Anneli Jäätteenmäki eli vuosikymmeniä työn tahdissa – nyt kalenteri on kuitenkin tyhjennetty: ”Päätöksen tehtyäni päällimmäisenä on kiitollisuus”

Syksyllä 2018 Anneli Jäätteenmäki mietti, uskaltaisiko hän luopua urastaan. – Olen ollut kansan valitsemana politiikassa yhteensä 32 vuotta. Se on puolet aikuisesta elämästäni.

Lapualla on ollut yöllä pakkasta. Puiden lehdet hehkuvat ruskan väreissä, ja kuura on kuorruttanut lokakuisen luonnon hopeahunnulla. Lähes sadunomaiset sävyt hohtavat aamuauringossa.

Anneli Jäätteenmäki tulee pihalle vastaan farkuissa ja neulepuserossa.

Matalassa omakotitalossa on suuret ikkunat, ja pihamaan puut ja jokivarren maisema ovat vahvasti läsnä sisälläkin. Voimakkaat maalaukset hallitsevat valoisaa olohuonetta. Seinällä ovat muun muassa Elina Förstin iso, värikäs peltomaisema sekä Soile Yli-Mäyryn pienempi työ, joita Anneli esittelee rakkaina aarteinaan.

Anneli on asunut samassa talossa yli 15 vuotta, mutta tuskin koskaan hän on ollut kotona syksyllä useita viikkoja peräkkäin. Heinäkuun alussa työ Euroopan parlamentissa loppui ja Anneli kirjoitti blogissaan: ”Odotan jännityksellä elämää politiikan ulkopuolella.”

Anneli ei kyllästynyt politiikkaan, eikä työ uuvuttanut häntä. Mutta matkustamiseen hän väsyi.

– Rakastin työtäni, ja jos se olisi ollut kodin lähellä, olisin voinut jatkaa. Mutta kun työ vaati joka viikko reissaamista Helsinkiin, Brysseliin tai Strasbourgiin. Parhaimmillaan ehdin pariksi päiväksi kotiin Lapualle Jorman luo.

Annelin mies, uutispäällikkö Jorma Melleri on ollut eläkkeellä jo pari vuotta, mikä myös vaikutti päätökseen.

– Minulla on mahdollisuus pysähtyä ja miettiä, mitä elämältä vielä haluan, Anneli sanoo.

Pöydällä kirjapinon päällimmäisenä on Albert Camus’n Sivullinen, alkukielellä. Annelin ”ainoa jonkinlainen projekti” on ranskan opiskelu, ja romaani on kotitehtävä tulevaa kielikurssia varten.

– Parasta ja ylellistä on se, että saan olla kotona, lukea ja laatia oman aikatauluni. Olen eläkeläinen ja nautin elämästäni.

Työ edellä

”Pohjimmiltani olen sama Anneli kuin nuorempanakin, pohjalainen maatalon tyttö. Toivottavasti olen kuitenkin iän karttuessa viisastunut.

Lapsena minua ei painostettu mihinkään muottiin. Olin perheen kuopus ja aika ujo. Haaveilin tulevani isona kirjakauppiaaksi, koska silloin saisin lukea kaikki kirjat.

Äiti korosti aina, että naisella pitää olla oma kukkaro: ensin ammatti ja vasta sitten naimisiin. Isä oli kunnallispoliitikko, ja häneltä opin, että asiat voivat riidellä, mutta ihmisiä arvostetaan yli mielipide- ja puoluerajojen.

Olen aina viihtynyt yksin tai pienissä porukoissa. En ollut koulun pesäpallojoukkueissa ensimmäisenä valittujen joukossa. Sosiaalisuus ei ollut vahvimpia puoliani, mutta olen yrittänyt opetella sitä koko elämäni.

Muutin kotoa Helsinkiin heti ylioppilaaksi tultuani enkä tuntenut koti-ikävää. Itsenäistyminen oli pelkästään riemullista. Olin omillani, ja koko maailma oli avoin. Silloin lähetettiin kirjeitä, ja usein kirjoitin kotiin, että en ehdikään sinne viikonlopuksi. Taisin piipahtaa ensimmäisenä syksynä Pohjanmaalla pari kertaa.

Pääsin yliopistoon lukemaan lakia ja halusin diplomaatiksi. Olin hetken töissä ulkoasiainministeriössä, mutta koin siellä epäoikeudenmukaista kohtelua, lähes simputusta. En oppinut mitään uutta ja ohjeet olivat mielivaltaisia. Tänään piti tehdä noin ja huomenna näin. Irtisanouduin ja pääsin Lapuan kaupungin lakimieheksi. Nautin siitä, että minuun luotettiin, opin paljon ja sain käyttää ammattitaitoani.

Eräänä päivänä poliisi tuli oven taakse ja välitti minulle soittopyynnön Helsinkiin. Säikähdin ensin, että onko sisarelleni tapahtunut jotain. Minulla ei ollut vielä omaa puhelinta, ja keskustan silloinen ryhmän puheenjohtaja keksi käyttää poliisia sanansaattajana. Minua pyydettiin sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken avustajaksi.

Läksin sittemmin kansanedustajaehdokkaaksi, koska uskoin että kansanedustajana voin vaikuttaa. Olen sittemmin voinut vaikuttaa paljonkin. Joskus on voitettu, joskus hävitty äänestyksissä.”

Ainoa oikea

”Tunsin Jorman eduskunnasta. Pari kertaa Erkki Liikanen oli kutsunut hänet, minut ja Ryynäsen Mirjan yhdessä ulos syömään. Meillä oli mukavaa, mutta mitään klikkiä ei treffeillä kuulunut.

Sen sijaan päivä, jolloin eduskunnassa äänestettiin ydinvoimasta vuonna 1993, on minulle ikimuistoinen.

Olin ydinvoimaa vastaan, voittajien puolella. Eduskunnan kuppilassa oli melkoinen hälinä, toimittajia joka puolella. Pidin palaveria Mauri Pekkarisen kanssa, kun Jorma tuli ja kysyi, saako istua pöytään. Se taisi olla kuppilan ainoa vapaa paikka. Hän istui siihen. Kun katseemme kohtasivat, tajusin, että tämä on Se hetki. Emme tainneet edes jutella, hän joi kahvinsa ja minä pidin Maurin kanssa palaveria.

Menimme naimisiin pari vuotta myöhemmin, ja sittemmin suhde on vain syventynyt. Hän on paitsi rakkaimpani myös paras ystäväni.

Jorma on aina tukenut minua mutta myös antanut minulle vapauden olla oma itseni. Käymme yhdessä lenkillä, matkoilla ja kulttuurijutuissa, mutta molemmilla on myös omat menonsa.

Pitkän suhteen pohja on luottamus. Olemme asuneet melkein koko ajan eri paikoissa työn takia, mutta siinä on ollut hyvätkin puolensa. Kun ehtii ikävöidä toista, nauttii entistä enemmän hetkistä, jolloin saa olla yhdessä.

Arvostan ystävissäni ja läheisissäni eniten luotettavuutta ja sitä, että olemme samalla aaltopituudella, vaikka olisimme asioista eri mieltä. Pidän vaistomaisesti ihmisistä, joiden kanssa on helppo puhua. Ei tarvitse selittää kaikkia asioita, ja tulee silti ymmärretyksi.

Ehkä se johtuu siitä, että en ole kovin hyvä puhumaan tunteistani. Tosin ikä ja hyvä parisuhde ovat koulineet tässäkin asiassa.”

Lapsettomuus

”Jormalla oli edellisestä liitosta kaksostyttäret, joten sain avioituessani teini-ikäiset bonustyttäret. Nyt toisella heistä on jo kaksi lasta, joten perheessä on lapsenlapsiakin.

En haaveillut lapsena äitiydestä, mutta ei lapsettomuuskaan ollut päätökseni. Minulla oli ollut miessuhteita ja ihastuksia ennen kuin kohtasin Jorman 38-vuotiaana. Olin silloin jo aika vanha synnyttäjäksi, ja näin kävi. Lapsettomuus ei ole minulle mikään tragedia. Tämä on minun kohtaloni.

Jos jotain ei voi muuttaa, se täytyy hyväksyä. Yritän aina katsoa eteenpäin ja nähdä hyvät asiat elämässäni.

On monia asioita, joista olen kiitollinen, mutta kaikki ei ole suinkaan mennyt suunnitelmieni mukaan.”

Lue myös: Anneli Jäätteenmäki: ”Rakastettuni Jorma on ehdottomasti myös paras ystäväni”

Katse eteenpäin

”Vuoden 2003 juhannus oli elämäni raskain. Olin Suomen ensimmäinen naispääministeri, mutta kauteni jäi lyhyeksi ja loppui tuolloin 24. kesäkuuta ikävän Irak-kohun aiheuttamaan eroon.

Jotkut sanovat, että olin pelinappula, mutta itse en halua sanoa asiasta mitään. Vielä ei ole muistelmien aika.

Lujille se otti, ja kesti kauan selviytyä tapahtuneesta, mutta jotenkin olen päässyt asioiden yli. Vaikeina hetkinä minua on auttanut asioiden suhteellistaminen. Pahempaakin olisi voinut tapahtua. En ollut hengenvaarassa, kukaan läheiseni ei ollut sairas, avioliitto kesti ja miehen lisäksi sekä sisarukset että ystävät tukivat. Pari tuttua ei enää pitänyt yhteyttä, mutta todelliset ystävät ovat säilyneet. Mieltä lämmitti, että sain tosi paljon tukea jopa tuntemattomilta ihmisiltä.

Uskon tässäkin kohtaloon, tämä oli minun polkuni. Tai tarkkaan ottaen, näin kävi ensimmäiselle naispääministerille.

Katkera en ole, sillä katkeruudesta kärsisin eniten itse. Katson mieluummin eteenpäin.”

Pieni kyhmy

”Seuraavan kerran kohtalo yllätti epätoivotusti vuoden 2006 alussa. Joululoma oli juuri lopuillaan, kun käteni eksyi illalla kainaloon rinnan päälle. Tunsin että siellä on pieni kyhmy.

Tilasin heti seuraavana päivänä ajan lääkärille, joka ohjasi minut jatkotutkimuksiin.

Säikähdin, mutta en joutunut kuoleman paniikkiin. Olin hämilläni, koska en ole koskaan tupakoinut ja minulla oli terveet elämäntavat. Eihän minun kuulunut sairastua.

Leikkauspäivänä minun olisi pitänyt olla Torinon olympialaisissa kutsuvieraana. Sen sentään peruin, ei tullut mieleenkään siirtää leikkausta.

Mutta myönnän, että sairastin työ edellä. Oli muka pakko mennä töihin. Leikkaus tehtiin torstaina, ja jo maanantaina olin matkalla Brysseliin, vaikka olin todella väsynyt. En saanut nostaa mitään maitotölkkiä raskaampaa, ja avustaja kantoi laukkuni.

Nyt tajuan, että olisi täytynyt hellittää ja pitää kunnon sairausloma. Sysäsin kuolemanpelkoa syrjään sillä konstilla jonka osasin, eli tekemällä töitä.

Sain sädehoitoja, jotka kestin aika hyvin. Kävelin usein kotoa hoitoihin ja tulomatkalla tein pidemmän lenkin. Sinä talvena meri oli jäässä, ja kauniit talviset päivät jäivät mieleen. Mietin elämän rajallisuutta ja asioiden tärkeysjärjestystä, katselin aavaa mertaa ja valkeaa Helsinkiä.

Käyn edelleen kontrolleissa, mutta en osaa olla peloissani, vaikka ymmärrän yhä paremmin elämän rajallisuuden.”

Ei vielä vanha

”Olen aina ollut pieni, eikä minulla ole ollut paino-ongelmia. Aika voi tietysti kullata muistot, mutta en muista kokeneeni ulkonäköpaineita edes kouluvuosina. Ei sellaisista asioista silloin edes puhuttu. Kukaan kavereistani ei haikaillut kiinteämmän takamuksen tai näyttävämpien rintojen perään.

Välillä olen ajatellut itseni vuosiani nuoremmaksi, mutta minkään kympin ikäkriisiä minulla ei ole ollut.

Tunnen itseni 64-vuotiaaksi, mutta en vanhaksi. Ikä ei kuitenkaan ole vain numero. Olen hyväkuntoinen, mutta en jaksa enää samalla tavalla kuin nuorempana. Juoksulenkit ovat vaihtuneet ripeään sauvakävelyyn, ja kuntoilu on entistä tärkeämpää.

Vanheneminen on itse asiassa aika kivaa. Otan lisävuodet vastaan uteliaana. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Eihän aika voi pysähtyä, enkä missään nimessä haluaisi palata nuoreksi.”

Kohti uutta

”Vuosi sitten näihin aikoihin mietin, että uskaltaisinko luopua. Olen ollut kansan valitsemana politiikassa yhteensä 32 vuotta. Se on puolet aikuisesta elämästäni.

Nyt olen vakuuttunut siitä, että politiikkaan en enää lähde. Se vaihe on eletty ja ohi. Päätöksen tehtyäni päällimmäisenä on kiitollisuus.

Minulta on kyselty muistelmista, mutta olen vastannut, että ne tulevat, kun aika koittaa. Sanotaan vaikka, että mielessä kypsyy. Olen vähän järjestellyt arkistoja, mutta nyt aion hengähtää rauhassa.

Suuntaan kohti uutta. Olin pari viikkoa sitten täällä Lapualla keskustan tilaisuudessa. Oli ihanaa, ettei tarvinnut itse puhua, sain vain kuunnella kansalaisena. Ja tutut tulivat juttelemaan.

Nautin vapaudestani. Kalenterini ei ole täynnä, enkä aio sitä täyttää.”

Lue lisää Annan Tuntoja ruumiissa, mielessä ja suhteissa -juttuja tästä!

Juttu on julkaistu Annassa 44/2019.

Lue myös: Kotiliesi: Europarlamentin keväällä jättävä Anneli Jäätteenmäki: ”Tasa-arvossa on otettu taka-askel”