Julkkikset

Avioero on ollut Kaija Koon elämän kovin paikka: ”Olen oivaltanut, että oikea rakkaus tarvitsee erillisyyttä”

Kaija Koo on opetellut avioeron jälkeisinä vuosina tuntemaan paremmin oikeaa Kaijaa, omaa sisintään. Enää hän ei ole se kiltti tyttö, joka jää tukkimaan risteyksen ja sallii vasemmalta tulijoiden mennä ensin.
20.10.2017 Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Pekka Holmström/Otavamedia

Kaija Koon festarikeikka on loppusuoralla. Yleisö on juuri taputtanut hänet raivoisasti ta­kaisin lavalle, menossa on encore-kappale Tinakenkätyttö. Kaija eläytyy siihen täysillä, innostuu laulun lopputahdeilla hyppäämään korkealle ilmaan, menettää alas tullessaan ta­sapainonsa ja kaatuu lavalle rähmälleen.

– Pidin yhä mikrofonista kiinni kuin juoppo viimeisestä pullosta. Joku bändistäni yritti tulla auttamaan, mutta päätin päästä sieltä it­se tolpilleni, Kaija muistelee.

Niinpä hän kapusi lattialta takaisin seisaal­leen, nosti kädet ylös, tuuletti kunnolla ja huusi mikrofoniin: ”Kaikkeni annoin!” Ja sai vielä suuremmat aplodit.

Kertomus viimevuotiselta keikalta ei liity Kaijan jalkavaivoihin, mutta se kuvastaa hä­nen asennettaan: taiteilija voi kaatua, mutta hän osaa myös nousta ja kääntää kaatumisen voitokseen.

Esiintyminen antaa supervoimat

”Kesä 2016  oli todella raju. Minulla oli kovia jalkakipuja, joiden takia jouduin syömään vah­voja kipulääkkeitä pystyäkseni esiintymään. Jokainen keikalle meno oli tarkkaan suunni­teltu suoritus.

Yritin olla rasittamatta itseäni liikaa: auton­kuljettaja vei minut mahdollisimman lähelle esiintymispaikkaa, enkä ottanut ylimääräisiä askeleita lavan ulkopuolella. Minulla oli keppi tukena lavalla, mutta esiintyessäni saan aina lähes supervoimat. Niinpä pystyin joka kerta vetämään keikan täysillä, liikkumaan kivuista huolimatta.

Kun laulan yleisölle, näen samalla edessäni kohtauksia elämästäni. Koen lavalla kaiken sen, mistä laulan, ja yleisö ei varmasti edes ta­junnut, miten suuria ongelmia minulla oli jalan ja liikkumisen kanssa. Osa luuli keppien olevan vain hauskaa rekvisiittaa.

Lopulta kivut kävivät sietämättömiksi, ja jal­ka oli leikattava. Olin marraskuussa isossa leikkauksessa, johon liittyy aina riskejä. Vietin levynjulkkarinikin sairaalassa syöden omalla logollani koristeltua kakkua ystävieni kanssa.

Nyt operaatiosta on muistona pitkä leikka­ushaava, ja pikkuhiljaa opettelen kävelemään uudelleen. Kun istun paikallani, minulla ei ole kipuja, mutta kun nousen seisomaan joudun hiukan hakemaan tasapainoa ja varomaan as­keleitani.

Toipilaana kuuntelin paljon musiikkia lai­dasta laitaan, ja innostuin muun muassa musi­kaaleista. Päästyni laulutunneille kokeilin ääntäni uusilla sävyillä ja nautin laulamisesta suunnattomasti. Iloitsen siitä, että ääneni toi­mii monipuolisesti. Minulle tärkeintä on ääni ja minä itse, oma persoonani – siihen eivät vai­kuta mitkään jalkavaivat.

En ole mitenkään sporttista tyyppiä. Liikun paljon lavalla, mutta muuten en tee erityisiä kuntosuorituksia. Mielestäni kuntoilusta ja ruokavaliosta vouhkataan jopa liikaa. Ovatko ne tänä päivänä uskon korvike?

Palaan kesällä keikoille ja tiedän, että esiin­tyessäni tunnen taas olevani kaunis, terve, eroottinen ja vahva.”

Avioliitto ei säätele rakkautta

”Kun poikani syntyi yli kaksikymmentä vuotta sitten, olimme mieheni kanssa molemmat köy­hiä taiteilijayrittäjiä. Elämä oli turvatonta ja jouduimme muuttamaan monta kertaa vuok­rakämpästä toiseen. En ehtinyt pitää pitkää äi­tiyslomaa, eikä minulla ollut voimia suorittaa äitiyttä. Elin olosuhteiden mukaan ja yritin pi­tää talouttamme pystyssä.

Kai minä kaikessa huolettomuudessani olen kuitenkin ollut pojalleni hyvä ja rakastava äiti, sillä olen myöhemmin saanut häneltä huolen­pidostani kiitosta.

Avioero pitkästä liitosta kymmenen vuotta sitten on ollut elämäni kovin paikka. Mutta se on myös opettanut minulle enemmän kuin mi­kään muu kokemus.

Avioliitto on kaunis tapa osoittaa kumppa­nille suhteen vahvuutta, mutta eihän se rak­kautta säätele. Pitää pystyä irrottamaan, kun on sen aika, sillä myöhemmin voi vain katkera­na haikailla kadotettuja vuosia.

Pitkät avioliitot saattavat syödä oman iden­titeetin ja muokata sen osaksi yhteistä identi­teettiä. Pitkässä ja epätyydyttävässä liitossa elävät ihmiset eivät osaa kuvitella, että he voi­sivat löytää itselleen paremminkin sopivan kumppanin. Sitä luulee, että vain tämä ihmi­nen on se oikea, mutta elämässä voi onneksi kohdata montakin rakkautta.

Edes lasten takia ei kannata ylläpitää huonoa suhdetta, sillä se voi kaatua myöhemmin syyl­lisyytenä niskaan. Minunkin olisi pitänyt näh­dä tosiasiat omassa liitossani ja luovuttaa jo ai­kaisemmin.”

Vanheneminen ei ole kivaa

”Tärkein iän tuoma oppi on, että älä alenna it­seäsi. Jos osaa jotakin, se täytyy kantaa pysty­päin. Olen aina ollut suora, mutta nyt olen en­tistä rohkeampi. En ole enää se kiltti tyttö, joka jää tukkimaan risteyksen ja sallii vasemmalta tulijoiden mennä ensin. Olen ottanut vastuun elämästäni ja taloudestani ja se vahvistaa minua tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Uskon asioiden päivittämiseen kaikessa: musiikissa, arvoissa ja ihmissuhteissa. Jotkut puhuvat takinkääntämisestä huonona asiana. Päinvastoin! Pitää uskaltaa muuttaa mielipi­dettä, ottaa riskejä ja vaihtaa näkökulmaa; teh­dä asioita, jotka pelottavat, ja tutustua juttui­hin, joista ei välttämättä usko tykkäävänsä.

Olen 54-vuotias ja opin koko ajan uutta. Mi­nulla on esimerkiksi haaveena opetella kun­nolla vielä yksi kieli. Se voisi olla ranska, jota monet sukulaiseni puhuvat tai ehkä espanja, joka on niin kaunis soinniltaan. Olen iloinen siitä, että kehityn musiikillisesti koko ajan.

Inhoan sanontaa, että ikä on vain numeroita. Sillä lohdutetaan vanhaa ihmistä, mutta ei se ole totta. Asennetta ja energiaa voi olla olivat numerot mitkä tahansa, mutta ikä on fakta, ei se peittelemällä muuksi muutu. Eihän vanhe­neminen kivaa ole. Kuka haluaa vanheta, en minä ainakaan. Yritän kuitenkin elää näiden numeroiden kanssa parhaani mukaan.”

Elämää enemmän takana kuin edessä

”Olin parikymppinen, kun isäni kuoli lento-on­nettomuudessa. Kävin äskettäin ilmailumuseossa katsomassa isän rakentamaa gyrokop­teria. Hän oli diplomi-insinööri ja keksijä, tur­makonekin oli hänen itsensä tekemä. Hän oli aina ylpeä ammattitaidostaan, ja kone olikin priimaa, mutta isän sydän sakkasi lennolla.

Muistan, että lapsuudenkotini eteisessä Hel­singin Pihlajamäessä tuoksui aina kerosiini, lentokoneen polttoaine. Minussa on paljon sa­maa kuin isässä oli: uteliaisuutta ja energiaa.

Isä oli vasta kuusikymppinen, ja hänen kuo­lemansa oli minulle sokki: iso käännekohta, ensimmäinen turvattomuuden kokemus. Taju­sin, että elämässä voi tapahtua ikäviä asioita ja kaikki voi muuttua äkkiä. Äiti sai elää yhdek­sänkymppiseksi, mutta hänkin menehtyi vii­me vuoden lopulla. Kun hautasin äitini juuri ennen joulua, pohdin taas ajan rajallisuutta.

Tiedän, että minulla on elämää enemmän takana kuin edessä, enkä voi enää pelleillä oman aikani suhteen. Kun jono edellä lyhenee, täytyy miettiä, mihin aikansa käyttää.

Tieto kuoleman vääjäämättömyydestä on ihmiselle kuin pahin kepponen. Ilman tätä tie­toa maailma olisi varmasti toisenlainen. Olisi­ko meillä edes uskontoja? Eläisimmekö vain hetkessä ilman suunnitelmia?

Luulen, että kuoleman ajattelu on niin han­kalaa, että moni jättää sitä vältellessään aika­moisen perintösotkun jälkeläisilleen. On reilua järjestää asiat etukäteen niin, ettei läheisille tulisi ongelmia. Sekin on rakkautta.”

Oikea rakkaus tarvitsee erillisyyttä

”Olen opetellut avioeroni jälkeen tuntemaan paremmin Kaija Kokkolaa, omaa sisintäni. Sillä tiellä olen vieläkin.
Mielestäni jokainen voi räätälöidä itselleen sopivan parisuhteen. Sääntöjä ei ole. Parisuhteessa ei esimerkiksi tarvitse asua yhdessä, jos se ei ole luontevaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Muut eivät näe parin kahdenkeskistä kemiaa, joten turha neuvoa. Tärkeintä on, että homma toimii.

Olen oivaltanut, että oikea rakkaus tarvitsee erillisyyttä. Se on tekoja, tasavertaisuutta, tilan antamista ja mahdollisesti irti päästämistä. Vahva mustasukkaisuus ei kuulu rakkauteen, sillä se on silkkaa itsekkyyttä.

En ole lainkaan perususkovainen, mutta Raamatussa on kaunis rakkauden kuvaus, jossa on tarkemmin mietittynä paljon järkeä. Rakkaus ei todellakaan ole itsekästä, se on molemmin puolin vapaa-ehtoista ja kasvaa hitaasti ihastumisen jälkeen. Se on kärsivällinen, lempeä, ei kadehdi, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa.

Asun yksin, mutta uskon tänä päivänä enemmän rakkauteen kuin koskaan ennen. Vasta nyt ymmärrän sen muodon.”

Ei koskaan ulos ilman ripsiväriä ja huulipunaa

”Laita punaista huuliin ja lähde ulos. Eräs kirjailija neuvoi minua näin, kun olin allapäin, ja tätä viisasta ohjetta noudatan. En lähde kotoa ilman huulipunaa ja ripsiväriä. Se on minulle naiseutta, ja niin minun on helpompi olla.
En tietenkään tee esiintymismaskia kauppareissulle, mutta joku ryhti pitää olla. Ehostus ja huoliteltu ulkonäkö saavat minut tuntemaan, että elämä on ojennuksessa.

Pidän myös kauniista vaatteista. Joskus saatan avata kotona isot vaatekaappini ja valitsen päälleni jotain kaunista; kaunistaudun vain itseäni varten. Näillä vuosilla en liikaa murehdi ulkonäköäni. Enimmäkseen olen tyytyväinen ja oloni on helppo.

Kerran edessäni käveli kolme tosi pitkää, nuorta tyttöä, päät keikkuivat jossain korkeuksissa. Silloin mielessä käväisi, että ovatpa nuo pitkiä. Olen alle 160-senttinen, mutta en ole koskaan ajatellut, että olisin lyhyt.

Kerran ystäväni pakotti minut puntariin, kun en osannut sanoa painoani, mutta siitäkin on aikaa. Laihduttanut olen useinkin, mutta nykyisin en tarkkaan tiedä, mitä painan. Luultavasti liikaa.”

Laulujeni sanat ovat kuin päiväkirja

”Nelikymppisenä tunsin olevani tosi vanha. Mikään ei sytyttänyt. Ajattelin, että täällä minä vain laulan jee, jee. Onko sillä mitään merkitystä kenellekään? Nyt tiedän, että sanomallani on merkitys. Saan ihmisiltä palautetta siitä, miten paljon musiikkini heille merkitsee, ja uskon yhä enemmän tehtävääni.

Olen onnellinen tästä työstä. On luksusta, että olen näiden vuosien jälkeen vielä Emma-ehdokkaana ja kierrän kesällä festareilla, joilla esiintymisestä moni unelmoi. Minulla on superbändi, kohtaan kuulijani ja saan nähdä, miten uudet kappaleeni elävät heille.

Elämä on mielestäni kuin hieno elokuva, ja melkein pidätän hengitystä, kun ajattelen, mitä omassa elokuvassani voi seuraavaksi tapahtua. Ehkä tämä on musikaali, sillä niin moni elämänvaiheeni on päätynyt lauluksi. Jos haluaa oppia tuntemaan minua, kannattaa kuunnella laulujeni sanoja, ne ovat kuin päiväkirja.

Olen entistä tarkempi siitä, mitä laulan. En hyväksy biisejä, ellei niissä ole jotain omakohtaista. Luotan yhä enemmän intuitioon. Olen sellainen tunneanalyytikko. Joku toinen ehkä osaa vetää spagaatin, minulla on herkät vaistot ja tiedän mitä haluan.

Uudella levyllä on esimerkiksi Siniset tikkaat -kappale, jonka olen tehnyt yhdessä Maija Vilkkumaan, Erin Anttilan ja Mikko Tammisen kanssa. Oli helppoa ja ihanaa työskennellä yhdessä, koska he eläytyivät tarinaani ja saivat kosketuksen siitä: Mä en ole ollut aina näin, kulkenut omaa tietäni pystypäin…

Tunsin kylmät väreet ihollani, kun luin ihailemani näyttelijän Meryl Streepin puhetta, jossa hän siteerasi edesmennyttä näyttelijäkollegaansa Carrie Fisheriä. ”Tee särkyneestä sydämestäsi taidetta”, niin hän sanoi.
Sitä samaa minä olen tehnyt koko ikäni, jokaisella levyllä.”

KAIJA KOO, 54

(Kaija Irmeli Kokkola)

Työ: Taiteilija, muusikko.

Perhe: Asuu yksin, aikuinen poika avioliitosta muusikko Markku Impiön kanssa.

Koti: Kerrostalossa Helsingin Munkkiniemessä ja omakotitalossa Tuusulassa.

Harrastukset: Tällä hetkellä raitiovaunulla ajelu, kirjoittelu ja elokuvat.

Ajankohtaista: Sinun naisesi -albumi ja Joku jonka vuoksi kuolla -single. Ehdolla kolmessa kategoriassa Emma-gaalassa, mm. paras naisartisti.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 4/2017.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *