Ihmiset ja suhteet

Vapaan kasvatuksen lapset: elämänkoulussa vai heitteillä?

Teksti: Anna.fi

Monet väittävät nykyvanhempien hemmottelevan lapsensa piloille. Vanhempi polvi taas näyttää ajattelevan, että kuri on rakkautta ja vapaa kasvatus yhtä kuin heitteille jättäminen. Ovatko rajat rakkautta vai ainoastaan itsekäs pyrkimys hallita toista?

Vapaan kasvatuksen lapset: elämänkoulussa vai heitteillä?

Kasvatustyylit luokitellaan usein raa’asti kahtia: vapaaseen kasvatukseen ja autoritaariseen kasvatukseen. Autoritaarisessa kasvatuksessa pidetään kovaa kuria, ja vanhemmat uskovat rajojen olevan rakkautta. Näin ajatellaan laajasti lähinnä sen takia, että kasvatustyyli usein periytyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

Liian ehdoton autoritaarisuus saattaa kuitenkin hidastaa lapsen kasvua itsenäiseksi päätöksentekijäksi. Jos käskyjä ei juurikaan perustella, lapsi saattaa kokea tilanteen alistavana ja ahdistavana. Murrosiässä tiukka kuri saattaa sen sijaan aikaansaada nuoressa vastareaktion ja kapinan.

Vapaassa kasvatuksessa vanhemmat luottavat rakkauteen ja lämpimien perhesuhteiden ylläpitämiseen. Silti, jos rajoja ei ole lainkaan, eivät vanhemmat hoida tehtäväänsä kasvattajana. Myös vastuu ja vapaus saattavat muodostua raskaammaksi taakaksi, kuin mitä lapsi pystyy kantamaan.

Vapaa kasvatus on monille kirosana

Lapsesta, joka aina saa itse päättää ja voittaa tahtojen taistot, saattaa tulla itsekäs päällepäsmäri, joka ei kestä häviämistä. Hän ei saa ystäviä, sillä hän ei tee mielellään kompromisseja. Aggressiivisuus ja epäsosiaalisuus ovat uhkakuvia lapselle, joka ei opi empatiaa ja haluaa olla aina kaiken keskipisteenä.

Näin ymmärrettynä vapaa kasvatus on monille lähes kirosana. Ongelma on usein siinä, että monien vanhempien motivaatio on väärä. Jos heillä ei ole aikaa jälkikasvulleen, he yrittävät kompensoida sen puutetta antamalla rahaa tai vapauksia. Esimerkkinä mainittakoon välinpitämättömät vanhemmat: työnarkomaani-isä tai alkoholistiäiti.

20-vuotias Sari kertoo joutuneensa itsenäistymään varhain: ”Kun vanhempani erosivat ollessani 10-vuotias, isäni muutti toiselle paikkakunnalle. Halusin jäädä äitini luokse asumaan, vaikka hän olikin avohoidossa mielenterveysongelmien takia.” Koulussa Sari sai hyviä arvosanoja ja hänellä oli
paljon ystäviä. ”Harva heistä kuitenkaan tiesi kotiolojeni ankeudesta ja äidistä, joka makasi päivästä toiseen saamattomana sohvalla ja katsoi televisiota”, Sari kertoo.

Kokemus vastuun ottamisesta oli kuitenkin positiivinen voimavara, kun Sari muutti 16-vuotiaana omaan asuntoon. ”Olin pyörittänyt taloutta niin monta vuotta, että tiskit ja pyykit hoituivat luonnostaan. Itse asiassa stressi vähentyi, kun olin vastuussa enää itsestäni, enkä myös äidistäni.”

Ei äiti vaan kaveri?

Ongelmallista vapaa kasvatus voi olla myös silloin, jos vanhemmat haluavat olla kavereita lastensa kanssa. Kuinka paljon auktoriteettia onkaan äidillä, joka haluaa olla itse olla ”kuin yksi tytöistä”? Jotkut vanhemmista haluavat sen sijaan tarjota lapsilleen erilaisen elämän, kuin mikä heillä itsellään oli kasvuiässä. He ovat päättäneet tekevänsä kaiken päinvastoin kuin vanhempansa. Jos ongelmana tuolloin oli rahan puute tai liian tiukat säännöt, niin ei ole enää. He näkevät itsensä lastensa liittolaisena.

24-vuotias Liisa asuu vielä onnellisesti kotona isänsä luona. ”Miksi muuttaisin omilleni? Isäni osti minulle juuri auton, eikä minun tarvitse käydä koulun ohessa töissä”, Liisa kertoo. Isä ei ole koskaan vaatinut Liisalta paljoa, ja hän onkin tottunut suhteellisen rentoon elämään. ”Välillä hän katsoo Visa-laskuani ja antaa minulle merkitsevän katseen, mutta siinä se sitten onkin.
Joskus silti mietin, millaista elämäni olisi, jos hän olisi ollut jämäkämpi, eikä antanut aina periksi”, Liisa miettii.

Rajat tulivatkin yhtäkkiä takaisin

27-vuotias Anni kuvailisi vanhempiensa kasvatustyyliä erittäin sallivaksi. ”Mielestäni se kuitenkin toimi hyvin. Monet kavereista olivat jopa kateellisia, sillä sain tehdä itsenäisiä päätöksiä ja olin vielä lisäksi läheisissä väleissä vanhempieni kanssa.” Positiivisinta oli avoin kommunikaatio: vanhemmat eivät tuominneet, vaan kuuntelivat ja antoivat neuvoja. ”Vaikka rajoja ei ollut, asetin itselleni selvät pelinsäännöt ja lupasin, etten tuottaisi vanhemmilleni pettymystä.”

Suurin shokki Annille oli kuitenkin vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa. Isäntäperheen asettamat rajat raivostuttivat siinä määrin, ettei yhteenotoilta voinut välttyä: ”Yhtäkkiä minulla olikin kotiintuloajat ja kaikkeen piti kysyä lupa.” Koska Anni oli saanut tulla ja mennä suhteellisen vapaasti koko teini-iän, tilanne tuntui 18-vuotiaasta ahdistavalta: ”Otin asian henkilökohtaisesti, sillä minusta tuntui, että he halusivat kontrolloida jokaista askeltani.”

Vapauden ja autoritaarisuuden välille keskitie?

Hyvä kasvatusasenne on lastenpsykiatri Terttu Arajärven mukaan sellainen vapaa kasvatus, joka antaa lapselle kasvutilaa. Vapauteen on kuitenkin liitettävä turvalliset rajat, ja pahan tekeminen on estettävä. Positiivista lähestymistavassa on se, että lapsi saa itseluottamusta tehdessään onnistuneita
päätöksiä itselleen tärkeissä asioissa.

Kasvatuksessakin parasta lienee Arajärven mukaan etsiä se kuuluisa ”kultainen keskitie”. Suotuisinta lapsen kasvulle olisi tilanne, jossa autoritaarinen ja vapaa kasvatus lähestyvät toisiaan, miettii Arajärvi. Varmasti silloin itsenäisistä lapsista muovautuu myös sosiaalisesti päteviä.

Kasvatuksestaan kertoneiden nimet on muutettu.

Lähteet:
Helen Bee: ”The Developing Child” (2000)
Terttu Arajärvi: ”Tasapainoinen lapsuus” (1988)

Teksti: Vilja Sormunen / A4 Media Oy (18.7.)
 

X