Äskettäin eronnut kirjailija Maria Peura: ”Ulkopuolisuudentunne on seurannut minua koko elämäni”

Maria Peura on aina tuntenut itsensä omituiseksi. Ulos henkisestä ahdingosta ovat auttaneet kirjoittaminen, terapia ja rakkaus. Nyt pitkä parisuhde on päättynyt ja Maria asuu kaksin tyttärensä kanssa.

Kirjailija Maria Peura, 47, asuu vuokralla Vanhassa Porvoossa, kivenheiton päässä mukulakivikadulta. Hiekkatie, ylämäki, aita, valurautaportti. Keltainen 1700-luvun puurivitalo, jossa on kolme asuntoa. Portin puoleinen päätyasunto on kaksio, ja siellä Maria nukkuu, syö, soittaa pianoa, laulaa, lukee ja lämmittää puuhellaansa, josta on tullut hänelle rakas niiden muutaman kuukauden aikana, jotka hän on täällä asunut. Sanotaan se nyt uudestaan: vuokralla.

– En ole koskaan omistanut asuntoa. Erityisesti tämän ikäisenä se asettaa minut eri kategoriaan kuin muut ja saa minut tuntemaan oloni erilaiseksi moneen muuhun verrattuna, hän sanoo.

Vuokralla asuminen ei ole ainoa seikka, joka Marian mielestä erottaa hänet ikäisistään.

– Onhan kirjailijan arki aika yksinäistä. Toisaalta ilman ulkopuolisuudentunnettani en ehkä edes olisi kirjailija. Olen valinnut itselleni ammatin, jossa saan väistää tietyt sosiaaliset paineet ja tietyn sopeutumattomuuteni ja jossa voin elää oman herkkyyteni, jopa yliherkkyyteni ehdoilla.

– Ulkopuolisuudentunne on seurannut minua koko elämäni ajan.

Lapsuus

Hänen täytyi olla vääränlainen, eihän häntä muuten olisi kohdeltu näin. Jos Maria olisi ollut sellainen kuin piti, hoitotäti ei olisi tölväissyt nelivuotiaalle Marialle, että tämä söi niin paljon, että muille ei jäänyt ruokaa. Jos Maria ei olisi ollut liian vakava laulaessaan, ei kuoronjohtajan olisi tarvinnut huutaa ja vaatia liikuttamaan suuta. Niin Maria arveli.

– Kun lasta kovasti arvostellaan, hänet asetetaan vastoin tahtoaan ulkopuoliseksi, hän sanoo nyt.

Marian mielestä ulkopuolisuuden tunne vaikutti myös siihen, että hän sairastui syömishäiriöön 14-vuotiaana.

– Ja sittenhän sitä vasta onkin oikein ulkopuolisuuden ruumiillistuma, kun valkoisena nälässä istuu, hän sanoo.

Joidenkin ulkopuolisuudentunne kumpuaa koulukiusatuksi tulemisesta. Marian ei. Lapin maakuntaan kuuluvassa Pellossa kasvanut Maria ei ollut koulukiusattu – hän päinvastoin kiusasi muita, mistä hän on kantanut syyllisyyttä. Siitä hän on kertonut teoksessaan Antaumuksella keskeneräinen. Ei, hän ei ollut yksinäinen tai kiusattu, vaan hänellä oli ihana kaveripiiri. Kukaan kavereista ei kuitenkaan tehnyt asioita, jotka olivat Marialle tärkeimpiä. Kukaan ei lukenut eikä kirjoittanut.

Opettajat ylistivät lahjakkaan tytön tekstejä. Vanhemmat, opettajia hekin, vaalivat tyttärensä erityislaatua. Koti pursusi kirjoja. Kirjallisuutta ja kielellistä lahjakkuutta arvostettiin. Lukeminen meni aina kaiken muun edelle.

– Vanhemmat korostivat myös yksinolon tärkeyttä, muuten oma juttu katoaisi. He painottivat sitä välillä liikaakin: minulla oli toisinaan huono omatunto siitä, että olin seurallinen, Maria sanoo.

Kehut voivat myös orjuuttaa. Maria kärsi pakkomielteisestä täydellisyydentavoittelusta ja masennuksesta ja alkoi kanavoida vaikeita tunteita – myös ulkopuolisuuden tunnetta – ryyppäämiseen jo lukioikäisenä.

Lukion jälkeen hän halusi kauas Pellosta. Tampereesta hän tiesi etukäteen sen verran, että se oli kaukana ja että ystävän sisko asui siellä.

Pois kotoa

– Tampereella putosin kuiluun. Koin elämäni pahinta ulkopuolisuutta, Maria kertoo.

– En uskaltanut olla ollenkaan yksin, ja etsin ystäviä kapakoista. Lapsuuteni pieni kyläyhteisö oli kaikessa ristiriitaisuudessaankin ollut jotenkin turvallinen. Yhtäkkiä sen tilalla ei ollut mitään, eikä baaristakaan ollut turvapaikaksi. Voin niin huonosti, että olen tuhonnut ensimmäisen Tampereen-syksyni aikana kirjoittamani päiväkirjankin. Minä, joka olen kirjoittanut päiväkirjaa aivan pienestä ja säästänyt kaikki. Kaikki paitsi sen.

Maria asui kaksiossa kämppiksen kanssa, opiskeli yliopistossa saksaa ja työskenteli koulunkäyntiavustajana ja toimittajana.

– Minulla ei ollut tamperelaisten kanssa samaa kieltä, kertoo Maria, joka on usein korostanut äidinkielensä olevan nimenomaan Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli. Meänkieltä puhuvat myös monet Marian romaanien ja novellien henkilöhahmot. Eivät kuitenkaan kaikki, eikä Mariakaan sitä nyt minulle, eteläsuomalaiselle toimittajalle, puhu.

Jo Tampereella Maria haaveili romaanin kirjoittamisesta. Se olisi keino tavoittaa muut.

Hän muutti Berliiniin ja solahti siellä suomalaisyhteisöön, jonka muutkin jäsenet olivat Saksassa ulkopuolisia. Marialla oli ryhmä, johon hän kuului.

Maria yritti kirjoittaa, ei onnistunut, muutti takaisin Tampereelle ja taas Berliiniin. Unelma lipesi käsistä, kunnes Maria pääsi 29-vuotiaana monen yrityksen jälkeen Teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiksi.

Edelleen omituinen

Teatterikorkeakoulu oli mahdollisuus löytää kaltaisia. Maria löysikin monia hengenheimolaisia sekä opiskelijoista että opettajista. Silti Maria tunsi itsensä omituiseksi. Hän ei ollut kurssinsa ainoa, jolla oli lapsi, mutta hän oli ainoa yksinhuoltaja.

Marian esikoinen, poika, oli syntynyt puolitoista vuotta ennen koulun alkua suunnittelematta mutta toivottuna. Maria saattoi mennä luennoille kauppakassien kanssa, eikä hän pystynyt osallistumaan iltarientoihin.

Kuitenkin yhden unelman, Teatterikorkeakouluun pääsyn, toteutuminen vapautti energiaa Mariassa niin, että se suurinkin saattoi toteutua. Hänen esikoisteoksensa On rakkautes ääretön julkaistiin vuonna 2001, kun Maria oli 31.

Viime keväänä julkaistiin Marian viides kaunokirjallinen teos, novellikokoelma Tunkeilijat. Se käsittelee rajoja ja rajattomuutta monesta kulmasta, kuten Marian melkein koko tuotanto.

– Koko kirjallinen tuotantoni on ulkopuolisuudentunteeni ansiota.

Kirjoittamalla Maria on valjastanut kipeät tunteensa hyötykäyttöön.

Selviytymiskeinoja

Hän on yrittänyt selviytyä ulkopuolisuudentunteensa kanssa myös liittymällä joogalahkoon ja hurahtamalla reikihoitoihin, joita hän antoi opiskelutovereille. Rakastumalla sellaisiinkin ihmisiin, joihin ei olisi kannattanut.

Lahkot ja reikihoidot hän on sittemmin jättänyt ja oppinut terveen tavan rakastaa. Hän selätti myös nuoruuteensa kuuluneet päihteet ja syömishäiriön ja on ollut terveellisesti elävä absolutisti 27-vuotiaasta.

Toimivia keinoja selviytyä on ollut psykoterapia, jossa Maria on käynyt vuosia ja käy harvakseltaan edelleen. Ja rakkaus. Se ja kolme bonuslasta tulivat Marian elämään viitisentoista vuotta sitten. 13 vuotta sitten syntyi vielä tytär.

– Lasten kanssa en koskaan koe ulkopuolisuutta. Se liittyy varmaan temperamenttiini, mutta olen myös nauttinut lapsiperhearjesta hirveästi.

Ulkopuolisuudentunne on vaikuttanut Marian tapaan kasvattaa lapsiaan sikäli, että hän on aina korostanut lapsille, että tabuja ei pidä olla ja kaikesta voi puhua.

– Salaisuudet jos mitkä tekevät ulkopuoliseksi, hän sanoo.

Kaksin kotona

Marian kotona on kaksi sänkyä. Toinen on tytärtä varten, joka asuu puoliksi äitinsä luona. 19-vuotias poika on juuri muuttanut omaan asuntoon.

– Hän ei tarvitse minua enää. Se on hätkähdyttävää ja haikeaa, Maria sanoo.

On ihmisiä, jotka takertuvat lapsiinsa. Marian mielestä ajatuskin on karmea. Lapsen itsenäistyminen on luonnollinen tapahtumaketju. Lasten kasvettua ystävien merkitys on kasvanut Marian elämässä.

– Olen samalla tullut tarkemmaksi siitä, kenen kanssa vietän aikaa. Nuorempana saatoin uhrautua ja olla jonkun seurassa, vaikken ihan tiennyt, miksi.

Ystävät ovat korostuneet siksikin, että Marian yli 15 vuotta kestänyt parisuhde hänen tyttärensä isään on päättynyt.

– Olen sinkku. On helppoa olla sinkku nyt, koska minulla ei ole tarvetta lisääntyä enää. En myöskään ole yhtä epävarma itsestäni kuin olin silloin, kun olin nuori ja hehkeä.

Haaveileeko hän uudesta rakkaudesta?

– Haaveileminen on lempiharrastukseni! On vain hyväksi haaveilla miehistä. Siten voi vahvistaa omaa maskuliinista puoltaan.

Todellisen elämän miestä Marian ei ole mikään pakko vierelleen saada.

– En tahdo tehdä kompromisseja ja ottaa kumppania, joka ei olisi minulle hyväksi. On tärkeää, ettei rakkaussuhteessa menetä itseään ja että on kokonainen myös ilman toista. Monet pitkät parisuhteet ovat pelkkiä riippuvuussuhteita. Sellaista pitkää suhdetta en halua.

Maria korostaa sitä, että hänelle ulkopuolisuudentunne on myös ystävä. Hän nauttii yksinolosta ja tarvitsee paljon omaa tilaa, myös parisuhteessa.

– Symbioottinen suhde olisi minulle kauhistus.

Vertaisten parissa

Maria ei kuvittele olevansa ainoa, joka tuntee ulkopuolisuutta. Samaa kokevat esimerkiksi monet muut kirjailijat.

– On vapauttavaa saada jakaa oma omituisuutensa jonkun kanssa. Sellaisina hetkinä liityn täysin vapaasti muihin. Se on onnellinen tila!

– Välillä silti tunnen, että vain kahlaan omassa erityisyydessäni.

Maria näyttää keijukaismaiselta ihan niin kuin hänestä otetuissa kirjailijavalokuvissa. Sen verran vahva vaikutus eteerisellä ulkonäöllä ihmisiin on, että kun olen kertonut meneväni haastattelemaan Maria Peuraa, moni on henkäissyt ihastuksesta ja jatkanut: onkohan hän kovinkin ujo ja hiljainen?

Suuntaamme Marian vakioravintolaan, Zum Beispieliin. Siellä pääsemme jatkamaan haastattelua kabinettiin, mikä on ehkä onni muiden ruokailijoiden kannalta. Maria nimittäin puhuu kovalla äänellä. Kädet huitovat laajoja kaaria puheen elävöittämiseksi ja rytmittämiseksi.

Hän ei vaikuta ihmiseltä, jota väkijoukot ujostuttavat. Eivätkä ne yleensä niin teekään. Mutta epävarmuus voi iskeä yhtäkkiä.

Esimerkiksi neljä vuotta sitten Maria esiintyi Balilla. Englanniksi. Jännitti. Esiintymisen jälkeen oli illallinen saman porukan kanssa.

– En sopinut joukkoon, en löytänyt juttukaveria! Minusta myös tuntui, että aloin fyysisesti paisua, että muutuin valtavan näkyväksi. En vain pystynyt heittäytymään vierauteen. Sitten aloin vielä hävetä sitä, että olin niin ulkopuolinen. Se oli kipeä kokemus.

Apukeino

Jotkut ihmiset osaavat lukea toisesta, että nyt on epävarma olo, ja sosiaalisesti nokkelimmat auttavat tukalan hetken yli. Usein voi tehdä itsekin paljon tilanteen helpottamiseksi.

– Se auttaa, kun suuntaan huomioni tilanteeseen tai toiseen ihmiseen. Ulkopuolisuudentunnehan tarkoittaa myös sitä, että keskittyy kauheasti itseensä.

Muuhun kuin itseen keskittyminen on auttanut Mariaa myös silloin, kun hän on tuntenut kateutta. Maria on aiemmin asunut empiretyylisessä asunnossa, jossa oli korkeat huoneet, ja haaveilee pääsevänsä muuttamaan sellaiseen taas. Taannoin hän oli juhlissa empiretyylisessä aateliskodissa, jonka omistaja oli lisäksi sisustanut viimeisen päälle.

– Sellainen koti oli jonkinlainen unelmieni täyttymys – tai olisi, jos minun ei itse tarvitsisi sisustaa eikä siivota. Kateuden tunne olisi joka tapauksessa voinut olla erittäin tuskallinen, mutta päätin ottaa sen toisin.

Maria päätti eläytyä kaikkeen siihen loistoon, olla kuin Tuhkimo. Hän kulki juhliin hyppelehtien kuin lapsi ja luki vieraille oman novellinsa, joka oli vielä kesken.

– Huumaannuin siitä kaikesta. Se oli vapauttavaa ja mahtavaa.

Pian viisikymppinen

Teetä kiitos.

– Kahvikiintiöni on tältä päivältä täynnä, Maria sanoo ja jatkaa samassa:

– Kahvikiintiöni on täynnä! Miksi sanoin niin? Apua, miten keski-ikäiseltä kuulostan!

Tällainen on tyypillistä hänelle. Hän tutkiskelee itseään koko ajan ja katsoo suoraan myös vähemmän mairittelevia puoliaan. Oikeasti häntä ei haittaa olla keski-ikäinen.

– Lähestyn viittäkymmentä, ja se näkyy minussa. Rapistun. Mutta en koskaan ajattele, että vanheneva nainen – tai mies – ei olisi kiehtova.

Ikä myös tuntuu esimerkiksi niin, että Marialle on puhjennut migreeni muutaman viime vuoden aikana. Hän on yrittänyt kontrolloida sitä ravintolisillä ja myös lääkkeillä, mutta kohtauksia tulee. Sekin on pitänyt hyväksyä.

Entä ulkopuolisuudentunne? Miten vuodet ovat siihen vaikuttaneet?

– Olen alkanut väsyä siihen, että joudun perustelemaan valintojani muille. Mutta en muuta valintojani sen takia, en yritä enää väkisin sopia joukkoon. Elämäni on muuttunut paremmaksi, kun olen tajunnut, että toisten ihmisten kanssa olemaan opettelu kuuluu elämään, Maria sanoo.

Nyt hän haaveilee kirjoituskurssista Leipzigissa, Saksassa.

– Siellä tulen taatusti tuntemaan ulkopuolisuutta. Ei se mitään. Annan itseni tuntea niin.

Julkaistu Annassa 48/2017.