Julkkikset

Billebeino-brändin luonut Ville Leino tuhlasi surutta huippumuotiin: ”On vaatteita, joita en ole käyttänyt kertaakaan”

Jääkiekkoilijana Ville Leino ansaitsi miljoonia ja käytti rahojaan kursailematta merkkivaatteisiin. Nyt hän tekee uraa vaatebisneksessä, vaikka ei tarvitsisi.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen

Kun jääkiekkokaukaloon ei ollut asiaa loukkaantumisten vuoksi, Ville Leino löysi maalaamisen.

Jääkiekkoilijana Ville Leino ansaitsi miljoonia ja käytti rahojaan kursailematta merkkivaatteisiin. Nyt hän tekee uraa vaatebisneksessä, vaikka ei tarvitsisi.

Tavallisena tiistaina Ville Leinon, 39, kotona on rauhallista. Tai ehkä kiirettä ei vain huomaa, koska tilaa, valoa ja vaaleutta on niin paljon. Sinne tänne on aseteltu kutsuvia lepotuoleja, sivupöydille on pinottu kauniita kirjoja. Helsingin keskustan liikennemelu jää vaimeaksi yli sata vuotta vanhojen kiviseinien taa. Harmonian rikkoo pörröinen Junnu-niminen labradoodle, joka varmuuden vuoksi haukkuu vieraat.

Villen tyttöystävä, sisustussuunnittelija Eveliina Alanne pahoittelee ja nappaa Junnun kainaloonsa. Hän vetäytyy makuuhuoneeseen, joka on asunnon toisessa päässä.

Yleensä Ville on toimistollaan tähän aikaan päivästä. Hän on Billebeino-nimisen vaateyrityksen toinen perustaja ja toimitusjohtaja, jonka palkkalistoilla on 14 ihmistä. Töitä riittää aamusta iltaan.

Ville Leino on itseoppinut kuvataiteilija

Vieraan katse pysähtelee suurikokoisiin maalauksiin, joita on seinillä. Värikkäät taulut ovat Villen maalaamia. Ruokailutilassa on kaksi vihreäsävyistä. Toisessa on musta hahmo punainen huivi kaulassaan. Valkoisella lukee Lonely Rider, yksinäinen ratsastaja. Se on yksi alkuaikojen maa­lauksista.

Ville istahtaa ison pöydän ääreen, jossa on tuolit kymmenelle ruokailijalle. Hän muistelee, miten maalaaminen alkoi. Se oli sitä aikaa, kun hän asui Pohjois-Amerikassa.

Hän pelasi jääkiekkoa ammattilaistasolla, joukkue oli Buffalo Sabres. Villellä oli loistava sopimus. Se oli tehty kuudeksi vuodeksi, ja keskimääräinen vuosiansio oli 4,5 miljoonaa dollaria. Hyvän alun jälkeen pelaaminen ei kuitenkaan sujunut. Loukkaantumisia oli paljon.

Siksi oli myös vapaa-aikaa, ja eräänlaisena itsetutkiskeluna hän kokeili uusia juttuja.

– Maalaamiseen jäin koukkuun. Kun aloitin, maalasin kahdeksan tuntia ilman, että muistin katsoa kelloa. Siitä tuli minulle terapiamuoto, Ville kertoo.

Hän on itseoppinut kuvataiteilija. Jonkinlaisesta taidekoulusta käy ehkä se, että lapsena hän kierteli isänsä kanssa taidenäyttelyitä. Isänisä oli maalannutkin. Mutta Ville ei koskaan. Oma tapa tehdä löytyi kokeilemalla. Spraymaalien kautta hän päätyi akryylimaaleihin. Aluksi värit olivat hentoja, kunnes Ville ymmärsi, ettei niissä kannata säästellä.

Ville Leino
Keittiön seinällä oleva työ on yksi Villen uusimmista teoksista. © Sampo Korhonen

Kun Ville löysi maalaamisen, hänellä oli pääsy tilaan, jossa ei tarvinnut ajatella mitään muuta. Sellainen tila oli tarpeen silloin, kun seura lopetti sopimuksen ennen aikojaan. Vaikka Ville sai hyvityksenä 1,2 miljoonaa dollaria vuosittain vuoteen 2020 asti, hänen nähtiin epäonnistuneen pelaajana. Hän sai myös kuulla siitä.

Maalaamisesta tuli ulospääsy häpeästä. Taiteen tekeminen tuntui samalta kuin jääkiekon pelaaminen oli parhaimmillaan tuntunut.

– Kun vain pelaa eikä ajattele liikoja, kaikki onnistuu. On hienoa, jos sellaisessa tilassa pystyy olemaan muutenkin elämässä.

Tyylistään tarkka jo nuorena

Usein kerrotaan, että Villen ura vaatebisneksessä alkoi sattumalta. Että hän oli kehitellyt kivan näköisen kiinalaismerkin, viivaneliön, josta hänen ystävänsä ja tuleva liikekumppani Juhani Putkonen innostui. Merkistä tuli Billebeino-logo, jota kaverukset painattivat lippiksiin ja pipoihin. Niitä he jakoivat tuttavilleen, joista moni sattui olemaan julkisuuden henkilö. Tuotteet saivat näkyvyyttä, ja niin syntyi vähitellen kokonainen brändi ja ensimmäinen vaatemallisto.

Sattuman piikkiin ei voi kuitenkaan laittaa sitä, että Ville Leino päätyi muoti­alalle. Jo parikymppisenä hän oli haaveillut omasta vaateliikkeestä. Silloin oman vaatemerkin perustaminen oli jotain, mitä hän ei osannut kuvitella.

Tyylitietoinen hän on ollut aina. Ville oli vielä ala-asteella, kun hän innostui Nirvanan laulajan Kurt Cobainin tyylistä. Hän muistaa, miten isä osti hänelle uudet Leviksen farkut ja miten hän oli jo viikon päästä tuhonnut ne. Hän oli ottanut mallia Nirvanan levyn kansista, viillellyt reiät polvien kohdalle ja kuluttanut pintaa hiomapaperilla. Kouluun piti lähteä niin, ettei isä nähnyt. Kirpputorilta hän etsi tyyliin sopivan vanhan villatakin.

Myöhemmin kuvioihin tulivat hiphop, Timberlandit ja untuvatakit.

Ville kasvoi Savonlinnassa, omien sanojensa mukaan ihan tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä. Äiti oli opettaja, isä työskenteli luotsina. Nuorena isä oli ollut merikapteeni ja seilannut Jenkeissä ja Kuubassa asti.

Villen nuoruudessa 1990-luvulla päälle laitettiin sitä, mitä pikkukaupungista löytyi. Oli Sokos, oli Jim&Jill ja niiden lisäksi pieni paikallinen kivijalkaliike. Vaatekaupoilla ei käyty viikoittain vaan kerran pari vuodessa.

Ville sai vaatteet, joita tarvitsi. Niitä vaatteita, joita hän olisi halunnut, ei myyty Suomessa eikä nettikauppoja vielä ollut. Muotivirtaukset tulivat Amerikasta.

– Joillain cooleilla oli Tommy Hilfigeriä ja Gantia, mutta siihen aikaan ne olivat harvinaista herkkua.

”Olen oppinut tulemaan toimeen omillani”

Jääkiekkoa Ville oli pelannut kuusivuo­tiaasta. Varusteita hän valitsi usein ulkonäön perusteella. Pitkään hän haaveili valkoisista luistimista. Ne hän sai vuosia myöhemmin HPK:ssa pelatessaan. Siellä hän oli mukana voittamassa SM-kultaa.

– Lätkässä ja futiksessa olen aina tykännyt visuaalisesti hienoista jutuista. Esimerkiksi Zinédine Zidane ja Wayne Gretzky ovat hienoja pelaajia. Yritin matkia heidän liikkeitään. Olin luova taiteilijapelaaja ja tiuskinkin, jos en saanut tehdä niin kuin minun olisi mielestäni pitänyt.

Ville sanoo, että asenne toi myös vai­keuksia hänelle.

– Siihen aikaan pelaajia yritettiin laittaa muotiin, jotta valmentaminen olisi ollut helpompaa. Jos ei tehnyt kuin muut, oli primadonna tai asennevammainen.

Ville Leino
Ville Leino ei ole pelannut jääkiekkoa kuuteen vuoteen. – Pelaaminen oli kovaa duunia. Varmaan siitä jäi jonkinlaiset arvet. © Sampo Korhonen

Jo ihan juniorina Ville oli törmäyslinjalla valmentajien kanssa. Vanhemmat eivät puuttuneet siihen, vaan Ville sai hoitaa asiansa itse.

– Olen ainut lapsi. Olen joutunut käymään asiat itseni kanssa läpi, ja niin olen halunnutkin tehdä. Vanhemmat kyllä välittivät ja tukivat, mutta eivät puuttuneet. Olen oppinut tulemaan toimeen omillani.

Amerikassa aukeni vaatetaivas

Amerikkaan Ville lähti pelaamaan vuonna 2008. Silloin tyylitaiturille aukeni uusi maailma. Kaikkea oli saatavilla, ja hyvin pian Villellä oli myös varaa mihin vain.

– En ajatellut, että jotain pitäisi jättää sukanvarteen. Pitkään elin niin kuin huvitti ja ostin myös vaatteita niin kuin huvitti. Olen käyttänyt todella paljon rahaa high end -tuotteisiin ja designhuonekaluihin. Ja näihin mustavalkotauluihin, Ville sanoo ja vilkaisee viereisen oleskelutilan seinälle.

Yhteen mustavalkotauluista on kehystetty alkuperäisiä vedoksia valokuvista, joissa Kurt Cobain poseeraa kissakuosisessa takissa, rikkinäisissä farkuissa ja hassuissa aurinkolaseissa.

Muodin puolella Villen suosikki aikuis­iällä on ollut Yves Saint Laurent. Ensimmäiset YSL:t hän osti pian sen jälkeen, kun oli muuttanut Jenkkeihin.

– Ostin valkoiset kengät muistaakseni Anaheimista. Minulla on ne vieläkin. Ne ovat varsitennarit, muistuttavat snadisti nyrkkeilijänkenkiä. Minun oli vain pakko saada ne. Se oli avaus YSL-maailmaan. Sen jälkeen tuli farkkuja, kauluspaitoja, huppareita, t-paitoja…

Onko merkkivaate statussymboli?

– Kyllä on varmaan myönnettävä, että jollain tasolla siinä on ollut jotain statuspeliä siihen aikaan. Mutta myös laatu-uskollisuutta. Tärkeintä olisi tietää, mistä itse tykkää.

Vaatteita, jotka jäivät käyttämättä

Mieltymykset ovat muuttuneet vuosien aikana. Osan arvovaatteistaan Ville Leino on myynyt, osa on edelleen kaapissa. Osan hän on antanut puolisolleen.

– On sellaisiakin vaatteita, joita en ole käyttänyt kertaakaan. Ja sellaisiakin, jotka ovat olleet liian kalliita laatuunsa nähden. Siihen aikaan en tiennyt, mitä on järkevää hankkia. Ostin sitä, mikä tuntui hyvältä.

Nyt kun Ville on ollut yhdeksän vuoden ajan vaatebisneksessä, hän tunnistaa paremmin, mistä kannattaa maksaa. Yhä harvemmin hän enää hankkii mitään. Mallistojen selaileminen riittää. Enimmäkseen hän viihtyy oman brändinsä vaatteissa.

Villen tyyli on pelkistetty.

– Varmaan neljänä päivänä viikosta käytän valkoista t-paitaa.

Ville Leino on tottunut muuttamaan

15 vuoteen Villellä ei ollut pysyvää kotia. Kiekkoilijalla oli aina laukut joko pakattuna tai odottamassa pakkaamista. Lapsuudenmaisemissa Savonlinnassa tulee käytyä harvoin, vaikka siellä pieni kesämökki onkin. Nyt koti on Helsingissä ja viikonloput kuluvat Inkoossa, jossa Villellä ja Evellä on merenrantalukaali. Se käsittää viisi rakennusta, muun muassa Villen ateljeen.

Merta Ville Leino rakastaa. Hänellä on pieni avovene, jolla hän välillä ajelee. Lapsena hän viihtyi vesillä enemmänkin.

– Sain veneen muistaakseni rippilahjaksi. Isähän sai olla vesillä muutenkin, vene hankittiin minua varten. Kesällä ajelin sillä melkein joka päivä. Vesi on rauhoittava elementti.

Jos hän muuttaisi vaikkapa Yhdysvaltoihin, hän haluaisi ehdottomasti rannikolle, jonnekin lämpimään.

– Teen samanlaista haavejuttua kuin moni muukin. Katson kämppiä jostain kivasta paikasta. Kahden kuukauden jälkeen tulen aina siihen tulokseen, ettei ostamisessa ole järkeä.

Kuulostaa siltä, että nykyään Ville harkitsee, mihin rahojaan käyttää.

– Ehkä se johtuu siitä, että on jo tarpeeksi tekemistä. Jossain vaiheessa tajusin, että haluan vähemmän. Jos omaisuutta on paljon – on vaikka kolme taloa, moottoripyörä, vene, avoauto – ei siitä kerkeä iloita. Silti siihen liittyy asioita, jotka pitää hoitaa. Voisi olla helpompaa, että olisi vain asunto ja auto.

Ville Leino
– Yritän olla luonnollisessa tilassa ja tehdä tällä hetkellä sitä, mikä hyvältä tuntuu, Ville Leino sanoo. © Sampo Korhonen

Avoautoa Villellä ei ole. Moottoripyörää hän oli jo jossain vaiheessa ostamassa, kunnes tajusi, ettei hän sitä oikeasti halunnut. Hän vain piti kapinallisuuden mielikuvasta, joka prätkällä ajamiseen liittyy.

– En halua hankkia sellaista, jota en sitten viikon päästä käytäkään. Silloin siitä tulee riesa. Jos vaikka ostaisin talon Malibusta, olisi ihan kauhea duuni hankkiutua siitä eroon tai huoltaa sitä, jos se ei olisikaan minun juttuni. Sen sijaan voin mennä vuokralle, kävellä sisään ja kävellä ulos.

Ajatuksena talo Malibusta kiehtoo Villeä, koska siinä olisi projekti. Hän haluaisi nähdä, onnistuisiko luomaan taloon omanlaisensa fiiliksen.

– Minua kiehtoo remontti, ei niinkään se, että saisin omaisuutta.

”Välillä mietin, onko tämä sen arvoista”

Toistaiseksi työ pitää Villen Suomessa. Ura vaatebisneksessä alkoi pienestä, eikä se silloin tuntunut työltä.

– Ehkä aikuisikäni onnellisin aika on ollut se puoli vuotta, kun tein tätä hommaa ihan vähän, muutaman tunnin päivässä arkisin. Kävin pelaamassa padelia, oli pitkiä lounaita ja dinnereitä.

Sitten Ville huomasikin tekevänsä kokopäivätyötä.

– Tuntui, että tämä pitää tehdä. Varmaan kilpailuvietti vaikutti siihen. Olen monesti miettinyt, miksi käytän tähän näin paljon aikaa. On tämä aika rankkaa, aamusta iltaan jobia vaikka et haluaisikaan. Välillä mietin, onko tämä sen arvoista. Samalla mietin, että kyllä tämä on.

Ja toisaalta. Ei hän haluaisi olla missään muuallakaan.

– Eikä tarvitse paljon ajatella, kun vaan tekee, Ville naurahtaa.

Lekottelemiseen Villestä ei oikein ole.

– Kun rakensimme Inkooseen kesäpaikan, laitoimme kivat aurinkotuolit kohtaan, josta näkee merelle. Ajattelin, siinä sitten heinäkuussa huilataan ja luetaan kirjoja… Istun siinä ehkä viisi minuuttia päivässä, jos sitäkään. Teen pihahommia, käyn treenaamassa, keksin vaikka jotain ihan älytöntä aktiviteettia. En osaa olla tekemättä mitään.

Inkoo on ainut paikka, jossa Ville nykyään maalaa. Taiteeseen hän purkaa tunteensa, sen mitä mielessä on. Silloin millään muulla ei ole merkitystä.

X