyvää seuraa.
Etsi uusi kumppani – sehän onkin helpommin sanottu kuin tehty!
Ajattelin juuri samaa! Olin kaksi vuotta sinkkuna, jona aikana tuli tavattua jos jonkinlaista tallaajaa. Muutama niskaanhuohottaja oli hanakampi sitoutumaan kuin minä mutta suurin osa ei suhtaunut minuun lainkaan seurustelumielessä, kunhan hetken huvia etsivät.
Sitten tapasin tämän miehen viime syksynä ja viihdymme erinomaisesti yhdessä. Hän on fiksu, charmikas, lämmin ja romanttinen. Tällä hetkellä hän ei ole varma siitä, haluaako enää jälkikasvua, edellisestä liitosta kun on jo lapsia. Yhteenmuuttokin yksinonoloon tottunutta miestä hieman arveluttaa.
Mutta se, että heittäisin vain kaverille hyvästit ja nappaisin uuden (siitä kulman taakse ulottuvasta miesjonosta) tuntuu hieman hätiköidyltä. Eikö suhteeseen kasveta? Eikö luottamus yhteisestä tulevaisuudesta voi vahvistua ja syventyä? Vaiko tosiaan olette sitä mieltä, että luonne sen ratkaisee ja se on kerrasta poikki jos ei kolmenkympin paremmalle puolelle ehtinyt mies halua hetimiten laittaa hynttyitä yhteen?
Täytyy sanoa, että näin 31-vuotiaana on jo niin kyllästynyt ’puolustelemaan’ omaa valintaansa yksin elämisestä, että on päässyt muodostumaan pieni uhmamieli. Edelleen sanon, että olen sinkku ja ei ole lupaavia miehiä näkynyt, vaikka olen kohta 3v seurustellut. Me emme asu yhdessä, joten mielestäni ihmissuhteeni ei kuulu muille. Sitä paitsi ei tarvitse vastata hää- ja vauvauteluihin.
Sinkkuudesta häviää kyllä mielestäni hohto, kun kaverit perustavat perheen ja yhteydenpito jää vähiin ja keskusteluaiheet muuttuvat maailman tilanteesta vaippoihin. Vähemmästäkin tulee yksinäinen ja ulkopuolinen olo ja baarireissut yksin eivät ole yhtään niin hauskoja.
Tänä vuonna 31 täyttävänä on jo pakko sanoa olevansa vanhapiika. Kun kerran sitä miestä ei tähänkään mennessä ole löytynyt niin ei sitä enää jaksa uskoa siihen, että semmoista edes löytyykään. Kyllähän sen muistaa miten sitä 18-kesäisenä vielä ajatteli perustavansa perheen sitten kun täyttää 25. Eipä sitä välttämättä tiedä elämästä siinä vaiheessa vielä yhtään mitään. Eniten nykyisessä elämäntilanteessa turhauttaa se, että huomattavasti nuoremmat ystävät, osa jo pysyvässä parisuhteessa eläviä, yrittävät tolkuttaa etten ole mikään ”vanhus” vielä ja että jostain se mies vielä mullekin löytyy. Kivahan se vaan, että joku luulee vielä munkin kelpaavan jollekin. Mutta vaikka joku väittää, että jokaiselle on olemassa se toinen puolisko, ei se pidä paikkaansa. Ei minun maailmassani. Olen ilmeisesti jo liiaksi tottunut olemaan omissa oloissanikin. Kyllähän se joskus todella ahdistaa kun tietää, ettei kukaan odota kotona ja kaikki täytyy aina kohdata yksin, mutta sitä oppii sietämään ihmeen hyvin, liian hyvin. Enää ei ole hinkua saada lapsia (varsinkaan tällaiseen nykymaailmaan) eikä päästä naimisiinkaan. Mutta miksi kokea ”vanhapiika” lähes haukkumasanana? Meitä ihmisiä on joka lähtöön ja vaikka joku onkin vanhapiika tai vanhapoika ei se tee siitä ihmisestä yhtään huonompaa! Sen kun ihmiset muistaisivat.
Olen 31-vuotias, kahdessa pitkässä suhteessa ollut ja nyt viimeisen vuoden taas sinkkuna. Olen varma siitä, että sielunkumppanini tulee vielä vastaan -se vain on eri asia, missä ja milloin. Haluaisin lapsia, kovastikin, mutta jos niitä ei minulle suoda, elän ilmankin onnellista ja täyttä elämää. Olen vasta nyt rakastunut itseeni ja alkanut ymmärtää, että siitä kaikki lähtee:minun täytyy ensin rakastaa itse itseäni ennenkuin kukaan muu voi minua rakastaa. (Ja tällä en todellakaan tarkoita itserakkautta negatiivisessa mielessä) Tällä hetkellä nautin siitä, että saan olla yksin. Sitten, kun se oikea tulee vastaan, nautin hänestä täysin rinnoin! Elämä on vain niin ihanaa!
itse nyt vasta kolmekympin hujakoilla olen löytänyt ihmisen jota rakastan ihan oikeasti ja tämä on ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) suhde.
alkoi jo alle parikymppisenä ärsyttämään kun sukulaisten kyseleminen suhteistani, kun viimeinkin sain tarpeekseni ja piruilin takaisin ”statussymboleista” plus kyseenalaistin seksuaalisen suuntautumiseni sainkin olla rauhassa, pakko oli ottaa kovat aseet noiden suhteen.
EI tuo kumppanin löytäminen tuo onnea ja auvoa, sillä voin väittää olleeni sinkkuna yhtä onnellinen kuin nyt, tällä hetkellä vain saan jakaa ajatuksia ja nauttia läheisyydestä.
parempi olla suhteeton kuin olla huonossa suhteessa, ystävät on parasta mitä voi toivoa.
Täytän pian kolmekymmentä ja olen viimeisen vuoden ajan alkanut miettiä sitä, että löydänkö itselleni kumppania ja saanko itselleni perheen. Olen aina ajatellut, että se kumppani tulee sitten vastaan kun on tullakseen, mutta kun ei ole tullut. Nuorempana lopetin ihan hyviä suhteita kun olin sitä mieltä, että minun pitää ensin rakastaa enemmän itseäni, ennen kuin voin todella olla tasapainoisesti jonkun kanssa ja sitoutua. No sittemmin olen tottunut yksinoloon ja viihdyn kai liiankin hyvin. Paitsi silloin kun haaveet perheestä palaavat mieleen – eli nykyään jatkuvasti, sillä kaikki ystäväni ovat menneet naimisiin ja saavat lapsia, jotka viihtyvät sylissäni.
Mutta itsevarmuuteni tuntuu katoavan samantien kun alan seurustelemaan… ja suhteet loppuvat alkuunsa… olen myös todella nirso miesten suhteen kai.
Ympäristöni ei onneksi ole lainkaan painostanut minua elämään joidenkin mallien mukaan. Mutta eräs nainen sanoi hyvin osuvasti mulle, että ”sunkin pitäis löytää mies niin rentoutuisit vähän, kun sul on tollainen kauhee sähläys päällä aina”. Ja tiedän, että se on ihan totta… lienee hellyyden ja seksin puutteessa eläminen ajaa kehon ja mielen jonkunlaiseen ”stressitilaan”?!
Mutta nyt olen vuosikausiin ensimmäistä kertaa sellaisella mielellä, että haluan tavata jonkun miehen, antautua rakkaudelle ja luopua ”minä minä minä” elämästänikin vähän. Mutta en voisi kuvitella suhteen jatkuvan kauaa, jos mies ei osoittaisi samansuuntaisia intressejä melko pian. En halua tuhlata vuosia odotellen, koska biologinen kello tikittää! En silti ajatellut ensimmäisen kuukauden aikana ottaa asiaa puheeksi 😉
Missä se on se on mun mies. En jotenkin voi käsittää, miksei sellaista löydy kun olen nätti, fiksu, rehellinen, positiivinen…
No, ehkä se joku päivä. Koetan availla silmiäni miesten suuntaan vähän enemmän…ja lakata pelkäämästä ”jotain” – oman ”minä minä-elämän täydellisen kontrollinen menettämistä!? Mitä sitten, jos olisinkin riippuvainen jostakusta muusta…
Jo vuosia sinkkuna ja edelleen uskoo siihen että se oikea löytyy no alkaa tuntua sille että kukahan noita sanontoja keksii ja tosiaan ”unelma peheestä” olet oikeassa jonkinlaista stressiä alkaa ilmassa jo olla.mutta asian toiseen laitaan pienellä kysymyksellä miksi sitten kunnollinen ja hyvä tapainen ei meinaa kelvata millään???????
Olen 19-vuotias, nuori vasta, mutta nyt jo joudun sietämään lähipiirin suurta ääneen ihmettelyä, koska en halua muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen (olemme vuoden seurustelleet) ja koska asenteeni perinteistä kaksi-lasta-vaimo-mies -asetelmaa kohtaan on kielteinen. Ja lähipiirillä tarkoitan ystäviäni, ikätovereitani! Miten syvällä nämä kankeat asenteet oikein ovat?
Paljon saan lukea kirjoituksia kolmekymppisiltä naisilta, että he haluaisivat lapsia, mutta sopivaa miestä ei tahdo löytyä. Itsekin olen pettynyt oman sukupuolen edustajiin, sillä olen huomannut, että hyvää isää on vaikea löytää. Tyrmistyttää lukea miesten alkoholiongelmista ja perheväkivallasta. Kääk!
Itselläni on kaksi lasta ja itse ne olen pääosin kasvattanut. Vieläkin haluaisin lisää lapsia, mutta yhtälö on lähes mahdoton. Minulla on jo lapsia ja se on sellainen karkoite naisille, että ei heitä kiinnosta.
Kysymys naisille? Kumpi on parempi isä lapsillesi 35-vuotias mies, jolla ei vielä ole omia lapsia vai lapseton? Yli kolmekymppinen lapseton mies kuulostaa varmaan oudolle -pakkohan hänessä on olla jotain vikaa, kun ei ole kenellekään kelvannut. Vastaavasti eronnut mies on todennäköisesti ottanut elämästään oppia. Me ihmiset opitaan kantapään kautta, eikö?
Toivottavasti tästä joku sai jotain pohdittavaa…
Kyllä minä ottaisin ennemmin miehene jolla on jo niitä lapsia, kuin lapseton.Mutta,ihminen on ihminen erilaisuuksineen, eikä siinä hetkellä kun jonkun tapaa, voi katsoa ihmistä lapsien-lapsettomuuden perusteella. Yhtälailla naisen voisi arvostella samaan tapaan; hänellä ei ole; no ei ole kelvannut.
Olen nyt 20. Potenut viimeisen vuoden jo mahdotonta parisuhde-kuumetta. Koskaan seurustelleena olisi ihana löytää sellainen kumppani (edes lyhyempi suhde tms) että voisi vain tuntea, että se toinen on todella läsnä.
Viimeiset 1½ vuotta olen rakastanut 10 vuotta itseäni vanhempaa, onnellisesti naimisissa olevaa miestä, jolla on kaksi alle kouluikäistä lasta. Pidän miestä aivan täydellisenä. Hän, ja hänen vaimonsa, ovat ystäviäni. Mies tietää tasan mitä tunnen, ja siksi ehkä olemmekin todella läheiset ystävät.
Joskus tilanteet käyvät ristiriitaisiksi, mutta silti mies pysyy siellä ystävyyden puolella. Todella minun mieltäni raastavaa.
Joten koen siis sinkkuuden tällä hetkellä toisaalta hyväksi, toisaalta erittäin raastavaksi ja surulliseksi asiaksi.
Perhe ja lapset, häät, olisivat mukava saavuttaa seur 5 vuoden sisään. Ja ennen kuin niitä järkätään ja saadaan, täytyy mielestäni voida seurustella se 2 vuotta, jotta toisen tuntee täysin, ja on tottunut yhteiseloon; näkee mitä se on ja kestääkö suhde sen…
Minunkin sukulaiset kyselevät koko ajan että missäs se mies on jne.
Kehtaiskin sanoa, että tuollahan se on, naimisissa ja lapsiensa kanssa, joten en voi sitä saada. (Sillä uskon että hän on minulle se oikea…niin hyvin meillä synkkaa)
Että näin keskiviikko aamuun.
Viimeisimmästä seurustelustani on jo yli kaksi vuotta aikaa, avoliitosta kauemmin. Löydettyäni uuden liikunnallisen harrastuksen olen alkanut ”elää” enemmän. Silti säikähdän välillä ajatellessani ikääni ja sitä, että biologinen kello käy eikä miestä näy. Ikäiseni miespuoliset hengenheimolaiset ovat naimisissa.
Vastaan zulimani:lle
No en kyllä pidä 35 lapsetonta miestä sen omituisempana kuin itseänikään, eli lapsetonta kolmekymppistä naista: aika samoilla viivoilla siinä mun mielestä oltais. Varsinkin jos ”syytkin” ovat samankaltaisia (eli vaikka ”nuoruuden” seikkailunhalu ilman sitoutumishaluja, työkuviot, ulkomailla asumiset tms. niin en näe siinä mitään ongelmaa.)
Mua hämää pahasti sen sijaan sellaiset sinkkumiehet, joilla on (entisen vaimon kasvatettavana) lapsia. Varsinkin jos lapset on kauheen nuoria. Tulee mieleen, että sitä on livetty vastuusta heti kun on tullut ensimmäinen ongelma vastaan! No toki se riippuu aina tilanteesta. Jos mies sen sijaan on kasvattanut lapsia niin se on sit vastaavasti hyvä juttu… kuitenkin, mä kokisin kyllä varmaan itseni hyvin kokemattomaksi ja epävarmaksi, jos toisella on kamalan selkeet ”omat kuviot”, mitkä varmaan lapsiperheessä varmasti on?! Mutta samapa se, kai se rakkaus sitten kantaisi.
Jos haluatte mennä yksin baariin, niin kuka estää? Järki kädessä liikkeelle katsomaan maailman menoa. Mitään ei voita jos ei kokeile ainakin kerran.
”Pakonomaisesta” seurustelusta hieman;
Itselläni viimeisestä pitemmästä seurustelusuhteesta on yli 10v ja vain muutama yhdenyön suhde sen jälkeen. Jaa, että miksi näin kauan sinkkuna? Ulkonäossä ei ole haukumista ja eipä kait luonteessakaan pahempia kummallisuuksia, mutta olen vain pannut uran ja rahan perheen edelle. Loppujen lopuksi sitäkään en tiedä mihinpäin Suomea haluan asettua lopullisesti asumaan – on nimittäin tullut asuttua/opiskeltua/työskenneltyä pohjoisesta (lue Lapin lääni) etelään.
En ota paineita siitä ettei miestä ole sänkyä lämmittämässä tai kokemuksia jakamassa. Vanhemmatkaan eivät onneksi painosta, sillä ovat itsekin avioituneet vasta vanhemmalla iällä.
Baarissa voin käydä kavereitten kanssa tai yksin silloin kun haluan ja samoin ravintolassa syömässä. Jos haluan lähteä matkalle, vaeltamaan, kalastamaan tai autokauppaan niin nämäkin pystyn hyvin tekemään yksinkin.
Ei siis todellakaan paniikkia vaikka kokoaikaa ei ole joku vieressä auttamassa, sitä pian oppii yksinkin selviämään maailmalla (vaikka vähän maailma potkisi päähän).
hyvä kirjoitus.
:0 ja wtf?! Tätä juttua lukiessa, ja varsinkin näitä kommentteja, tuntui kuin olisi matkannut aikakoneessa jonnekin 1920-luvulle. Vielä jutun aikana kuvittelin että valtaosa naisista nauraisi jutulle ja sille kuinka vanhanaikaisia arvoja se toitottaa, mutta ohhoh, lähes kaikki peesaavatkin sitä kuinka juttu oli oikeassa!
Ilmeisesti olen sitten 3-kymppisenä vapaaehtoisesti lapsettomana, ”itsenäisenä” naisena todellakin valtavirrasta poikkeava, kun en ymmärrä mitään näistä mielipiteistä. Siis yhä vieläkin, 2010-luvulla naisille on tärkeintä mies ja lisääntyminen? Naimisiin pitää PÄÄSTÄ ja lapsia SAADA alle 3-kymppisenä? Itse en ymmärrä, miten tuon ikäiset vielä edes ajattelevat naimisiin menoa saatika lasten tekemistä. Ettekö tosiaankaan keksi elämässänne mitään mielenkiintoisempaa kuin miehen kalsareiden pyykkäys ja lasten vaippojen vaihto? Missä urahaaveet, matkustelu, ystävät, harrastukset?
Oma elämä alkaa toden totta tuntua ”helpolta”, kun saa elää rauhassa ilman tuollaisia hää- tai biologisen kellon kilkatuksen aiheuttamia paineita. Lisääntyminen on vain yksi vaihtoehto niistä miljoonista, joita elämällä on tarjota, ja jokaisen pitäisi osata olla yksinkin onnellinen. Miettikääpä vielä yhden kerran, ovatko nuo todellakin ainoat mahdolliset keinot elää onnellinen elämä, vai olisiko niitä muitakin…
Sitä uskottomampi liitto, mitä nuorempana solmittu. En ole baarikansaa, joten en puhu sellaisena joka ei välitä etsiä mitään vakavampaa ja hyppii kukasta kukkaan. Lapset kannattaisi kyllä tehdä tarpeeksi aikaisin, mutta jos tuntee kovaa vetoa opiskeluun ja itsensä kehittämiseen, lasten saaminen ei ole kutsumus, eikä sitä oikeaa tunnu löytyvän, niin siitä ei saisi ainakaan potea huonoa omaatuntoa! Ei ole mikään pakko olla ”niin kuin muutkin”. Puolensa on joka asialla, niin hyvät kuin ne ikävätkin puolensa. Ja jos ei ole tyytyväinen tilanteeseen se pitää muuttaa jotenkin.
On ihanaa kun perhettä laitetaan, mutta vanhapiikuutta ei sivistyneessä ja turmeltuneessa nykymaailmassa enää ole. Elämä on perin erilaista kuin jossain vanhassa kyläyhteisössä, miltä ajalta tuo sanakin on peräisin.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous