Anitra Ahtola tuntee yhä edesmenneen isänsä läsnäolon: ”Tuntuu kuin isä kulkisi vierelläni ja kannattelisi silloin, kun en meinaa jaksaa”

Koronakriisi pisti tanssinopettaja Anitra Ahtolan yritystoiminnan sekaisin. Kuten ennenkin vaikeina aikoina, Anitran edesmennyt isä tulee hänen uniinsa kannattelemaan häntä elämässä eteenpäin.

Epätietoisuus. Se on sana, joka kuvaa tanssikouluyrittäjä Anitra Ahtolan, 48, tunnelmia niin kuluneen kevään kuin kesänkin ajalta. Koronavirus pisti monet suunnitelmat uusiksi, eikä varsinaiselle lomalle tänä kesänä liikene aikaa. Anitra keskittyy nyt täydellä vauhdilla DCA-tanssikoulunsa liiketoiminnan kehittämiseen.

Maaliskuussa lähiopetus tanssikoulun neljässä toimipisteessä jouduttiin nimittäin laittamaan katkolle. Oli aika keksiä uusia tapoja tanssituntien pitämiseen.

– Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat. Kuten monella muullakin yrityksellä, myös meillä on haasteelliset ajat. Olemme muotoutuneet uudelleen ja tehneet valtavan digiloikan kehittämällä netti- ja etätunteja ja erilaisia palveluja verkkoon. Olen kiitollinen siitä, miten paljon olemme oppineet ja kehittyneet, hän kertoo.

Anitra pyrkii suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaasti.

– Minua kannattelee usko siihen, että selviämme tästä vastoinkäymisestä. Ainakin teen aivan kaikkeni sen eteen.

”Isä nousi kahdesti kuoleman porteilta”

”Minulla oli onnellinen lapsuus, ja taisin olla jo pienestä pitäen vähän enemmän isän tyttö. Lapsuudessani muistan hänen vahvan läsnäolonsa siitä huolimatta, että hän teki paljon töitä yritysjohtajana. Aamuisin isä ei silti kiirehtinyt töihin vaan saattoi minut kouluun. Kun teininä olin illanvietoissa, isä istui aina hereillä tekemässä töitä ja odottamassa ja varmistamassa, että pääsin turvallisesti kotiin.

Isäni menehtyi 65-vuotiaana kahdeksan vuotta sitten. Hänellä oli useita sairauksia. Isän menetys oli todella kova pala, ja sen ajatteleminen nostattaa yhä tunteet hyvin vahvasti pintaan.

Jätimme hänelle jäähyväiset kolmesti. Hän nousi kahdesti kuoleman porteilta ja selvisi saamistaan sairauskohtauksista. Kun hän ei kolmannen kerran jälkeen enää toipunutkaan, kuoleman hyväksyminen ja ymmärtäminen oli minulle valtavan vaikeaa. En voinut millään käsittää, ettei isä enää herää.

Kävin hyvästelemässä isän vielä ruumishuoneella ja vein hänelle kirjoittamani kirjeen. Se oli rankka kokemus, mutta olen onnellinen, että menin ja sain kokea vielä sen viimeisen hetken hänen kanssaan.

Myöhemmin elämän vaikeina hetkinä olen kokenut hyvin vahvasti isän läsnäolon. Hän on ollut unissani viime aikoina usein. Tuntuu siltä kuin isä kulkisi vierelläni ja kannattelisi silloin, kun en meinaa jaksaa. Ehkä siksi tunnen jollain tavalla oloni koko ajan turvatuksi ja rauhalliseksi. Isä näkee minut ja on yhä vahvasti läsnä.”

Luit juuri lyhennelmän Annan 31/2020 kansijutusta, jonka on kirjoittanut Anneli Juutilainen. Miksi nuoruuden balettikouluajat ovat vaikuttaneet Anitraan sekä hyvällä että huonolla tavalla? Millainen terapia auttoi Anitraa, kun hän ei tuntenut voivansa henkisesti aivan hyvin? Mitä Anitran kuudelle lapselle kuuluu? Lue Anitran koko haastattelu numerosta 31/2020 tai digilehdestä! Voit tilata digilehden täältä!