Julkkikset

Anna Abreu: ”Henkinen terveys tulee ensimmäisenä”

Kun unelmatyö alkoi maistua pakkopullalta ja mieleen hiipi alakulo, Anna Abreu, 25, tajusi, että hän tarvitsee muutoksen. Työntäyteisten nuoruusvuosien jälkeen oli aika selvittää, onko hänellä identiteettiä lavan ulkopuolella; onko hän muutakin kuin laulaja.

Teksti:
Elisa Hurtig
Kuvat:
Paula Kukkonen

Kun unelmatyö alkoi maistua pakkopullalta ja mieleen hiipi alakulo, Anna Abreu, 25, tajusi, että hän tarvitsee muutoksen. Työntäyteisten nuoruusvuosien jälkeen oli aika selvittää, onko hänellä identiteettiä lavan ulkopuolella; onko hän muutakin kuin laulaja.

Taskuraketti! Sellaiseksi Idols-tuomari Asko Kallonen kutsuu 16-vuotiasta Anna Abreuta televisiossa tämän koelaulun jälkeen. 155-senttinen, vahvaääninen vantaalaistyttö laulaa Alicia Keysiä niin, että hänestä tulee tähti lähes yhdessä yössä. On vuosi 2007. Anna pääsee jatkoon ja alkaa kilpailla Idols-laulukilpailun kolmannen tuotantokauden voitosta.  Hän tulee toiseksi Ari Koivusen voittaessa, mutta Anna näyttää pian, että taskuraketiksi, hetken välähdykseksi, hän ei todellakaan jää.

Nyt 25-vuotiaana Anna Abreu on nimi, jonka tuntevat Suomessa edelleen kaikki. Matkan varrella Annan on pitänyt opetella myös itse se, kuka hän on ja kuka hän haluaa olla.

Nuoruuden huolettomuus jäi taakse

Ensimmäisen ison ratkaisunsa Anna teki 17-vuotiaana pian levytyssopimuksensa allekirjoittamisen jälkeen. Hän ei varsinaisesti koskaan marssinut rehtorin kansliaan ja ilmoittanut lopettavansa koulunkäyntiä. Mutta pikku hiljaa hetket koulussa harvenivat, kunnes hän ei enää ilmaantunut paikalle ollenkaan. Hän ”feidasi koulun” ja keskittyi musiikin tekemiseen.

– Totta kai pidän koulua tärkeänä opiskelun ja yleissivistyksen kannalta, mutta siinä vaiheessa, kun on jo työ, jota rakastaa, sillä ei ole enää väliä. Kun sain levytyssopimuksen ja minusta tuli laulaja, koulu tuntui liian raskaalta, enkä enää jaksanut keskittyä siihen.

Samalla Anna jätti taakseen nuoruuden huolettomuutta. Kun koulukaverit pitivät viikonloppuisin hauskaa, hän pakkasi laukkunsa ja hyppäsi keikkabussiin. Työ toi hänelle myös vapauksia, joita kavereilla ei ollut: hänen ei tarvinnut kahlata läpi pakollisia lukiokursseja, vaan hän sai sen sijaan tehdä työtä, jota rakasti. Annalla saattoi olla arkena vapaata, hän ansaitsi oman elantonsa ja pystyi lähtemään matkoille keskellä viikkoa, kun muut pakersivat koulussa.

Alakulo vaivasi Annaa

Tahti kiihtyi koko ajan. Vuosina 2009–2011 hänen keikkabussinsa halkoi Suomen valtateitä lähes tauotta. Anna viihtyi lavalla ja nautti keikkailun ohessa uusien kappaleiden ja musiikkivideoiden tekemisestä. Siitä huolimatta omien taitojen epäileminen nakersi kaikesta nauttimista. Osaanko tarpeeksi? Olenko tarpeeksi hyvä? Tällaisia kysymyksiä Anna pyöritteli päässään. Hän ei kaiken suosionkaan jälkeen aivan ymmärtänyt, miksi fanit tulivat hänen keikoilleen.

– Mietin, että ehkä ihmiset eivät vain tajunneet, etten ole oikeasti niin hyvä. Otin laulutunteja ja treenasin oppiakseni vielä paremmaksi.

Keikoille Anna lähti välillä flunssaisenakin. Jos hän olisi jäänyt kotiin lepäämään, bändin jäsenet olisivat jääneet ilman palkkaa. Anna koki vastuuta koko bändin toimeentulosta.

– Kukaan ei syyllistänyt minua, vaan loin paineet itse. Joskus huomasin miettiväni, että olisipa työ, jossa olisin vastuussa vain itselleni.

Lavalla ja kotona alkoi näkyä kaksi eri Annaa. Keikalla nähty energinen Anna ei pysynyt bussin kyydissä kotiin asti.

– Kotona olin usein alakuloinen, enkä saanut työasioita mielestäni.

Sitten leipääntyminen hiipi lavallekin ja Anna huomasi, miten saattoi kesken keikan miettiä ostoslistaa. Keikoista tuli rutiinia, kappaleet olivat samoja ja meininki sama. Tylsistyminen ei sopinut hänen tyyliinsä.

– Halusin vetää keikat 110-prosenttisesti. Palavereihin ei tietenkään tarvinnut mennä energisenä, mutta keikat olivat eri asia. Tiesin, että yleisö näkee silmistäni ja eleistäni heti, jos yritän teeskennellä.

Eikä omatuntokaan jättänyt häntä rauhaan.

– Ajattelin, että urani oli sujunut niin hyvin, että minun pitäisi olla joka hetki iloinen, kiitollinen ja onnellinen. Mutta minä en ollut.

Anna tiedostaa ongelmansa

Olisiko aika pitää tauko ja levätä”, keikkamyyjä kysyi Annalta vuonna 2011.

– Se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikka olikin urani kannalta riski. Minua väsytti ja tiesin, että oman henkisen terveyden täytyy tulla aina ensimmäisenä.

Anna oli silloin 21-vuotias. Tauolla hän eli pitkästä aikaa taas samanlaista elämää kuin muutkin ikäisensä: matkusteli, tapasi kavereitaan ja kävi muiden artistien keikoilla.

Tauon aikana hän alkoi miettiä myös omaa identiteettiään. Oliko hän muuta kuin artisti?

– Olin ennen ajatellut, että olen laulaja enkä mitään muuta. Jos epäonnistun laulajana, olen epäonnistunut myös ihmisenä. Ajattelutavan muuttaminen oli todella vaikeaa. Siinä riittää vieläkin työstettävää, mutta nyt ainakin tiedostan ongelmani.

Lue koko juttu Annasta 42/2015.

 

 

X