Armi Toivanen: ”Koulukiusaaminen vaikuttaa vieläkin itsetuntooni”

Näyttelijä Armi Toivanen menetti koulukiusaamisen takia palan itsetuntoaan. Hän luuli jo päässeensä asiasta yli, kunnes joutui kohtaamaan ahdistavat tunteet aikuisiällä uudelleen.

Koulussa kiusattu

”Minusta on usein kirjoitettu, että olen ujo ja arka. Se on kuitenkin melko voimakkaasti sanottu, sillä olen omasta mielestäni päämäärätietoinen ja sanavalmis. En mikään hissukka. Olen aina hangannut yleisiä normeja vastaan. En ymmärrä, miksi ihmiset menevät lauman mukana, eivätkä kyseenalaista mitään.

Itse huomasin sen jo ala-asteella, kun pelkästään suositut tyypit saivat aina kutsun bileisiin. Minut kutsuttiin yleensä mukaan, mutta aloin miettiä, että eihän tämä voi mennä näin, että jotkut suljetaan jengin ulkopuolelle.

Ryhdyin provosoimaan ja panemaan hanttiin. Siksi luokkakaverini laittoivat minut lyttyyn ja aloittivat kiusaamisen. Olin silloin kymmenenvuotias, ja sen ikäiset lapset tietävät tarkkaan, minkälaista läppää heittämällä he onnistuvat mollaamaan toista. Kun kiusaaminen alkoi tuossa herkässä iässä, se sai minut uskomaan, että sanomisilla on jotain totuuspohjaa. En silti muuttanut mielipiteitäni, mutta kyllä kiusaajat saivat pahoitettua mieleni.

Usein hyökkäykset tulivat puskista, ja minut laitettiin niin sanotusti aika ajoin ruotuun. Kun luokkamme lähti retkille, toivoin, että älkää vain täällä bussissa alkako huudella minulle, koska silloin kaikki kääntyvät katsomaan. Lapsena ajattelin kierosti, että silloin muut myös näkevät, että ansaitsen kiusaamisen. Retkillä lapsille tuli kuitenkin aina hepulivaihe päälle ja silloin alkoi huutelu. Jos iloitsin tai riemuitsin, he torppasivat sen saman tien.

Opettaja tiesi, mitä tapahtui, mutta ei puuttunut siihen. Enhän ollut mikään hiljainen hissukka. Minulle tuli sellainen olo, että minua saakin kiusata, koska opettaja hyväksyi sen. Vanhempani kannustivat minua kulkemaan omaa tietäni, mutta en kertonut heille totuutta siitä, kuinka kovaa kiusaaminen todellisuudessa oli. Ajattelin, että olin ansainnut sen.

Olin hyvä piirtämään ja kävin kuviskoulua kahdeksanvuotiaasta 16-vuotiaaksi. Se oli ainoa paikka, jossa minun oli hyvä olla. Myöhemmin menin musiikkiluokalle. Olin kiltti tyttö, mutta hyppäsin suoraan kovisjengiin.

Aikuisena ajattelin kiusauskokemuksen olevan jo mennyttä elämää. Olin ylpeä itsestäni ja ajattelin olevani parempi kuin kiusaajat. Sen vuoksi ihmettelin, miksi sydämeni alkoi taas hakata, kun ihmiset Putouksen jälkeen tunnistivat minut kadulla, koputtivat minut nähdessään toisiaan olkapäihin ja supisivat. Mietin, että näinkö paljon vielä aikuisenakin jännitän. Enkö kestä muiden katseita? Silloin tajusin, että tilanteet rinnastuivat niihin lapsuuteni kokemuksiin.

Olen yrittänyt miettiä, että enhän minä voi mennä palasiksi siitä, että ihmiset tunnistavat minut. Täytyyhän minun voida kävellä pää pystyssä. Jännittäminen on kuitenkin jokin tiedostamaton reaktio.”

Ärsyttävä kaksosuus

”Minulla on kymmenen minuuttia nuorempi kaksossisko Alina, joka otti kouluaikana kiusaamiseni raskaasti. Hän pyysi, että en provosoisi luokkakavereitani, sillä hän koki, että edustamme toisiamme. Jos minä provosoin, hän luuli, että koulukaverit ajattelevat hänen olevan kanssani samaa mieltä.

Tuolloin en voinut sietää sitä, että olen kaksonen. Onneksi meitä ei puettu samanlaisiin vaatteisiin, vaan erilaisuuttamme korostettiin. Kouluelämässä vasta tajusin, miten ihmeellisenä kaksosuutta pidettiin: kaikki kyselivät, olemmeko me myös parhaita kavereita ja meistä puhuttiin monikossa eikä yksilöinä.

Se ärsytti enemmän minua kuin Alinaa. Aloin tehdä eroa välillemme ja kielsin siskoani tulemasta yhteisten ystäviemme luokse. Lopetin touhun vasta 16-vuotiaana, kun tajusin, miten ikävää se oli Alinalle. Olen edelleen Allulle pahoillani tästä.

Onhan kaksosuudessa paljon hyvääkin. Minulla oli ja on aina joku, joka tukee joka tilanteessa. Allu muutti lukion jälkeen Jenkkeihin vuodeksi, ja oli raskasta olla vuosi erossa hänestä, sillä olin välillä todella huolissani.”

Isän tuki

”Olen tiennyt nuoresta saakka, ettei minusta tule lääkäriä, kuten isästäni, tai lakimiestä. En kuitenkaan uskaltanut tosissani haaveilla näyttelijän työstä, eikä haavetta ollut helppo kertoa vanhemmilleni. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun en heti päässyt Teatterikorkeakouluun sisään.

Keskustelin asiasta isäni kanssa, ja hän kannusti minua. Hänelle näytti olevan rankkaa se, että en saanut opiskelupaikkaa. Hän syytti siitä itseään. Hän ajatteli, että on hänen ja äitini vika, ettei perheemme ollut taiteilijaperhe.

Isä puhui minulle realiteeteista ja sanoi, että aina ei voi saada sitä, mitä haluaa. Se oli mielestäni puppua. Tiesin toki, että hänellä oli huoli siitä, miten hän pystyy kannustamaan minua hakuprosessissa, sillä Teatterikorkeaan pääseminen on periaatteessa epärealistista, Herran hallussa.

Isäni oli itse lähtöisin vaatimattomista oloista. Hän opiskeli silmälääkäriksi, koska hän halusi näyttää, että hänestä tulee vielä jotain, vaikka lääkärin työ ei ollut hänen unelma-ammattinsa. Olen siinä suhteessa samanlainen. Halusin puskea läpi ja tulla hyväksi näyttelijäksi.

Kun en vielä parinkaan yrityksen jälkeen päässyt opiskelemaan, mietin olenko ollut aivan väärässä kutsumukseni suhteen. Hylkäämisten jälkeen minun oli aina vaikeaa nähdä vanhempani.

Kouluun pääsyäni isä ei ehtinyt näkemään. Hän kuoli aivoverenvuotoon edellisenä vuonna. Hän näki kuitenkin, että pääsin Ylioppilasteatteriin ja muutin Helsinkiin. Hän kävi tuomassa minulle imurin ja näki Helsingin-kämppäni. Huomasin hänen ilmeestään, että hän ei enää huolehtinut puolestani. Rauha oli laskeutunut ja hän tiesi, että pärjään.

Teatterikorkeakoulun alku ei ollut helppo. Minulla oli kova suru isäni kuoleman vuoksi ja huoli siitä, miten muu perhe selviää surusta. Tragedia katkeroitti minut hetkeksi, sillä jokin perusturva vietiin minulta pois. Mietin, että kaikilla muilla on asiat paremmin. Tulin kovaksi, puin suojat päälleni ja puskin eteenpäin.

Sitten tajusin, vaikka se onkin klisee, että minun pitää elää nyt, eikä sitten joskus. Omistaa sen verran kuin omistaa, eikä pyrkiä suurellisempaan. Haluan olla tyytyväinen siitä, mitä minulla on.

Saatan vieläkin joskus miettiä, että näkisipä isä minut nyt lavalla. Uskon, että hän näkee minut kyllä jostain.”

Lue myös:

Maria Ylipää: ”Olisi pitänyt elää vastuuttomampi nuoruus”
Antti Tuisku: ”Uin rakkaussotkuissa ja olin totaalisen hukassa”
Maija Vilkkumaa: ”Vauvaperheen väsymys ja keikka-arki olivat kuluttava yhdistelmä”

Teksti: Elisa Hurtig
Kuvat: Niclas Mäkelä

Katkelma Annan kansijutusta 32/2015