Alma Hätöselle ilmaantui kipu, jota hän pelkäsi reumaksi – ”Välillä olen niin jumissa, etten pysty sitomaan kengännauhojani”

Alma Hätöselle alkoi parikymppisenä tulla epämääräistä särkyä ja puutumista. Onneksi nuori naislääkäri otti hänet tosissaan. Pian selvisi, että Alman oireet johtuivat fibromyalgiasta eli keskushermostoperäisestä kivun säätelystä. Oireet tulevat yhä aaltoina.

Viisivuotiaana Alma Hätösellä oli selvä urasuunnitelma: hän ryhtyisi tavaratalon johtajaksi. Pomon palkalla hän arveli voivansa ostaa äidille timantin.

Ennen kuin Alma syntyi vuonna 1990, hänen vanhempansa olivat olleet menestyviä yrittäjiä. Sitten tuli lama, joka vei kaiken, ja perhe joutui elämään varsin niukasti. Alma oppi työntekoon jo teininä. Ja duunia hän on totisesti painanut. Pelkästään tänä vuonna hän on radiotyön ohella juontanut Selviytyjät Extraa, Paratiisihotellia ja Big Brotheria. Se on tarkoittanut 12-tuntisia työpäiviä.

Tiiviin aikataulun takia Alma on joutunut kieltäytymään läheisten kyläkutsuista. Edes soittoihin tai viesteihin hän ei aina ole ehtinyt vastata. Kaikki vapaa-aika on mennyt työstä palautumiseen.

Oli tehtävä valintoja.

Lokakuun lopulla Alma ilmoitti irtisanoutuvansa juontajantyöstään Hitmix-kanavalla. Sovitut tv-työt hän vielä hoitaa syksyn aikana. Sen jälkeen allakassa on muutamia omia projekteja lukuun ottamatta pelkkää tyhjää.

– Minulla on nälkä oppia kaikenlaista uutta. Ja uutta ei voi syntyä, ellei sille tee tilaa. Ensi vuoden tavoitteeni on löytää balanssi työn ja muun elämän välille.

”Mökistä tulee paikka, jossa kerrytämme yhteisiä muistoja”

”Jos kaikki menee niin kuin olen suunnitellut, ensi kesänä vietän aikaa omalla mökilläni Karjalohjalla. Siitä tulee toivottavasti paikka, johon voin viimein juurtua.

Olen muuttanut laskujeni mukaan kaksitoista kertaa. Varhaislapsuuteni vietin Joensuussa ja Outokummussa, jossa vanhempani pyörittivät hotellia ja lääkärikeskusta. Perheemme oli silloin varsin varakas. Kolme vanhempaa siskoani muistavat loman, joka vietettiin Floridan Disney Worldissä. Minun aikanani siihen ei enää ollut mahdollisuutta.

Lama pudotti meidät köyhyyteen. Vanhemmilla riitti onneksi töitä, mutta elintaso putosi. Ruokaostokset tehtiin tilille, ja joskus ei ollut edes lämmintä vettä. Viisitoistavuotiaana muistan pyytäneeni isältä rahaa lainaksi uusia talvikenkiä varten. En osannut kaivata vauraampaa elämää, koska minulla ei ollut sellaisesta kokemusta.

Avopuolisoni Jaakon mukaan olen edelleen ’low maintenance’ -tyyppi eli vähään tyytyväinen. Onnellisimmillani olen Jaakon suvun Lapin-mökillä, jossa asioidaan ulkohuussissa.

Lukuisten muuttojen ja vanhempien avioeron takia käsite ’lapsuudenkoti’ on minulle vieras. Ei ole ollut paikkaa, johon palata. Osaksi sen takia käynnistin viime talvena mökkiprojektin. Ostin Karjalohjalta tontin ja palkkasin arkkitehdin. Talosta tulee ekopuusta rakennettu moderni huvila. Tupaan mahtuu iso ruokapöytä, jonka ympärille ystävät ja sukulaiset toivottavasti kokoontuvat. Haluan luoda talosta paikan, jossa vietämme aikaa läheisteni kanssa ja kerrytämme yhteisiä muistoja.

Olen varautunut siihen, että rakentamista pitää ehkä lykätä, jos ensi keväänä ei ilmaannu kiinnostavia töitä. Suunnittelussa otin huomioon myös sen, että talo on helppo myydä, jos taloudellinen tilanteeni joskus myöhemmin muuttuu.”

”Työuralla olen seurannut intuitiota”

”Pikkutyttönä haaveilin laulajan ammatista. Sitten kävi ilmi, etten osaa laulaa. Unelmoin myös näyttelijän työstä, sillä minulla oli voimakas palo esiintyä. Laitoin jopa hakemuksen Teatterikorkeakouluun, mutten lopulta koskaan mennyt pääsykokeisiin. Päädyin opiskelemaan Metropolia-ammattikorkeakouluun. Radiotyön kurssi ei ollut vielä edes alkanut tammikuussa 2013, kun pyrin – ihan vain saadakseni kokemusta hakuprosessista – YleX:n aamuun toimittajaksi. Ja pääsin! En todellakaan osannut vielä mitään, mutta työ opetti. Se vei mukanaan niin, ettei koululle riittänyt enää aikaa ja energiaa.

Työurallani olen seurannut intuitiota. Vuonna 2018 minua pyydettiin mukaan Selviytyjät-sarjaan ja tunsin vahvasti, että se on minua varten. Kun sitten putosin ensimmäisenä kilpailijana, ihmettelin, miten vaisto ohjasi minua näin harhaan. Myöhemmin minulle tarjottiin juontajanpestiä Selviytyjät Extrassa.

Suora lähetys on aina tuntunut omalta lajilta. Kun kameran päällä syttyy punainen valo, ilmapiiri sähköistyy. Tuntuu kuin olisi ekoilla treffeillä todella kiinnostavan tyypin kanssa. Keskustelu soljuu kuin hurmiossa ja palikat loksahtelevat paikoilleen. Lähetyksen päätyttyä kestää aikansa ennen kuin adrenaliinihyöky tasoittuu.

Olen etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä rakastamaani työtä. Viime vuosina sitä on vain ollut ihan liikaa. En enää ollut läsnä läheisilleni ja ymmärsin, että nyt täytyy priorisoida. Työ on kuitenkin vain työtä. Yhtä onnellinen olen ollut siivoojana tai kaupan kassalla, mutta silloin duuni jäi työpaikalle. Tässä ammatissa se seuraa kotiin.

Tv-esiintyjänä olen ihan eri tavalla arvostelun kohteena kuin radiossa. Kun avaan puhelimen, sieltä saattaa tulla vastaan melkein mitä tahansa. Viestien kautta ikävä palaute tunkee myös kotiin, jossa ihmisen pitäisi saada olla turvassa. Sen kanssa on vain täytynyt oppia elämään.

Epäoikeudenmukaisuutta minun on vaikea sietää, tulen siitä tosi vihaiseksi. Työelämässä olen puuttunut loukkaavaan puheeseen ja epäterveeseen johtamiseen. Siihen, että yhtä suositaan ja toista sorretaan. Eräästä työpaikasta jopa irtisanouduin sen takia – silläkin uhalla, että saan hankalan ihmisen maineen.

En epäröi tunnustautua feministiksi. On surullista, että se mielletään ääriaatteeksi, kun kyse on tasa-arvoisesta kohtelusta. Feminismi antaa kaikille, myös miehille, oikeuden olla juuri sellaisia kuin haluavat. Kunhan muita ei loukata.”

”Kuuntelen, mitä keho ja mieli kaipaavat”

”Kaksikymppisenä minulle ilmaantui yhtäkkiä epämääräisiä kipuja ja puutumista. Pelkäsin, että kyseessä on reuma tai jokin aivosairaus. Onneksi nuori naislääkäri otti minut tosissaan. Selvisi, että oireeni johtuvat fibromyalgiasta eli keskushermostoperäisestä kivun säätelyhäiriöstä.

Oireet tulevat aaltoina. Välillä olen niin jumissa, etten pysty nousemaan istuimelta tai sitomaan kengännauhojani. Olen joutunut sanomaan töissä, että tänään en pysty kirjoittamaan, koska sormet eivät vain toimi. Tuntuu kuin jokainen nivel kropassani olisi tulehtunut.

Särkylääkkeet eivät tähän tautiin tepsi. Olen saanut apua muun muassa akupunktiosta ja infrapunasaunasta. Pyrin kuuntelemaan, mitä kehoni ja mieleni kaipaavat juuri nyt. Kun toimin sen mukaan, kivut helpottavat.

Ryhdyin harrastamaan tankotanssia viitisen vuotta siten. Olin kuvitellut olevani liian vanha aloittamaan niin vaativan lajin, mutta ensimmäistä kertaa koin vilpitöntä iloa urheilusta. Nuorena lenkkeilin, koska halusin laihtua. Erilaisilla kuureilla olen ollut pienestä pitäen. Olen normaalipainoinen, eikä kukaan ole sanonut, että minun pitäisi olla laihempi, mutta median luomien kauneusihanteiden takia olen silti tuntenut itseni aina jotenkin vääränlaiseksi.

Pituuteni – tai lyhyyteni – ei ole koskaan aiheuttanut komplekseja: olen 154,5-senttinen. Minusta on ihan kivaa olla mini. Liki kaksimetrisen puolisoni kanssa tosin olemme koomisen näköinen pari. Kun tanssimme yhdessä, hän joutuu olemaan polvet koukussa 90 asteen kulmassa.

Kiire on saanut minut laiminlyömään kehoani. Puoleen vuoteen en ole urheillut enkä syönyt kovin terveellisesti. Parhaiten kroppa voi silloin, kun vältän sokeria ja viljoja. Ne aiheuttavat matala-asteisen tulehduksen, joka ilmenee fibromyalgisina kipuina. Silti syön pastaa ja jäätelöä. Täytyyhän elämästä myös nauttia!

Kiire ja huonot ruokailutottumukset heijastuvat unen laatuun. Kun vielä tein arkisin aamuradiota, saatoin nukkua sunnuntain ja maanantain välisen yön suht kunnolla. Sen jälkeen jouduin pärjäämään noin yhden tunnin yöunilla viikonloppuun saakka. Yöt olivat epätoivoisia, kun vaihdoin tyynyn paikkaa ja nousin välillä juomaan lasin vettä.

Suorat lähetykset ja jatkuva univelka eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Kerran en illalla töistä palattuani jaksanut muuta kuin itkeä ja kaatua kuvausmeikit päällä sänkyyn. Onneksi työtaakka tasaantuu marraskuun jälkeen, kun BB loppuu. Tauko tulee todella tarpeeseen.”

”Olen oppinut pyytämään apua”

”Laman lapsena totuin siihen, että itse pitää pärjätä. En osannut pyytää apua. En pystyisi siihen vieläkään, ellen maksaisi siitä. Elämänlaatuni parani huomattavasti, kun ymmärsin palkata managerit hoitamaan allakkaani. Meillä on Nean ja Carlan kanssa kaunis symbioosi, jossa minulla on lupa olla täysin itsekäs ja kaataa huoleni heidän niskaansa. Vähän kuin terapiassa.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen käynyt syvissä vesissä. Ei ole ollut lainkaan itsestään selvää, että nousen vielä pintaan. Ensimmäisen masennuskauden koin lukioiässä ja sen jälkeen niitä on tullut muutama. Depressiossa vetäydyn kuoreeni potemaan näköalattomuutta ja itseinhoa. Silloin kuvittelen, että jos poistuisin tästä maailmasta, kukaan ei jäisi minua kaipaamaan. Vasta viime aikoina olen tajunnut, että ympärilläni on paljon ihmisiä, joille olen oikeasti tärkeä.”

”Jaakko on minulle se oikea ihminen”

”Tapasin Jaakon Tinderissä 2015. Hänen profiilikuvastaan päättelin ensin, että tämän täytyy olla feikki ja olin jo vähällä svaipata vasemmalle. Jaakko on kertonut, että samaan aikaan hän selasi Tinderiä löytämättä yhtään kiinnostavaa tyyppiä – kunnes kohdalle osui minun kuvani. Olimme törmänneet toisiimme ohimennen, ja olin jäänyt hänen mieleensä. Sovimme treffit. Neljännellä tapaamisella totesimme, että rakastamme toisiamme ja puoli vuotta myöhemmin muutimme yhteen.

Kohtasimme juuri oikealla hetkellä. Olin ollut pitkän seurustelun jälkeen vuoden sinkkuna ja valmis uuteen parisuhteeseen. Oli selvää, että Jaakko on minulle se oikea ihminen. Välillämme ei ole ollut missään vaiheessa mitään pelaamista. Minun ei ole tarvinnut olla epävarma ja varpaillani.

Viime vuonna elimme etäsuhteessa, kun näyttelijänä työskentelevä Jaakko oli ulkomailla kuvaamassa. Keskinäinen luottamuksemme on niin vahva, etten tuntenut mustasukkaisuutta. Olen tehnyt itselleni selväksi, että jos Jaakko rakastuu johonkin toiseen, minä en voi siihen vaikuttaa. Miksi siis tuhlata energiaa sellaisen ajattelemiseen. Varmasti molemmille tulee vielä muiden ihmisten kanssa vatsanpohjaa kutittelevia kohtaamisia. Nekään tunteet eivät ole kiellettyjä. Puhumalla näistä tunteista katoaa salamyhkäisyys, joka tekee niistä kiehtovia.

Jaakko oli myös tukena, kun tänä syksynä pohdin irtisanoutumista. ’Anna palaa, kyllä me aina jotenkin selvitään’, hän kannusti.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 47/2021 Hyvinvoinnin avaimet -sarjassa.