Ihmissuhteet

Yhä useampi nainen on asunnoton – asunnottomat on helppoa ohittaa, kun on kiire omaan kotiin

17. lokakuuta vietetään Asunnottomien yötä. Naisten osuus asunnottomista lisääntyy. Keitä nämä naiset ovat? Kiersimme pari vuotta sitten Helsingin kaduilla Lähityön työparin kanssa ja tutustuimme muutaman kohtaloon.
17.10.2018 Teksti: Iina Alanko Kuvat: Mirva Kakko/Otavamedia

Hapsutukkaisen naisen pää on valahtanut taakse. Hän nukkuu suu auki kassikasan keskellä. Toinen nainen torkkuu läheisellä penkillä toppatakin huppu silmillään, olemus on vetäytynyt suppuun. Vastapäätä nukkuu mies samassa asennossa.

Muutaman metrin päässä ulko-ovet käyvät jatkuvasti, kun työssäkäyvät kiiruhtavat Helsingin rautatieaseman halki kahdeksaksi hommiin. Harva kulkijoista huomaa nukkujia, ja nekin jotka huomaavat, kääntävät katseensa nopeasti pois.

On joulukuinen maanantaiaamu, edellispäivän ensilumi on lähes sulanut Helsingin kaduilta. Keskustan rautatieasemalla kaupungin Lähityön työpari, sosiaaliohjaajat Antti Kaajakari, 35, ja Nora Lehtonen, 26, aloittelevat työpäiväänsä. Heidän tehtävänään on etsiä kaduilta asunnottomia ja muita kelkasta pudonneita – uusia kasvoja, joita sosiaalitoimi ei vielä tunne, ja ohjata heitä palvelujen piiriin.

Minulle kaikki kasvot ovat uusia. Kun olen aiemmin nähnyt penkillä torkkuvia, en ole tullut ajatelleeksi, että he ovat siinä siksi, ettei heillä ole kotia tai muutakaan paikkaa missä levätä.

Antti ja Nora antavat kolmikon jatkaa uniaan. He ovat tuttuja asunnottomia, jotka haluavat toistaiseksi selviytyä omin keinoin tai eivät kykene ottamaan apua vastaan.

– Rautatieasema on kokonaan kiinni vain kaksi tuntia vuorokaudesta, muun ajan täällä on aina jokin paikka auki, Antti kertoo.

– Monet asunnottomat kävelevät nuo kaksi tuntia kaupungilla ja palaavat sitten tänne. He siirtyvät paikasta toiseen nukkumaan sen mukaan, miten tilat ovat avoinna.

”Ihmistä ei voi auttaa, ennen kuin hän itse haluaa apua”

Kuljemme ympäri asemaa, odotussaleja ja käytäviä, pitkin ydinkeskustan alapuolella kulkevaa tunneli- ja kauppakujaverkostoa.

Antti ja Nora avaavat silmäni näkemään helposti huomiotta jäävän asunnottomien maailman. Tuo patteriin nojaava mies on heille jo tuttu hänkin. Tuo tyyni ilme kasvoillaan matkalaukkunsa kanssa istuva baskeripäinen mummo haluaa olla rauhassa eikä pidä siitä, että häntä lähestytään.

– Monien asunnottomien epäluulo virkamiehiä ja sosiaalitointa kohtaan on suurta, ja luottamussuhde pitää rakentaa pikkuhiljaa. Ihmistä ei voi auttaa, ennen kuin hän itse haluaa apua, Antti kertoo.

Jotkut aseman kodittomista karttavat kontaktia siksi, että he pelkäävät tulevansa ajetuksi pois. Mieleeni nousee muisto teiniajoiltani, jolloin jouduin kerran liftausreissulla nukkumaan kaverini kanssa yön siilinjärveläisessä rappukäytävässä. Pelkäsimme koko yön, että joku tulee ja häätää meidät sieltä. Häpeä mahdollisesta kiinni jäämisestä oli valtava. Elävätkö asunnottomat samanlaisessa pelossa ja häpeässä koko ajan?

Nora Lehtonen ja Antti Kaajakari

Lähityön työpari Nora Lehtonen, 26, ja Antti Kaajakari, 35, etsivät asunnottomia Helsingin kaduilta.
– Yhteiskuntaa mitataan sillä, miten se pitää huolta heikoimmistaan.

Viime vuosina naisten osuus asunnottomista on lisääntynyt

Suomessa oli vuoden 2014 lopussa 7 107 yksinelävää asunnotonta, ja heistä lähes puolet majaili Helsingissä. Asunnottomiksi lasketaan myös ystävien ja sukulaisten luona punkkaavat, omaa asuntoa vailla olevat ihmiset.

Ulkona, porrashuoneissa tai ensisuojissa asui viime vuoden lopussa koko maassa 362 ihmistä. Helsingissä ulkona asuvia on Noran ja Antin arvion mukaan kuutisenkymmentä.

– Osa heistä kävelee ympäri kaupunkia yöt ja nukkuu päivät, jolloin useampia lämpimiä tiloja on avoinna. Osa kulkee päivät paikasta toiseen ja hakeutuu nukkumaan yökahvilaan tai Hietaniemenkadun palvelukeskukseen. Osa asuu metsissä tai jopa vilkasliikenteisten katujen lähellä, eikä kaikilla ole suojana edes majaa.

Valtaosa asunnottomista on miehiä. Naisten pienempää osuutta selittää se, että äitejä lapsineen ei kaduille jätetä. Asunnottomille lapsiperheille täytyy löytyä asunto, sen takaa laki lastensuojelusta. Viime vuosina naisten osuus on kuitenkin lisääntynyt ja on nyt yli 20 prosenttia.

Symppikseen voi aina mennä – selvin päin tai päihtyneenä

Hyvää päivää, toivottaa Päivi, viisikymppinen työllistetty Kontulan ostoskeskuksessa sijaitsevan Symppiksen ovella. Päivi toimii täällä eräänlaisena hovimestarina. Jos vieraan ulkoinen olemus tai vaikkapa haju sitä vaatii, Päivi ohjaa tulijan ensimmäiseksi suihkuun.

Käytäntö toimii. Täällä tuoksuu vain kahvi eikä haise mikään. Viihtyvyyteen on muutenkin kiinnitetty huomiota: joulutähdet koristavat ruskeita pirttipöytiä, keskellä huonetta nököttää valoin koristeltu kuusi.

Kaupungin ylläpitämät Symppikset ovat matalan kynnyksen päivätoimintakeskuksia, joiden tehtävänä on vähentää mielenterveys- ja päihdeongelmien aiheuttamia lisäongelmia ja tarjota apua sitä tarvitseville.

Tänne kuka tahansa voi tulla suihkuun, kahville ja puuroaamiaiselle, joko piipahtamaan tai viettämään aikaa. Selvin päin tai päihtyneenä, sellaisena kuin on.

On kunniallisempaa maksaa edes jotain kuin ottaa ilmaiseksi.

Jos vaatteet vaativat pesua, ne laitetaan koneeseen ja tilalle annetaan puhdas, kierrätyksestä tai lahjoituksena saatu vaatekerta. Paikalla päivystävät myös sosiaaliohjaaja ja terveydenhoitotiimi.
Asiakkaat maksavat aamiaisesta 20 senttiä. Aluksi se oli maksuton, mutta kävijöiden toiveesta puurolle – joka on joillekuille päivän ainoa lämmin ateria – pantiin nimellinen maksu. On kunniallisempaa maksaa edes jotain kuin ottaa ilmaiseksi.

Porukka on hajaantunut tasaisesti ympäri isoa salia, toisilleen tutut istuvat yhdessä ja rupattelevat kuulumisia. Moni istuu yksikseen, joku lukee lehteä.

Juttuseuraa odottaa skolioosista kärsivä Etta. Hän ilmoittaa iäkseen 54, ja jos se pitää paikkansa, elämä on kohdellut Ettaa kovalla kädellä. Kumarassa kulkeva pikkuinen nainen kertookin joutuneensa kaduilla ja ravintoloissa useaan otteeseen väkivallan kohteeksi.

Toisessa pöydässä aikaansa kuluttava viisikymppinen Kaisa muistaa taannoiset ajat asunnottomana.

– Minulla oli kavereita, joiden luona sain asua, mutta siinä oli se huono puoli, että he päästivät minut sisään vain, jos mukanani oli kamaa. Kun huumeet loppuivat, sain ystävällisen tekstiviestin, että ”haluaisin olla vähän aikaa yksin, voisitko lähteä”. Se oli ihan hirveää aikaa.

Nyt Kaisalla on oma asunto ja hän tekee vapaaehtoistyötä huumeidenkäyttäjien vertaisena.

Kun huumeet loppuivat, sain ystävällisen tekstiviestin, että ”haluaisin olla vähän aikaa yksin, voisitko lähteä”. Se oli ihan hirveää aikaa.

Tiskin takana seisoo Lissu, eläkeläinen, joka on neljän vuoden ajan keittänyt Symppiksen aamupuurot, 60 litraa päivässä.

– Aina sekään ei riitä, hymyileväinen nainen kertoo.

Kontulan Symppiksessä käy joka päivä 200–250 ihmistä. Jotkut tankkaavat puuroa ja leipää niin, että jaksavat sillä yön yli seuraavaan aamuun. Jotkut tulevat hakeakseen akuuttia täsmäapua esimerkiksi paleltumiin.

Toinen Symppis sijaitsee Itäkeskuksessa, hyvien liikenneyhteyksien varrella. Siellä asiakkaita on jopa 500 päivässä.

”Tilanne on katastrofaalinen”

Astumme ulos kävelemme metroon ja hyppäämme ulos Itäkeskuksessa. Antti ja Nora kulkevat normaalin kierroksensa Puhoksen ostarin ja Stoan ympäri. Ketään ei näy, joten suuntaamme takaisin keskustaa kohti.

– Hietaniemenkadun palvelukeskus aivan Helsingin keskustan tuntumassa on asunnottomalle usein se viimeinen vaihtoehto päästä jonnekin lämpimään yöksi. Päihteettömyyttä ei siellä vaadita, joten meno on välillä villiä, Antti ja Nora varoittavat kävellessämme Kampista Hietaniemen hautausmaata kohti.

Pihalla muutama mies seisoo tupakalla, mutta muuten on rauhallista. Asukkaat on herätetty paria tuntia aiemmin siivouksen tieltä pois.

Hietaniemenkadun asumispäivystyksessä on kriisimajoitussänkyjä 43 miehelle ja yhdeksälle naiselle. Sängyt ovat 6–8 hengen huoneissa, ja ne jaetaan joka ilta erikseen. Kun ne loppuvat, tarjolla on vielä kahdeksan patjaa palvelukeskuksen käytävillä ja oleskelutilassa. Yhteensä tänne ”märkäpuolelle” mahtuu siis 60 nukkujaa.

– Tilanne on katastrofaalinen, ohjaaja KaiKaitsuKaartinen kertoo esitellessään meille paikkoja.

– Moni tulee jonottamaan jo tunteja ennen kuin paikkojen jako viideltä alkaa. Eilen kaikki paikat olivat menneet jo puoli seitsemältä, ja loput jonottajat oli pakko käännyttää pois. Eikä vielä ole edes pakkasia, Kaitsu kertoo ja pudistaa päätään.

Nimitys märkäpuoli on niin vanha, että sen alkuperästä on eri versioita: se liittyy ehkä suihkuihin, tai siihen, että sisään pääsee myös päihtyneenä. Yksi selitys nimitykselle on se, että joskus täällä oli jopa luvallista juoda.

Asunnottomuus

Hietaniemenkadun palvelukeskuksen pihalla asunnoton mies kasasi omaisuuttaan ostoskärryyn.

”Ei tarvita kuin luottotietojen menetys, ja uutta asuntoa on hyvin vaikea saada”

Kaitsu ovaa oven miesten märkäpuolen yhteen huoneeseen, jossa siivooja kokoaa lakanoita suuriin muovipusseihin. Lakanat vaihdetaan ja huoneet desinfioidaan joka päivä.

Sängyissä on sinisellä muovilla päällystetyt ohuet patjat, keskellä kivilattiaa on lattiakaivo ja seinällä vesipiste – siinä huoneen koko sisustus.

Vierustovereitaan ei täällä voi valita. Pidätyskyvyttömyys vaivaa monia päihteidenkäyttäjiä, ja jos vieressä makaavalta pääsevät pissat tai kakat yöllä housuun, siinähän nukut etkä muuta voi. Siksi osa asunnottomista ei halua tulla tänne vaan viettää yönsä mieluummin porttikäytävissä tai kävellen, kunnes pääsee rautatieaseman penkeille nukkumaan.

Tänään tämän miesten huoneen lakanat ovat puhtaat ja ilma raikas – se kielii myös siitä, että ollenkaan kaikki asunnottomat eivät ole päihdeongelmaisia, vaan asunnottomaksi voi joutua monesta muustakin syystä.

– Luottokorttivelat, avioero, masennuksesta johtuva aloitekyvyttömyys, työsuhdeasunnon menetys, vuokrarästit, Antti luettelee tyypillisimpiä kohtaloita.

– Oikeastaan ei tarvita kuin luottotietojen menetys, ja uutta asuntoa on hyvin vaikea saada.

Palvelukeskuksen kakkoskerroksessa on päiväkeskus ja ruokala, jossa saa ilmaista aamupuuroa ja kahvia. Lounas ja päivällinen maksavat asukkaille 1,10 euroa annos.

Täällä voi hengata, jos ei jaksa lähteä kaupungille kiertämään päivän ajaksi – tai nukkua, jos parempaa paikkaa ei ole tarjolla. Jos asunnottoman jotain pitää oppia, niin nukkumaan istualtaan.

Häädöt ajavat asunnottomaksi

Saman palvelukeskuksen kolmannen kerroksen asumispalveluyksikössä on yhden hengen soluhuoneita noin 50 asujalle. Alakerran märkäpuolella yömajoitus on maksutonta, mutta kolmoskerroksen huoneista peritään sosiaali- ja terveyslautakunnan vahvistama vuorokausimaksu. Asukkaalle saa ja pitää jäädä toimeentulotuen perusosan verran eli 485,50 euroa kuussa käyttörahaa, muuten laskun maksaa kaupunki.

Portaissa Antti törmää vanhaan tuttuunsa, 49-vuotiaaseen Juhaan, ja ilahtuu tämän hyvästä kunnosta. Antti oli siinä Lähityön tiimissä, joka haki Juhan heinäkuussa 2014 Nuuksion metsästä. Juha oli asunut metsässä kolme viikkoa, kun joku teki hänestä ilmoituksen Lähityölle.

– Olen äärettömän kiitollinen siitä, että he olivat niin humaaneja että järjestivät minulle täältä asunnon, Juha kertoo.

Hyvinvoivan ja hyväntuulisen oloinen Juha on asunut kolmannen kerroksen soluhuoneessa puolitoista vuotta.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että he olivat niin humaaneja että järjestivät minulle täältä asunnon.

Nousemme portaat kolmoskerrokseen ja törmäämme ovella siistiin viisikymppiseen Tarjaan, joka yrittää avata juuri saamansa huoneen ovea. Hän nolostuu meidät nähdessään ja kertoo vain, että joutui asunnottomaksi saatuaan häädön kotoaan.

– Ei ollut varaa maksaa niin isoa vuokraa, nainen kertoo.

Pääkaupunkiseudulla häädöt eivät ole maksukyvyttömyyden vuoksi harvinaisia.

Kaitsu saa Tarjan oven auki. Sängyllä, tuolilla ja laatikostolla kalustettu huone on karu, mutta hetken aikaa oma.

Asunnottomuus

Symppiksessä pääsee suihkuun. Miehille ja naisille on omat hygieniaboxit sampoineen ja saippuoineen.

”Ensimmäinen syy auttaa heitä on inhimillisyys”

Osta Iittalan tuikkuja, sekavan oloinen mies kauppaa Hietaniemenkadun palvelukeskuksen ulko-ovella ja lappaa ikkunalaudalle vielä pakkauksissa olevia tuikkuja ja partavesiä laukustaan. Vieressä istuu hänen tyttöystävänsä huonovointisen näköisenä.

Kun kysyn, mistä tuikut ja muut tavarat ovat peräisin, mies vastaa että kaupasta.

Pariskunta kertoi muuttaneensa Helsinkiin Tampereelta.

– Miksikö? Ei ollut mitään syytä, nainen sanoo ja puistelee hajamielisesti päätään.

– Lähdettiin pakoon hirveitä huumevelkoja, huikkaa mies.

Pariskunta on juuri niitä, joiden kohdalla moni varmaan kääntäisi selkänsä ja sanoisi että oma syy, sinua en halua auttaa, itse olet narkomaanin ja varkaan elämän valinnut, jokainen on oman onnensa seppä, mene töihin!

Antti ja Nora eivät sano niin.

– Totta kai ensimmäinen syy auttaa heitä on inhimillisyys, Antti sanoo.

– Yhteiskuntaa mitataan sillä, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Sosiaalinen työ tulee yhteiskunnalle myös paljon halvemmaksi kuin se, että nämä ihmiset päätyvät sairaalaan, putkaan tai vankilaan. Niissä vietetty yö maksaa moninkertaisesti sen, minkä yö palvelukeskuksessa.

– Lisäksi tämä työ ja apu pitävät yhteiskuntarauhaa yllä. Yhteiskunnissa, joissa heikoimmista ei huolehdita, rikollisuus kasvaa ihan toisiin mittasuhteisiin.

Moskovassa asia hoidetaan niin, että pakkasöiden jälkeen kaduilta kerätään 20–30 kuollutta.

Kaitsu antaa esimerkin Venäjältä, jossa asunnottomista ei huolehdi oikein kukaan.

– Kansainvälinen Punainen Risti yritti perustaa Moskovaan tämänkaltaista palvelukeskusta asunnottomille, mutta se ei saanut toiminnalleen lupaa. Siellä asia hoidetaan niin, että pakkasöiden jälkeen kaduilta kerätään 20–30 kuollutta.

Kuinka moni jää ensi yönä ilman suojaa?

Astun ulos miettien, kuinka moni jää seuraavana yönä ilman Hietaniemenkadun suojaa. Istahdan ajatuksissani oven viereiselle penkille tummansiniseen duffelitakkiin pukeutuneen siistin ja selvän naisen viereen. Hän tuijottaa eteensä ja vaikuttaa apaattiselta, mikä ei ole ihme. Asunnottomuus on rankkaa ja vie nopeasti sekä fyysiset että psyykkiset voimat.

Alamme jutella. Nainen lähti parikymppisenä sairaanhoitajaksi ulkomaille ja teki eri maissa töitä lähes 40 vuotta. Viimeisen, Englannissa olleen työpaikan myötä meni myös työsuhdeasunto ja nainen päätti palata Suomeen. Koska hän ei ole tehnyt töitä täällä, hän ei heti ole oikeutettu sosiaalisiin tukiin tai palveluihin. Ja koska hän on asunut ulkomailla niin pitkään, omia turvaverkkoja ei ole.

Hän saapui Helsinkiin syyskuussa ja on siitä lähtien asunut ulkona. Millä hän elää?

Nainen kohauttaa hartioitaan.

Kaivan kassistani suklaalevyn ja parikymppisen ja vaiennan sisäisen äänen, joka kehottaa minua tarjoamaan hänelle majapaikan kodistani.

Kun on tässä vähän kaikenlaista muutenkin.

Juttu on julkaistu alun perin Annassa 02/16.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Suosittelemme