Aleksi Seppänen opiskeli osteopaatiksi ja huomasi, että tanssitaustasta on siinä hyötyä: ”Olen tottunut olemaan toisen iholla”

Tanssija Aleksi Seppänen sai kroppansa kipeäksi ryhdyttyään treenaamaan triathlonia. Apu löytyi osteopatiasta. Siitä tuli hänelle viime vuonna myös toinen ammatti.

Kahville on lyhyt matka. Aleksi Seppänen, 41, laskeutuu Kaapelitehtaan Hima & Sali -ravintolaan ylemmästä kerroksesta. Siellä Aleksi, viime keväänä valmistunut osteopaatti, ottaa vastaan asiakkaita.

Kiinnostus alaan heräsi kahdeksisen vuotta sitten, jolloin Aleksi esiintyi tanssijana Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja katolla -musikaalissa ja aloitti uuden harrastuksen, triathlonin. Kestävyysurheilusta hänellä ei ollut aiempaa kokemusta.

– En osannut laskea tanssin ja treenaamisen ai­heuttaman kokonaisrasituksen määrää. Harjoittelu meni överiksi, Aleksi Seppänen sanoo.

Kroppaan ilmestyi outoja kolotuksia: nilkkoihin, polviin, nivusiin, selkään. Aiemmin Aleksi oli osannut huoltaa kehoaan itse, mutta nyt oli turvauduttava teatterin tarjoamien osteopaattien apuun. Kivut kaikkosivat, ja ala alkoi kiinnostaa.

Tanssitaustasta on ollut uudessa työssä hyötyä.

– Olen tottunut olemaan toisen iholla. Osaan lukea ihmisestä, miten häntä kannattaa koskettaa.

Aleksi Seppänen innostui tanssista seurattuaan tanssikisoja

Tv-katsojille Aleksi Seppänen on tuttu Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta, jossa hän viime syksynä ylsi parinsa Jannika B:n kanssa hopealle. Kilpailuhenkinen hän on ollut lapsesta saakka.

– Pelasin isän kanssa pallopelejä heti, kun minulla pysyi maila kädessä. Pelatessa tuli aina itku. En kestänyt sitä, jos isä voitti, enkä sitä, jos hän antoi minun voittaa.

Kilpatanssin pariin Aleksi osui sattumalta. Hän oli harrastanut telinevoimistelua nelivuotiaasta, mutta kerran treenit Ouluhallissa oli peruttu tanssikilpailun takia. Poika jäi seuraamaan kisoja.

– Liike, rytmi ja musiikki tekivät valtavan vaikutuksen. Jo seuraavalla viikolla olin tanssiharjoituksissa.

1980-luvulla kilpatanssia saatettiin pitää hieman neitimäisenä harrastuksena. Aleksi kuitenkin välttyi kiusaamiselta, sillä tanssivaa poikaa ei pidetty musiikkiluokalla outona. Myös menestys suojeli. Ensimmäisen ikäkausimestaruutensa Aleksi pareineen voitti kutosluokkalaisena. Sellaista meriittiä ei ollut kovin monella ikätoverilla. Kilpaparketit jäivät 25-vuotiaana, kun hän siirtyi opettamaan ja estradille.

Aleksilta kysytään usein, mitä hän tuntee tanssiessaan. Vastaus on yllättävä: ei oikeastaan mitään.

– Jos tanssija yrittää lypsää itsestään jotakin eriskummallista, se menee helposti falskiksi. Kun olen läsnä ja teen liikkeet hyvin, se riittää välittämään halutun tunnetilan. Tanssiessa minulla on levollinen olo.

Lempitanssi on tango.

– Siinä tarvitaan nopeutta ja voimaa, intohimoa ja pidättyvyyttä. Tangon kautta pääsen parhaiten ilmaisemaan itseäni, Aleksi Seppänen kertoo.

Rääkkitreenit on vaihtunut lempeyteen

Kellossa ei ole riittävästi tunteja! Siltä Aleksista tuntui osteopaatin opinnot aloitettuaan. Koulun lisäksi piti hoitaa työ, triathlon-treenit ja lapsi. Sinkkuisällä on 12-vuotias poika liitosta Tiina Lymin kanssa.

Kävi selväksi, että kropan lisäksi hoitoa kaipasi myös psyyke.

– Ihmisen pitää osata säästää itseään. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, ettei minun tarvitse ottaa vastaan jokaista tarjottua työtä.

Enää Aleksi Seppänen ei myöskään näännytä itseään urheilemalla. Hän suhtautuu triathloniin kunnianhimoisesti, mutta kilpailee vain itseään vastaan ja pyrkii nipistämään omasta ennätyksestään joka vuosi muutaman minuutin.

Aiemmin Aleksi purki pettymyksiä ja vihantunteita armottomalla rääkillä. Nykyään hän pyrkii fyysisessä harjoituksessa siihen, ettei veressä ole liikaa adrenaliinia ja syke pysyy maltillisena. Silloin suoritus on mahdollisimman kehittävä. Stressiä hän käsittelee meditoimalla.

Tanssijaksi 41-vuotias Aleksi Seppänen alkaa olla iäkäs. Peilistä katsoessa hän huomaa, etteivät liikkeen laatu ja laajuus ole enää ihan entisenlaiset.

– En silti koe olevani liian vanha tanssimaan. En kanna huolta siitä, milloin on aika lopettaa. Se loppuu sitten, kun puhelin ei enää soi. Mutta tanssiihan Jorma Uotinenkin yhä, ja hän on sentään kohta 70.