Julkkikset

Antti Reini on kolmen tyttären isä, jonka ei koskaan pitänyt hankkia lapsia: ”Ymmärsin, että elämääni oli tulossa jotain, mikä opettaa minua”

Koko ikänsä näyttelijä Antti Reini on kapinoinut valmiiksi asetettuja raameja vastaan. Mutta lapset toivat Antin elämään tunteita, joista hän ei ollut tiennyt mitään. – Ensimmäistä kertaa oli olemassa jotain sellaista, jonka puolesta voisin kuolla epäröimättä sekuntiakaan, Antti sanoo.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Heli Hirvelä

– Lapsilleni en ole koskaan lässyttänyt, Antti Reini sanoo.

Koko ikänsä näyttelijä Antti Reini on kapinoinut valmiiksi asetettuja raameja vastaan. Mutta lapset toivat Antin elämään tunteita, joista hän ei ollut tiennyt mitään. – Ensimmäistä kertaa oli olemassa jotain sellaista, jonka puolesta voisin kuolla epäröimättä sekuntiakaan, Antti sanoo.

Aika ei ole mulle lineaarista, Antti Reini sanoo.

– Sitä ei mitata kellolla. Ja onko aikaa tai eilistä ylipäätään olemassa? En tiedä.

Oli aikaa tai eilistä olemassa tai ei, juuri nyt Antti pyörittelee kädessään sähkösavuketta ja etsii sanoja, joilla kuvata maailmankatsomustaan. Ura näyttelijänä alkoi suoraan huipulta vuonna 1991, kun Antti sai ensimmäisen elokuvaroolinsa, pääosan ruotsalaisohjaaja Jan Troellin elokuvassa Il Capitano. Elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1992 Hopeisella karhulla.

Nyt 30 värikästä vuotta myöhemmin Antti Reini tunnetaan lukuisista rooleistaan kotimaisissa ja ulkomaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa. Hän on tehnyt myös musiikkia, ja hänen esikoisromaaninsa julkaistiin tällä viikolla. Vieläkö olisi hienoa saavuttaa jotain?

– Tavoittelen sitä, että olisin entistä syvemmin tässä hetkessä, Antti sanoo ja katsoo suoraan kohti, pisteliäs sävy silmissään.

Seuraavassa hetkessä ilme sulaa, hymy pyrkii esiin.

– Kaikki tapahtumat elämäni aikana ovat tuoneet mut istumaan just tähän, just tällä hetkellä. Ja olen kiitollinen siitä. Kaikki muu on jossittelua.

”Prätkällä ajaminen on hieno illuusio vapaudesta”

”Jos Etelä-Amerikka olisi muutaman tunnin lähempänä, asuisin siellä. Olen aina viihtynyt espanjankielisissä maissa, viime vuodet varsinkin Etelä-Espanjassa Andalusiassa.

Andalusiassa vielä eletään rennommin eikä alisteta kaikkea tehokkuudelle. On sopivan kiireetöntä, on aikaa siestalle. Kun menen kahvilaan ja teen tilauksen, heti ei jäädä käsi ojossa vaatimaan neljää kolmeakymmentä. Laskun tuleminenkin kestää.

Antti Reini tiesi jo teini-iässä, ettei ole kahdeksasta neljään -tyyppiä.
– Sisäistä ääntäni olen kuunnellut nuoresta saakka. Jo teini-iässä tiesin, etten ole kahdeksasta neljään -tyyppiä. En halveksinut säännöllistä elämää. Ajattelin vain, ettei minusta olisi siihen, Antti Reini sanoo.

Heinäkuussa ajoin moottoripyörällä Etelä-Espanjasta Euroopan halki Suomeen ja viimeistelin matkan aikana romaaniani. Prätkällä ajaminen on hieno illuusio vapaudesta. Ihminen on ajaessaan suojaton, kaikki aistit koko ajan avoimina. Kutsun sitä tilaa meditatiiviseksi.

Mitä pohjoisemmaksi tulin, sitä kliinisemmäksi kaikki ympärilläni muuttui. Tunsin oloni koko ajan vain ulkopuolisemmaksi.”

Antti Reini: ”Pyrin riisumaan odotukset myös ihmissuhteista”

”Taidan kuulua sellaiseen kummalliseen heimoon, jolla ei ole isänmaata perinteisessä mielessä. Minun on ollut vaikea sopeutua ennalta jaettuihin määreisiin.

En käynyt kouluja loppuun, en rippikoulua, en mennyt armeijaan enkä naimisiin. En hankkinut ammattia itselleni. Mikään tuollainen ei kiinnostanut minua.

Armeijassa olisin aiheuttanut vain ongelmia. En voinut sietää ajatusta siitä, että joku tulee huutaen herättelemään aamukuudelta. Niihin aikoihin menin yleensä vasta nukkumaan! Soittelin Lepakon bändeissä ja pyörin yöt klubeilla ja baareissa. Auktoriteetit uhkasivat vapauttani.

Nykyään pyrin riisumaan odotukset pois kaikesta, myös ihmissuhteista. Jos jonkun kanssa menee hyvin, ei siihen tarvita kirkon tai jonkin instituution hyväksyntää. Jos tulee sellainen fiilis, että suhteelle halutaan jokin symboli, se on kahdenkeskinen juttu.”

”Uteliaisuus vie minua edelleen”

”Nuoruusvuosina sisälleni taisi rakentua kompassi. Osaan todennäköisesti sanoa, missä on pohjoinen, missä itä, vaikka minua ensin pyöritettäisiin silmät sidottuina.

Jo pikkujäbänä kiertelin kaikki Helsingin kaupunginosat, joihin pääsi ratikalla. Se, että hahmotin ympäristöni, toi minulle turvaa – se toi varmuuden siitä, että selviydyn. Minä pärjään ja osaan, en eksy.

Vanhempani erosivat, kun olin seitsemän. Asuin pikkuveljeni ja mutsin kanssa Kalliossa. Äitini oli ravintola-alalla ja töiden vuoksi paljon poissa kotoa. Paras kaverini oli Pera, jonka kanssa pidän edelleen yhteyttä. Jos Pera ei päässyt mukaani, saatoin yksin lähteä tutkimaan kaupunkia. Viihdyin omissa oloissani. Minulla oli oma maailma, jonne sukelsin seikkailemaan.

Ja aina se elintila tuntui liian pieneltä. Muistan seisoneeni usein meren rannalla ja haaveilleeni ulkomaista. Minun oli päästävä näkemään, millaista muualla on.

Antti Reini sanoo, että muutoksesta seurasi se, että hän tunsi elävänsä omana itsenään vahvemmin kuin aiemmin.
– Muutoksesta seurasi se, että tunsin eläväni omana itsenäni vahvemmin kuin aiemmin. Oli nastempaa olla muiden seurassa, ja muut tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä.

Uteliaisuus vie minua edelleen kaikessa, mitä teen. Reissuillani minulla on tapana edetä sen mukaan, mikä kartan tai tienviittojen paikannimistä kuulostaa hauskalta. On lähdettävä katsomaan, mitä siellä odottaa.”

Lue myös: Näyttelijä Antti Reini tasapainoilee eri ammattien välillä: ”En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona”

Antti Reini: ”Lapsilleni en ole koskaan lässyttänyt”

”Kouluaikoina olin jatkuvassa kapinassa systeemiä vastaan. Siihen aikaan koulunkäynti oli erilaista kuin ny­kyään, enkä halunnut sopeutua niihin raameihin. Äitini asetti minulle kyllä rajoja. Vaikka rikoin niitä, meidän välimme pysyivät avoimina ja keskustelimme paljon. Ja kyllä minä hänen näkemyksiään kuuntelin.

Kolmesta tyttärestäni vanhin on nyt 23-, nuorin 14-vuotias. Lapsilleni en ole koskaan lässyttänyt. Skideille voi kertoa kaiken, mutta joskus on hyvä miettiä hetki sitä, miten asiasta puhuu. Heille ei tarvitse valehdella. Mikäli en johonkin heidän kysymykseensä ole osannut heti vastata, olen myöntänyt, etten tiedä, ja sen jälkeen olemme yhdessä etsineet vastausta.

Eräs tyttäristäni oli kuullut päiväkodissa sanan de­mokratia ja kysyi minulta, mitä se on. Kerroin hänelle sen ja lisäsin lopuksi, että meidän välillämme ei demokratiaa varsinaisesti ole: kuuntelen kyllä kaikki sun toiveesi mutta toistaiseksi minä teen diktaattorina lopullisen valinnan. Sitten hän tietenkin kysyi, mikä on diktaattori. Se oli hauska raitiovaunumatka.

Miten ikinä lapseni ovatkaan testailleet omia rajojaan, en ole ensimmäiseksi tuominnut heitä. Siinä kohtaa on tärkeintä tietää, ovatko he kunnossa ja miten sellaiseen tilanteeseen on päädytty. Yhdessä olemme pohtineet sitten vaihtoehtoja, kuinka selvitä eteenpäin.

Olen pyrkinyt siihen, että he kokevat myös itse tekevänsä valintoja. Siten he eivät sulkeudu siinä iässä, kun isompia ongelmia alkaa tulla. He uskaltavat puhua, koska tietävät, ettei vanhempi ala ensimmäiseksi huutaa tai mesota.”

Antti Reini: ”Minun ei koskaan pitänyt hankkia lapsia”

”Tyttärilläni on eri äidit. Se ei ole estänyt heitä pitämästä yhteyttä toisiinsa. Aika ajoin kokoonnumme kaikki neljä minun luokseni. Jokainen saa vuorollaan päättää, mitä syödään, ja sitten teemme yhdessä sen safkan.

He kaikki kutsuvat minua edelleen isäksi – tai oikeastaan isiksi – joten suhteemme on ilmeisesti ihan ok.

Minun ei koskaan pitänyt hankkia lapsia. Olin 32-vuotias, kun ensimmäinen oli tulossa. Silloin ymmärsin, että elämääni oli tulossa jotain, mikä opettaa minua.

Lapsen syntymän jälkeen kävin läpi tunteita, joista en ollut tiennyt mitään: mielettömän vahvuuden ja aivan uudenlaisen rakkauden tunteen. Suhde elämään ja kuolemaan sai uusia sävyjä. Ensimmäistä kertaa oli olemassa jotain sellaista, jonka puolesta voisin kuolla epäröimättä sekuntiakaan. Ja heti perään iski pelko siitä, että jos minä kuolen, miten lapsi pärjää.”

”Olen pyrkinyt kunnioittamaan yhteisiä sääntöjä”

”Perinteistä ydinperhettä ei kohdallani ole ollut muutamaa vuotta lukuun ottamatta. Meillä on ollut mahdollisuus avata lapsille ovet kahteen maailmaan, äidin ja isän maailmaan. Lapset ovat nähneet, kuinka erilaisia ihmiset ovat keskenään. Uskon sen olevan heille hyväksi, mikäli he vain tuntevat olevansa turvassa eivätkä ajaudu vanhem­piensa riitakapuloiksi.

”Ehkäpä elämän tarkoitus onkin vain hyväksyä kuolema?”

Toki äitien ja minun maailmoissa on myös yhteisiä sääntöjä. Niitä olen pyrkinyt kunnioittamaan, vaikka en ihan aina ole siinä onnistunut. Eräänä kesänä nuorin tyttäreni oli luonani Heinävedellä. Tyttö oli kolme- tai neljävuotias. Päätimme elää niin kuin metsäläiset, villeinä ja vapaina. Opettelimme naulaamaan lautoja, nukuimme ulkona, tanssimme sateessa, teimme mutakakkuja ja ties mitä mukavaa. Meillä oli kummallakin pitkät hiukset, emmekä harjanneet niitä yli viikkoon. Pesimme kyllä. Kun vein hänet takaisin kotiinsa, sain todella kovaa noottia. En ollut osannut ajatella, että pikkuneidin takkujen selvittelyyn menisi pari päivää.”

Antti Reini: ”En välitä siitä, pitävätkö jotkut minua hörhönä”

”En kuulu mihinkään kirkkoon tai tunnusta mitään valtauskontoa. Erosin luterilaisesta kirkosta 15-vuotiaana, kun olisi pitänyt mennä rippikouluun. Ennen eroa luin Raamatun kahteen kertaan. Kelasin, että jos jumaluutta on, en tarvitse mitään ismejä.

Nykyään kutsun jumaluutta isoksi hengeksi. Me olemme energiaa, samaa avaruuspölyä kuin kaikki muukin maailmankaik­keudessa. Ihminen vain luulee, että on muodoltaan jotenkin ylivertainen. Siinä on jotain tosi söpöä ja kaunista.

En välitä siitä, pitävätkö jotkut minua hörhönä. Ei se ole minun ongelmani. Kommunikoin kuitenkin mielelläni ihmisten kanssa, jotka näkevät asiat toisin kuin minä. Se on toisen kunnioittamista.

Ehkäpä elämän tarkoitus onkin vain hyväksyä kuolema? Olen huomannut, että samalla kun olen pyrkinyt eroon elämän kontrolloimisesta, kuolema on muuttunut entistä luonnollisemmaksi asiaksi. Mitä aiemmin kuolevaisuutensa hyväksyy, sitä helpompaa on elää elämänsä loppuun ja nauttia. On vääjäämätön fysiologinen fakta, että keho rapistuu ja jossain vaiheessa sydän lakkaa lyömästä. Mitä sitä pelkäämään.”

Lue myös: Esikoisromaanin julkaissut näyttelijä Antti Reini haluaa ilmaista itseään kirjoittamalla: ”Kirjoitin sen, minkä näin sisälläni”

”Treenaamalla huollan ja kiitän kehoani”

”Fyysinen rääkki on minulle hyväksi. Käyn salilla ja nautin siitä, että pääsen sietokykyni äärirajoille. Se jotenkin rauhoittaa minua.

Pitkän treenitauon jälkeen kipua tuntuu aluksi paljon, mutta se katoaa nopeasti ja muuttuu nautinnoksi. Kehosta löytyy voimaa enemmän kuin uskoisikaan, sille pitää vain antaa tilaa. Eikä se ole iästä kiinni.

Olen ollut siinä mielessä onnekas, että olen pysynyt terveenä. Vaikka olenkin hyvässä kuosissa, ikä vaikuttaa fysiikkaan. Se on ihan luonnollista.

Treenaamalla huollan ja kiitän kehoani. Sehän minua kuljettaa eteenpäin. Keho on kuin vanha jenkkiauto. Jos sillä ei aja, se hapettuu ja hajoaa. Sitä on pidettävä liikkeessä. Keho on meidän vaunu, ja sille pitää antaa hommia, jotka sille kuuluvat.”

Skideille voi kertoa kaiken, heille ei tarvitse valehdella, sanoo Antti Reini.
Skideille voi kertoa kaiken, heille ei tarvitse valehdella, sanoo Antti Reini.

Antti Reini: ”En voi syyttää päihteiden käytöstä muita kuin itseäni”

”Viisitoista vuotta sitten jätin päihteet kokonaan. Se muutti monia asioita. Lakkasin lopullisesti sopeutumasta muiden odotuksiin ja miellyttämästä muita. Se ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi muita ihmisiä. En vain enää hae heidän hyväksyntäänsä.

Minua oli ajanut hyväksytyksi tulemisen tarve, joka oli ristiriidassa muiden pyrkimysteni kanssa. Se oli yksi taustatekijöistä päihteiden käytössäkin. Päihderiippuvuus on usein epätasapainoisen ihmisen ongelma.

Raitistumista helpotti oivallus siitä, etten voi syyttää päihteiden käytöstä muita kuin itseäni. En voinut etsiä syyllistä geeneistä tai vanhemmistani, en edes yhteiskunnasta tai sen rakenteista. Vastuu oli ollut minun siitä saakka, kun ensimmäisen kerran joskus nuorena mietin, onko tässä mitään järkeä. Ja jatkoin silti samaa rataa. Elin vahvassa päihdekierteessä yli 25 vuotta.”

”Olen nykyisin enemmän oma itseni kuin koskaan aiemmin”

Katkeruuden onnistuin onneksi välttämään. Olisin voinut rangaista itseäni kelaamalla, millaista olisi ollut, jos olisin ymmärtänyt lopettaa aiemmin. Olisinko tehnyt duunini paremmin niinä vuosina? Olisiko urani ollut erilainen? 1990-luvulla minua oltiin lähettämässä Ruotsista Amerikkaan, mutta en lähtenyt, koska tiesin palaavani sinkkiarkussa kotiin. Ei mua ura kiinnostanut. Miksi olisin lähtenyt sinne asti vetämään sitä samaa kamaa, jota pystyin vetämään lähempänäkin? En lähtenyt Amerikkaan, en ole miljonääri, mutta olen nykyisin enemmän oma itseni kuin koskaan aiemmin.

Olen kiitollinen siitä, että pystyin jättämään 25 vuoden päihdekierteen taakseni niin, ettei minun tarvitse seuraavia 25 vuotta kantaa mukanani katumuksen taakkaa. Kohtasin menneisyyteni ja päästin siitä irti.

Tällä hetkellä on hyvä juuri näin. En haikaile mitään vaan yritän keskittyä siihen, mitä on.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 38/2020.

X