Äidin menettäminen oli Mari Perankoskelle kova paikka: ”Vaikka Jouni ja ystävät olivat tukena, minun oli uskallettava kohdata suru yksin”
Mari Perankosken äiti kuoli viime kesänä pitkään sairastettuaan, mutta silti äkillisesti. Ronskia huumoria viljellyt Ulla-äiti antoi koomikkotyttärelleen nauramisen ja naurattamisen taidon.
Mari Perankosken äiti kuoli viime kesänä pitkään sairastettuaan, mutta silti äkillisesti. Ronskia huumoria viljellyt Ulla-äiti antoi koomikkotyttärelleen nauramisen ja naurattamisen taidon.
Olohuoneen jyhkeällä puupöydällä on läppäri ja paperiviuhkallinen muistiinpanoja. Näyttelijä ja käsikirjoittaja Mari Perankoski on istunut aamupäivän kirjoittamassa tekstejä stand up -kiertueelleen ja hänen sekä aviomiehensä, muusikko Jouni Hynysen yhteiseen huumoripodcastiin Villa Mayhemiin.
Molempien ensi-illat ovat 6. maaliskuuta. Neljä päivää sen jälkeen on Marin 50-vuotispäivä. Heti sen jälkeen hänellä on stand up -keikka Varkaudessa, mikä ei ole sattumaa, sillä sieltä hän on lähtöisin.
– En todellakaan tule mistään kulttuurikodista. Yksinhuoltajaäitini työskenteli metsäteollisuudessa viennin myyjänä ja oli Varkauden tikkakerhon puheenjohtaja. Kotiin tilattiin paikallislehtiä ja Alibia, kirjahyllyssä oli Alistair MacLeanin koko tuotanto. Meillä ei paljon piano soinut.
Mutta nauramisen ja naurattamisen taidon hän on perinyt savolaiselta Ulla-äidiltään. Se on auttanut pitämään elämänlangasta kiinni vaikeinakin aikoina, niin kuin kuluneina kuukausina.
”Saattelin äidin työttömänä hautaan”
On kuvaavaa, että läppärille syntyy sketsejä ja komediaa hurjan, painajaismaisenkin vuoden jälkimaininkeina. Heinäkuussa äiti kuoli äkillisesti pitkään sairastettuaan. Samaan aikaan freelancerina työskentelevältä Marilta loppuivat puoleksi vuodeksi työt.
– Juhannuksena päättyivät tv-sarjan kuvaukset, sen jälkeen keskityin äidin asioiden hoitamiseen ja sitten saattelinkin häntä työttömänä hautaan.
Viikko sen jälkeen Mari palkittiin Savolainen sananvalmius -palkinnolla.
– Olisipa äiti ehtinyt nähdä vielä sen, sillä palkinto olisi kuulunut hänellekin. Hän nauratti ronskilla huumorillaan kaikkia, mikä joskus teini-ikäisenä tuntui ahdistavaltakin. Nyt vuorostaan oma poikani sanoo minulle, että äiti, älä viitti.
– Olimme äidin kanssa läheisiä, koska elimme kahdestaan, mutta oli meillä ristiriitojakin. Äiti oli boheemi, eikä häntä haitannut epäjärjestys. Minua se ahdisti ja imuroin meillä pienestä pitäen. Ainoana lapsena totuin kantamaan paljon vastuuta. Äiti taas oli oman perheensä nuorimmainen, sellainen huoleton lellityttö. Hänelle tärkeintä oli ystävällisyys ja auttavaisuus muita kohtaan.
Suru on heittänyt välillä polvilleen huutamaan suoraa huutoa
Suru-uutisen jälkeen Mari alkoi siivota. Sitten tuli itku, puolen tunnin päästä naurukin. Sen laukaisi tahattomasti numerotiedustelun työntekijä: ”Ai sie halluut sinne Peräkylän hautaustoimistoon? No miepä yhistän siut sinne, oikein ihanat päivänjatkot.”
Hän hoiti yksin hautajaisjärjestelyt, paperityöt ja pesänselvittelyt. Sitten tulivat muistot ja viiltävä suru, joka on heittänyt välillä polvilleen huutamaan suoraa huutoa.
– Vaikka Jouni ja ystävät ovat tukeneet minua, tiesin, että minun on uskallettava mennä syviin vesiin ja kohdattava suru yksin. Se on ainoa tapa parantua.
Luit juuri lyhennelmän Annan 9/2020 kansijutusta, jonka on kirjoittanut Sari Hannikainen. Jutussa Mari Perankoski kertoo elämänsä dramaattisista käännekohdista, kuten isän kuolemasta Marin ollessa nuori ja geenivirheen aiheuttamista terveysongelmista. Miksi itkeminen oli Marille nuorempana vaikeaa ja miten hän oppi sen taidon? Miksi Mari on sitä mieltä, että mikään ei ole niin huumorintajuinen olento kuin viisikymppinen nainen? Lue koko juttu Annan numerosta 9/2020 tai digilehdestä! Voit tilata digilehden täältä!
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous