Äiti leipoi pullaa muttei sanonut rakastavansa – välttelevä kiintymyssuhde traumatisoi ja vaikuttaa meihin vielä aikuisenakin
Kertoiko äitisi rakastavansa sinua vai osoittiko hän rakkautensa leipomalla ja hössöttämällä? Monelle suomalaiselle jälkimmäinen tapa on tuttu. Kyseessä on välttelevä kiintymyssuhde, joka voi näkyä lapsessa vielä aikuisenakin.
Kertoiko äitisi rakastavansa sinua vai osoittiko hän rakkautensa leipomalla ja hössöttämällä? Monelle suomalaiselle jälkimmäinen tapa on tuttu. Kyseessä on välttelevä kiintymyssuhde, joka voi näkyä lapsessa vielä aikuisenakin.
Aina näihin päiviin saakka monen suomalaisäidin ja tyttären välistä suhdetta on kuvannut termi välttelevä kiintymyssuhde. Oikeastaan se luonnehtii suomalaisia laajemminkin: olemme arkoja ja kömpelöitä koskettamaan toisiamme, ja moni kärsii hellyyden puutteesta. Yhden kuvauksen mukaan suomalainen halaakin pylly pitkällä, jotta mahdollisimman vähäinen alue kehosta koskettaa toista ihmistä. Nuorempien sukupolvien keskieurooppalaiset poskisuudelmat eivät luonnistu vielä läheskään kaikilta.
Voisiko sekin, että suomalaiset seisovat myös normaalioloissa, ei vain koronan aikaan, bussipysäkeillä kahden metrin päässä toisistaan, johtua lapsuuden kitukasvuisesta tunneympäristöstä?
Kyllä voi. Jos ensisijainen hoitaja – äiti, isä tai muu lähihenkilö – on välttelevä, ei huomaa, on väsynyt ja poissaoleva eikä ota syliin, lapsi oppii kavahtamaan kosketusta ja pitämään toiset mahdollisimman etäällä.
Psykoterapeutit Heli Pruuki ja Kirsi Hiilamo käsittelevät äidin ja aikuisen tyttären suhdetta toukokuussa ilmestyvässä kirjassaan Aina tytär, aina äiti ja avaavat välttelevän kiintymyssuhteen syy-seuraussuhdetta.
– Välttelevässä kiintymyssuhteessa kasvanut ihminen luottaa pelkästään itseensä, koska ei halua tuntea itseään haavoittuvaksi tai heikoksi, sanoo Kirsi Hiilamo.
– Hän näkee muut ihmiset enemmän tai vähemmän epäluotettavina eikä halua heittäytyä heidän varaansa.
Ja niinpä on syytä pärjätä yksin.
Sekin kuulostaa hyvin suomalaiselta.
Lue lisää: Marianna Stolbowin kolumni: Lapsuuskuvan katse ravistelee – se kertoo, keitä me alun perin olimme
Välttelevä kiintymyssuhde on helppo tunnistaa
Miten välttelevä kiintymyssuhde näkyy? Monelle on varmasti tuttua etenkin vanhemman polven suomalaisäitien tapa rakastaa sanojen ja läheisyyden sijasta ruoalla. Kuten Hiilamo ja Pruuki kirjoittavat kirjassaan, kehotus ottaa lisää pullaa tarkoittaakin usein ”olet minulle rakas”.
– Tuon sukupolven äidit ovat kasvaneet pula-aikana, moni sellaisessa köyhyydessä, jota meidän on liki mahdoton ymmärtää, Heli Pruuki sanoo.
– Jos sen ajan äidit eivät muuta pystyneet tarjoamaan, osasivat he ainakin tehdä maittavaa ruokaa. Ja tämä tapa siirtyi eteenpäin.
Monesti välttelevää kiintyjää luonnehtii myös tauoton touhotus, pako velvollisuuksiin ja loputtomiin tehtäväluetteloihin: pedataan sänkyjä, jynssätään kaappeja, kuokitaan puutarhaa, kiiruhdetaan kuoroharjoituksiin, ylityöhön ja yhdistystoimintaan. Tehdään siis kaikkea muuta kuin kohdataan tunteita.
Jatkuva työnteko pitää pään kasassa, ja usein tällaiset äidit ovat vaatineet tyttäriltään samaa. Äiti saattaa tulla jopa aikuisen tyttären kotiin kriittisin katsein vain lepsuudet huomioiden: hellantaus näyttää olevan pesemättä ja tiskirätti vaihtamatta.
Miksi ihmeessä?
– Lapsen kehumista pelättiin pitkään, sillä sen uskottiin ylpistävän, puhumattakaan siitä, että olisi lausuttu, että minä rakastan sinua. Sylin ajateltiin tekevän liian pehmeäksi kovaan maailmaan, Pruuki kuvailee.
Hänen mukaansa jatkuva motkottaminen on eräs aggression muoto, joka puolestaan on hyvin yleinen suojamekanismi omia hallitsemattomia tunteita vastaan. Niin ikään monet äidit ilmaisevat rakkauttaan aikuiseen tyttäreen ”huolehtimalla”, joka voi ilmetä ylidramaattisena elämään tunkeiluna.
– Mukana saattaa olla maagistakin ajattelua: jos murehdin ja huolehdin oikein kovasti, mitään ei satu, Kirsi Hiilamo täydentää.
Välttelevä kiintymyssuhde ilmenee myös tarpeena näyttäytyä ulospäin ”säällisenä”. Elämänpolun on oltava moitteeton, koulutodistusten kelpoja, aviomies täytyy ”saada” ja ”pitää”. Ulos ei sovi mennä, jos tukkaa ei ole kammattu ja vaatteita silitetty. Itsehillintä on tärkeää, eikä itsestä saa tehdä numeroa. Tähän kaavaan eivät tietenkään kuohuvat tunteet tai persoonalliset elämänvalinnat mahdu, toisenlaisesta seksuaalisuudesta tai sukupuolisuudesta nyt puhumattakaan.
Mistä välttelevä kiintymyssuhde syntyy?
Välttelevä kiintymyssuhde juontaa juurensa Hiilamon ja Pruukin mukaan muutaman sukupolven päähän sota-aikaan. Tuolloin ihmiset muuttuivat sotilaiksi kaikilla rintamilla, kuolettivat tunteensa ja keskittyivät vain arjen olennaisiin toimintoihin ja elivät päivän kerrallaan.
Sodan jälkeenkin elämä oli hyvin työntäyteistä, paikoin suoranaista raatamista. Silloinkaan ei hellinnyt aikaa ja energiaa hellyyden osoituksille. Lapsiakin saattoi siunaantua liuta ehkäisyn puutteessa.
– Myöskään yhteiskunta ympärillä ei tukenut äitien jaksamista niin kuin nykyisin, huomauttaa Hiilamo ja jatkaa:
– Äitiyslomia ei ollut, neuvolajärjestelmä oli kehittymätön, oli talousvaikeuksia, hoitamatta jääneitä mielenterveysongelmia ja niin edelleen.
Lisäksi monet nykyvanhemmista likimain sadistisilta kuulostavat lastenkasvatusmenetelmät edustivat tuolloisen pedagogian huippua – äitejä kehotettiin imettämään neljän tunnin välein, mutta pyhittämään yöt nukkumiselle. Vauvan huudattaminen ”karaisi” puolestaan kehittyviä keuhkoja. Koivuniemenherra killui monen kodin ovenkarmin päällä.
Eetoksena oli ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä armottomampana oppi ilmenee.
Siksi välttelevässä kiintymyssuhteessa – monissa vanhempien ja lasten suhteen ongelmissa ylipäätäänkin – on kyse Hiilamon ja Pruukin mukaan usein ylisukupolvisista taakkasiirtymistä. Traumat kertautuvat seuraaviin sukupolviin.
Eikä noiden ketjujen katkaiseminen ole itsestään selvää.
Ihmissuhteista tulee pankkitoimintaa
Välttelevässä kiintymyssuhteessa kasvanut pelkää aikuisena tunteita kaikissa ihmissuhteissaan. Hän ei kykene välttämättä kiintymään turvallisesti edes omaan lapseensa. Pruukin mukaan tällaisen äidin välttelevä tunnesuhde yleensä voimistuu lapsen kasvaessa. Kun lapsi on vielä avuton vauva, äiti voi luottaa tämän ehdottomaan rakkauteen ja tarvitsevuuteen. Mutta kun lapsi alkaa varttuessaan panna vastaan ja uhmata äitiä, äiti kokee sen rakkautensa torjunnaksi.
– Tosin jos vauva on erityisen vaativa, kuten koliikkinen, näin voi käydä jo aikaisemmin. Tällöin äiti kokee vauvan itkun syytökseksi itseään vastaan: tähänkään en kelpaa, nytkään en tule täysin hyväksytyksi.
Välttelevä kiintymyssuhde aiheuttaa sen, että kun sellaisessa suhteessa kasvanut yrittää ilmaista rakkautta omille lapsilleen siivoamalla ja leipomalla, hän ei välttämättä saakaan kaipaamansa vastakaikua.
Lapsi ei ymmärrä lukea kanelipullia ja puhtaita lakanoita rakkaudeksi – kuten ei myöskään harrastuksiin kuskausta, läksyjen kuulustelua tai uusien tavaroiden ostamista. Kuten Pruuki kuvaa, jos joulupöydässä joku huomauttaa, että herneet ovat kylmiä, viikkokausia touhunnut äiti saattaa kerta kaikkiaan pimahtaa.
– Jos on tehnyt todella paljon eikä tulekaan vastaanotetuksi rakkaudella ja kiitollisuudella, siitä voi seurata hirveä haavoittumisen kokemus. Silloin huomautus paisuu rakkauden mitätöinniksi, Pruuki sanoo.
Tällaisessa ajattelussa ihmissuhteista tulee eräänlaista pankkitoimintaa, jossa lasketaan kaiken aikaa tekojen debitejä ja kreditejä, ja kiitollisuudenvelka on yhtä raskas kuin oikeakin rahavelka.
Tosin useille välttelijöille kertymä jää ikuisesti säästöön. Se antaa tunteen vallasta, siitä, ettei ole kenestäkään riippuvainen.
Hiilamon mukaan vallalla on myös ihanne äidistä, joka nielee kaiken – joka sietää tyynesti ja kestää loputtomasti vaikka mitä. Ihanne vahvistaa edelleen tunteiden tukahduttamisen tapakulttuuria.
Ei siis ole ihme, että yksi naisten yleisimmistä psykofyysisistä oireista on niin sanottu globus-oireyhtymä, tunne siitä, että kurkussa on pala. Nieleminen tuntuu vaikealta, vaikkei kurkussa olisi oikeasti mitään.
– Joillakin tunteiden välttelijöillä on myös hyvin valikoiva muisti, Hiilamo sanoo.
– Oma elämä halutaan nähdä onnellisena. Ollaan mukavia, iloisia ja hymyileviä, sopu pitää säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Riita sen sijaan on katastrofi ja epäonnistuminen, sillä se tuo pintaan kaikkea ikävää, vältettyä ja kuohuttavaa.
Näin välttelevä kiintymyssuhde ei siirry omaan äitiyteesi
Kun välttelevässä kiintymyssuhteessa kasvanut lapsi tulee kerta toisensa jälkeen torjutuksi ja hylätyksi, hän kadottaa yhteyden omiin tunteisiinsa. Hänestä varttuu järkevä, kylmänviileä ja toimiva aikuinen, mutta järkevyys ja kylmänviileys ovat Kirsi Hiilamon mukaan usein suojamekanismeja, eräänlaisia mielen laastareita. Kun laastari hautoo pitkään, tulehdusvaara kasvaa. Seuraa ahdistusta, ihmissuhdevaikeuksia ja työongelmia.
Oikeastaan ainut tapa alkaa muuttaa omia tunnereaktioitaan on niiden tunnistaminen ja kyseenalaistaminen. Hiilamon ja Pruukin kirjassa on konkreettinen esimerkki: jos välttelevässä kiintymyssuhteessa kasvaneena on tottunut kääntämään katseensa pois, voikin yrittää katsoa toista silmiin.
Äiti voi opetella ottamaan vastaan lapsensa tunteita ja ilmaisemaan tälle omiaan – rakkautta, mutta myös vihaa – ihan sanallisesti. Äiti voisi yrittää olla kerrankin lapsensa kanssa kahdestaan sen sijaan, että pakenee aina jonkin tekemisen pariin.
Helppoa tämä ei tietenkään ole.
Huomattavasti vaivattomampaa on jäädä syyttämään omaa äitiään ja jumiutua vuosikausiksi uhrin asemaan.
– Lapsi voi tietenkin olla vihainen omasta lapsuudestaan. Hän saa surra ja olla pettynyt, katkera ja murheellinen, mutta pelkkä syyttely ei vie eteenpäin. Mieluummin kannattaa miettiä omaa toimintaansa: miten minä katkaisen näitä ketjuja, miten en enää siirrä tuhoisia toimintamalleja lapselleni, sanoo Heli Pruuki.
Hiilamo on samoilla linjoilla.
– Syyttelyn kautta ihminen sijoittaa oman pahan olonsa toiseen ja lievittää sillä ahdistustaan. Mutta elämässä on sekä hyvää että pahaa, ja jos alkaa taistella sitä vastaan, ei voi voittaa.
Niinpä hänen mukaansa äiteihin pitäisi suhtautua armollisemmin. He ovat oman historiansa tulosta, moni syvästi haavoitettu itsekin.
Kommentit
000: Tämä on naistenlehden artikkeli, joten uskoakseni sen vuoksi jutussa keskiössä on nainen ja hänen äitinsä sekä heidän välinen kiintymyssuhde.
Kommentit
Oma äitini oli ristiriitainen persoonallisuus. Paljon hyvää, paljon huonoa. Hänen poismenonsa jälkeen, olen kiinnittänyt ajatuksiini siitä, missä hän oli hyvä. Niitä puolia oli myös. Totta kai ne huonot puolet ja niiden seuraukset käsitellään sitten terapiassa.
Tunnistan oman äitini erityisen hyvin tästä. Vasta viimeisinä vuosina, lapsenlapset saatuaan osasi höllätä.
Minä aina kaipasin syliä ja koskettelua, jota sain kun olin kiltti tyttö. Luulen tämän tehneen sen, että olen aina vältellyt ristiriitoja, kammoksun kärjistyneitä tilanteita ja menen lukkoon.
Omille lapsille päätin kertoa rakastavani ja vaikka välillä otetaan yhteen, silti rakastetaan. Halusin, että lapset voivat puhua kanssani hyvistä ja huonoista asioista. Olen iloinen siitä, että onnistuin.
Rakkauden nälkä on itsessäni kuitenkin koko ajan.
Niin tuttua luettavaa. Lapsena oli vain työn tekoa ja raadantaa. Oli kuin pahanteossa jos oli jouten. Nyt vaikea äiti-tytär suhde. Juurikin siksi että äiti on hössöttävä, liikaa puuttuu ja murehtii ihan turhaa lastensa perheasioita. Koitan muuttaa itseäni hillitsemällä kyselyillä ja kommentoinneilla. Kyläillessä en touhua vaan odotan jos apua pyydetään. Aion lukea kirjan kun se ilmestyy.
Puhuttelevaa tekstiä .
Haluan myös lukea kirjan .
Olipa hyvä ja koskettava kirjoitus, pitää paikkansa suomalaisissa perheissä joihin sota-aika on vaikuttanut ja näkynee edelleenkin….
Jutun alussa mainitaan myös muut läheiset, mutta pääosin kuitenkin puhutaan äideistä. Välttelevää kiintymyssuhdemallia näkyy myös varsin edustettuna isillä. Nykyajan äidit ovat saattaneet jo loikata vanhan mallin pyörästä ulos.
Tämäpä oli hyvä juttu. Toivoisi jokaisen lukevan tämän, oli äiti tai ei.
En allekirjoita näitä ajatuksia. Mielestäni tässä syyllistetään aikaisempia sukupolvia ja nykyisiäkin. Ikäänkuin ahkeruus ja tekemisen kautta välittämisen osoittaminen olisi merkki tunteiden kieltämisestä, pakoilusta ja läheisyyden välttelystä. Nämä kaksi asiaa eivät sulje pois toisiaan eivätkä ole marginaalin ääripäitä.
Minäkin koin artikkelin aika yksioikoisena. Varmaan monia muitakin äitejä kuin omaani pidettiin hössöttävinä huolehtijoina, mutta mitään välttelevää siinä ei ollut. Rakkaus oli sanomattakin päivänselvää. Eri aikakaudet synnyttävät erilaisia toimintamalleja. Maalaisjärjelläkin sen tajuaa. Miksi psykologisoida asioita ongelmiksi?
Artikkeli ei väittänyt, että nämä asiat sulkisivat toisensa pois. Tärkeää asiaa on kerrottava esimerkein, ja tekemisessä ”piilottelu” on yksi yleisistä malleista välttää tunteiden kohtaaminen. Jollain voi olla toisenlainen malli, esimerkiksi keskustelujen kääntäminen muualle aina silloin, kun lähestytään tunteita. Mielestäni hyvä artikkeli eikä missään tapauksessa syyllistävä.
Kyllä tunnistan tämän mallin vaikutukset omassa suvussani. En koe jääneeni hellyyttä vaille lapsena, mutta se iänikuinen pärjääminen on jäänyt päälle. Eniten surettaa että huomaan olevani todella tunnekylmä äiti. Ei sillä ettenkö rakastaisi lapsiani koko sydämestäni, mutta olen hirveän huono kohtaamaan lasten negatiivisia tunteita. Vaativa vauva vain itkee – olen maailman huonoin äiti ja vauva vihaa minua, taapero sotkee ja koheltaa – suutun ihan liikaa siihen nähden, että lapsi ei mitenkään voi vielä ymmärtää syy-seuraussuhteita riittävästi toimiakseen ”oikein”, tahtoikäinen raivoaa – raivoan takaisin ja itse on pärjättävä – lastenkin, ja oltava järkeviä ja omatoimisia. Ainoa lohtuni tämän kaiken keskellä on se, että edes yritän muuttaa tätä kaavaa. Tulokset ovat todella laihoja silloin kun väsyttää ja liskoaivot ottavat vallan. Mutta joskus, harvoin, mutta sentään joskus, onnistun reagoimaan empatialla. Yleensä vain puran epäonnistumisen tuottamaa syyllisyyttä lahjomalla lapsia jollakin kivalla asialla tai herkuilla kun tilanne on ohi. Huokaus.
Ihanaa että tiedostat ja yrität, se on tärkeintä! Kukaan ei ole aina täydellinen. Lapset osaavat myös antaa anteeksi, jos vain joskus saavat myös sen hyväksyvän, vastaanottavaisen, empaattisen kokemuksen. Sitähän me kaikki kaivataan.
Aikuisuuteen kuuluu, että osaa katsoa asioita ymmärtävämmin, eikä syytellä ketään. Jos äiti on saanut ”lusikalla” ei voi vaatia ”kapustalla” ja yrittää toimia itse paremmin.
Vaikea sitä on itsekin pukea rakkauttaan sanoiksi, kun niihin ei ole tottunut. Ja eikös sitä sanota, että teot ratkaisevat, eivät pelkät sanat. Myöskin sanonta: Aika on arvokkainta mitä voimme toisillemme antaa, eli läsnäolo, yhdessä puuhastelu, kuuntelu, hellyys, siinä on rakkautta usein paljon enemmän, kuin sanoissa: Rakastan sinua. Joskus ne ovat vain pelkkää sanahelinää, vaikka onhan ne sanat mukava kuulla, mutta lienevät suomalaiselle ne vaikeimmat kolme sanaa lausuttavaksi.
Erittäin hyvä kommentti. Tunnevaje on jo syntynyt sukupolvissa. Täytyy vaan löytää armollisuutta menneitä sukupolvia kohtaan. He rakastivat lapsiaan tekemällä töitä, heidän elinaikansa oli myös niin materialistisesti köyhää, sillä uunit oli lämmitettävä, vedet keitettävä, puut pilkottava että pystyi valmistamaan ruokaa tai pesemään astioita tai pyykkejä. Aika valui työntekoon ja hellittelyyn sitä ei löytynyt. Muistan kun äidin serkun perhe muutti kerrostaloon ja siellä oli kaasuhella ja sisävessa! Mitä luksusta se olikaan! Kyllä minua on paljon halailtu ja hellitelty, olin onnen pekka. Synnyin tyttönä ensimmäisenä lapsenlapsena sukuun. Olin kaikkien maskotti, eikä minulta vaadittu mitään työntekoakaan, ellen itse halunnut.
Osui ja upposi… joka sana!
Olen tiennyt tämän asian vaikutuksen omassa elämässäni ja käsitellyt tunnevajetta terapiassakin. Tätä ja monta muutakin sukupolvien ketjun kuormaa olen yrittänyt katkaista elämässäni, mutta toki nämä jutut olisi pitänyt tiedostaa jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Ehkä ainakin jossakin kohtaa olen siinä onnistunutkin.
Paljon psykologista kirjallisuutta lukeneena odotan innolla ilmestyvää kirjaa! Odotan myös kirjassa käsiteltävän parisuhdevaikutuksia. Luulen, että moni asia parisuhteessakin olisi mennyt helpommin ilman tämänkaltaisia tunnevajeita.
Elämä on ja aina voi oppia uutta sekä olla armeliaampi itselleen sekä läheisilleen.
Tuo palan tunne kurkussa voi kyllä olla ihan somaattinenkin oire. Ainakin raudanpuute voi tehdä sitä ja muistaakseni myös kilpirauhasongelma voi myös aiheuttaa. Tyypillistä, että kun kyseessä on yleinen ongelma naisilla, se on heti psyykkistä. Mietityttää myös kuinka iso osa siitä ”tunnekylmyydestä” on johtunut ihan siitä, että 8 lapsen jälkeen naisen elimistö on ollut aivan toreissaan, rautavarastot tyhjät jne. ja sitä energiaa ei vain ole ollut. Toki kokemukset ja traumatkin vaikuttavat, mutta erikoista on miten nykyään kuulee niin paljon ”masentuneiden ja luulosairaiden” päässeen eroon fyysisistä oireistaan, kun ravitsemus ja lääkäreiden ylesisesti väheksymä raudanpuute on korjattu…
Omassa suvussa on ollut tätä välttelevyyttä, mutta myös anemiaa. Itse olen huomannut jaksavani yhteyttä muihin ihmisiin paljon paremmin, kun fyysinen puoli elpyy.
Hiphei, ihan kuin omasta suustani olisi tullut tuo kommentti. Täällä yksi raudanpuutteinen ja hoito käynnissä, palantunne kurkussa ollut myös pitkään ja kilpparin vajis koska rautavarastot olleet tyhjät yli 10v, arhg! Kiitos että oikea hoito vihdoin löytyi, oman periksiantamattomuuteni ja ihmisten raudanpuutetarinoihin perehtymisen. Olen miettinyt myös että ei varmasti ennen ole ollut, jos nytkään lääkärien tietämättömyyden takia etenkään isojen perheiden äideillä taikka lapsilla rautavarastot hyvinä. Kyllä mua niin sieppoo miten moni lapsikin kalpea ja hento eikä vanhemmat tiedä että rautaongelma koska kukaan lääkäri ei ole varmasti asiaa edes miettinyt. Kylläpä oman lapsen kalpeus, tummat silmönaluset ja nuhat alko hävitä kun rautavarastot rupes nousemaan! onneksi luotin asiaan perehtyneen lääkärin arvioon ja intuitiooni. Palatakseni aiempaan kommenttiin, ennen tosin syötiin ehkä enemmän rautapitoista ruokaa kuin nykyisin, esim sisäelimiä ja rautapadat käytössä. Itsestä nyt kun huomaa mikä ero on raudanpuutteessa ja mikä jo osin hoidetussa, niin ero on kuin yöllä ja päivällä..täytyy vaan hattua nostaa entisajan äideille että jaksoivat kaikki raskaat työt tehdä, ei siinö ole jaksanut enää rakkautta antaa, vieläpä jos tosiaan raudanvähyys. Se on jännä just kun näitä lausuntoja aina jostain annetaan, niin ei olla mietitty kaikkia näkökulmia.. Mietinkin onko lopputulos edes silloin luotettava..!
Kuvitelkaa, että oma äiti sanoi kasvuiläiselle pojalle ”painan sinua tietoisesti alas, ettet kuvittelisi olevasi jotain”. Minulle.
Lähdin opintielle Keski-Eurooppaan ja jäin sille tielle. Monet maat nähneenä olen niin usein kadehtinut lapsia, jotka täällä etelämmässä kuulevat koko ajan ”I love you” tai ”Amour” tai ”sei bella”. Kaikki pikkulauseita, joiden puute on suorassa syy-yhteydessä anekdootteihin suomalaisesta itsetunnon puutteesta.
Olen perheenperustamisiässä, ja tämä artikkeli vain selvensi sitä ajatusta, etten pystyisi puhumaan lapsilleni suomea. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanastoa ilmaisemaan noita itsetuntoa rakentavia pieniä-suuria hellyyksiä. Enkä myöskään etsi lapsilleni äitiä, jolla ei sitä sanastoa ole.
Itsekin ulkosuomalaisena voisin sanoa, meitä on muitakin jotka olemme kääntäneet selkämme tällaiselle suomalaiselle tunnekylmyydelle.
Omassa perheessä ei sentään tilanne ollut ihan noin julma (ikävää kun olet joutunut tuota kommenttia kantamaan) mutta toki hellyyttä osoitettu todella varoen.
Suomessa on niin yleistä ihmisten välinen epäsivistynyt kommunikointi, välejä parantavien keskustelujen käymisen välttely (Suomessa usein vältellään riitoina tai ruvetaan puolustautumaan riitelyllä) ja yleinen töksähtelevä puhetyyli. Kommunikointi on muutakin kuin verbaalista ja Suomen lomilla saakin kohdata ties minkälaisia kasvot tuomina puhelijoita. Hävettää kun pitää selitellä ulkomaisille ystäville ja perheenjäsenille, että ei hän ole vihainen ja ei syytä hätään.
Nyt lapsia halailemaan ja pusuttelemaan Suomessa, että päästään keskenkasvaneiden maineesta.
Täällä Ranskassa asuva eräs suomalainen äiti herätti ihmetystä ja jopa paheksuntaa muitten suomalaisten keskuudessa, koska hän ja hänen suomalainen miehensä ovat puhuneet vain ranskaa omille lapsilleen. Lapset eivät ole koskaan oppineet suomea. Lopulta itseänikin hävetti heidän arvostelemisensa, kun tämä äiti kertoi, ettei häntä Suomessa ole koskaan pidetty lapsena sylissä eikä hän ole edes tunne hellyyssanoja suomeksi, joten hänen on helpompi kutsua ranskalaisilla hellyttelynimillä lapsiaan, pitää heitä sylissään, suukotella ja sanoa ranskaksi, että rakastaa heitä ja he ovat hänelle niin tärkeitä.
Muuten oikein hyvä ja näkökulmia antava artikkeli, mutta suuri erhe ja suorastaan harhaanjohtavaa on käyttää tällaisessa aiheessa vinkkeliä vain äidistä. Mekanismi on yhtä hyvin, varsinkin nykyaikana, tunnistettavissa myös isien kohdalla. Mielestäni näin jatketaan jo selvästi vanhentuneen roolituksen ylläpitoa, kun äiti-sana olisi niin helposti ollut muutettavissa muotoon ”vanhempi”. Tasa-arvoa tähänkin, miesten roolia unohtamatta.
Samoja ajatuksia tuli itsellekin lukiessa mieleen! Ei nämä asiat koske pelkästään äitejä ja naisia. Nämä on sovellettavissa kaikkiin ihmisiin. Silti on paljon niitä, joiden pitäisi näitä asioita miettiä, mutta joiden silmiin ei kyseiset artikkelit ikinä osu. Tai jotka yksinkertaisesti ummistavat näiltä asioilta silmänsä.
Lihoin kun äiti laittoi ruokaa. Myös minun äitini aina laittoi ruokia. Hän leipoi paljon.
Lihoin huomaamattani.
Olen taatusti kasvanut välttelevässä kiintymyssuhteessa lapsuudessani. Tietty henkinen välinpitämättömyys myös korostui lapsuudessani. Jo opiskeluvuosina yliopistossa paloin loppuun. Hyvin nuoresta jouduin todellakin kasvotusten oman heikkouteni kanssa. Loppuunpalamisesta selvinnyt ihminen tulee usein sinuksi heikkoutensa kanssa. En pelkää näyttää heikkoutani, vaikka sen näyttäminen toki karsi minulta ystävyyssuhteita. Oikeita ystäviä he eivät koskaan olleetkaan.
En muista että minua olisi koskaan halattu tai millään tavoin kehuttu. Sodankäynyt ja traumatisoitunut oli isä ja äiti puoliorpo.
En myöskään ole juurikaan osannut omia poikiani helliä ja kehua. Puhumattakaan sitä r-sanaa.
Käytin pitkään alkoholia paljon, välillä vieläkin. Silloin tuntuu että ei ole niin yksin.
Pilasin osin myös lasteni elämää. En vaan osannut mitään muuta.
En ole siis ainoa jolla on ollut tällainen äiti!!Ei mitään lämpöä, kaikkea muuta hössötystä kyllä. Olen silti pystynyt luottamaan ihmisiin, rakastamaan lapsiani, ovat aikuisuuden kynnyksellä ja tasapainoisia. Terapiassa olen joutunut käymään koska tiesin että minua on kohdeltu väärin,ketju on katkaistu.
Niin tuttua, niin tuttua.
Sanat joita ei tarkoiteta, ovat yhtälailla välttelyä. Nykyisin kuulee paljon rakkaus-automaatteja, joiden rakas -hokeminen, on pitkälti esitysluontoista, yleisölle tarkoitettua. Mitenkähän siellä neljän seinän sisällä voidaan ?
Politiikkaakin markkinoidaan uskonnolla, olisiko siinä ”älä turhaan lausu”-sanonnassa, sittenkin käytännön viisautta.
Ei ne sanat vaan teot, joilla se osoitetaan.
Meillä ei tunteista puhuttu, koska toisen vanhemman lapsuus oli traumaattinen.
Mutta se rakkaus osoitettiin teoilla ja läsnäololla. Annettiin aikaa ja oltiin aidosti kiinnostuneita missä lapsi menee ja miten se voi.
Aikuisena olen kuullut monta kertaa tyhjiä ”rakastan sinua” lauseita, ilman että niissä on ollut rakkauden tunnetta mukana. Koen enemmänkin sanattomien tekojen olleen sitä todellista rakkautta, kuin tyhjien sanojen.
Miksei isistä mainita mitään? Vain toinen vanhempiko voi aiheuttaa vahinkoa kiintymyssuhteeseen?
000: Tämä on naistenlehden artikkeli, joten uskoakseni sen vuoksi jutussa keskiössä on nainen ja hänen äitinsä sekä heidän välinen kiintymyssuhde.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous