Claes Andersson Annalle vuonna 2011: ”Lapsissa ja lastenlapsissa on elämän jatkuvuutta”

Kirjailija, kulttuurivaikuttaja Claes Andersson on kuollut, omaiset kertovat STT:lle. Hän kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 82-vuotiaana. Claes avasi Annalle vuonna 2011 ajatuksiaan elämästä, vanhenemisesta ja kuolemasta.

Claes Andersson on kirjoittanut Kuhmon kamarimusiikkijuhlista, että sen lähemmäksi paratiisia saattaa tuskin päästä. Viikko Kuhmossa on yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut hänelle kesän ”ruumiillinen ja sielullinen kohokohta”. Tänäkin kesänä hän oli siellä elämänkumppaninsa Katriina Kuusen kanssa kuuntelemassa maailman parhaita muusikoita.

– He eivät tule sinne rahan takia vaan rakkaudesta siihen paikkaan. Kuhmon ilmapiiri on niin hieno, että sinne ei tulla näyttäytymään vaan kuuntelemaan musiikkia iltamyöhään saakka. Nykyään siellä on myös runoiltoja, joissa olen ollut muutaman kerran mukana lukemassa runojani.

Kuhmon jälkeen Claes Andersson palasi taas Meilahden kuudennen kerroksen pieneen työhuoneeseen, jonka ikkunan alla oleva suuri koivu on yksi uusimman Oton elämä -aikalaisromaanin päähenkilöistä. Kirjailija, kuten Ottokin, on vuokrannut sen ”voidakseen tehdä töitä irrallaan kodin rutiineista ja houkutuksista, varsinkin Yamaha-flyygelistä, joka kovin helposti vietteli hänet ja vei ajatukset pois kirjoitustyöstä”. Romaani on paljolti fiktiota, mutta siinäkin työhuoneen seinällä on Bo Carpelanin omakuva, ”maan ehkä huomattavimman koloristin” Rafael Wardin musta hiilipiirros ja pojantyttären maalaus.

Andersson paljasti muistelmateoksessaan Jokainen sydämen lyönti (WSOY) käyneensä lähellä itsemurhaa epäillessään aids-tartuntaa 1980-luvulla. Hän  perui viime hetkellä itsemurha-aikeensa. Anderssonin mukaan juttua paisuteltiin ihan liikaa.

– Tosin jälkeenpäin moni ihminen on ottanut yhteyttä ja kertonut, että heillä oli sama rankka kokemus. Onneksi luulosairaus meni ohi.

Omaelämäkerrallisissa teoksissaan Andersson on kertonut muistakin hankalista asioista, kuten eroottisista harharetkistään ja ajoittaisesta peliriippuvuudestaan. Hänen varsinainen riippuvuutensa on kuitenkin kirjoittaminen.

Mieli: Jazzin lumoissa

”En voi olla kirjoittamatta. Tulen työhuoneelleni joka aamupäivä ja istun täällä usein viiteen-kuuteen illalla. Viimeksi sain valmiiksi helsinkiläiselle ruotsinkieliselle teatterille Rakastunut terapeutti -nimisen näytelmän, jossa psykoterapeutti rakastuu potilaaseensa. Hän ei pysty hillitsemään itseään, mikä on varmin tapa tuhota hoitosuhde. Minulle ei ole koskaan käynyt niin, mutta näytelmä rakentuu kuulemaani tositapahtumaan Ruotsissa.

Oman hoitotyöni lopetin silloin, kun aloitin kansanedustajaurani. Joskus joku entinen potilas soittaa ja tulee kahville todistaakseen, että on elossa. Kierrän kyllä yhä puhumassa mielenterveysasioista eri puolilla Suomea.

Kirjoittamisen ohella toinen tärkeä asia elämässäni on pianonsoitto, jota koetan harjoitella päivittäin. Kun innostuin jazzista, klassinen musiikki jäi vähemmälle. Niinä vuosina, jolloin olin sairaalatöissä tai eduskunnassa, oli vähän aikaa soittaa, mutta nyt olen voinut harrastaa sitä parikymmentä vuotta.

Meillä on aika paljon jazz-keikkoja trioni, basisti Pentti Mutikaisen ja rumpali Reiska Laineen, kanssa. Vuonna 2002 teimme These Foolish Things – Jazz! -nimisen levynkin. Olemme soittaneet kuusi vuotta Kaivopuiston Café Ursulassa joka toinen keskiviikkoilta. Storyvillessä olimme kesäkuussa maanantaisin ja nyt taas elokuussa. Kesällä oli konsertti Inkoossakin.

Vaikka kuuntelen eniten klassista musiikkia, olen täysin jazzin lumoissa. Sen tärkein osa on improvisaatio, joten sitä ei voi soittaa kahta kertaa samalla tavalla. Soittaessani jazzia uppoudun siihen niin, että koko muu maailma katoaa. Se on ihana vapauden tunne.”

Suhteet: Isän jäähväiset

”Ensimmäiset lapsuusmuistoni liittyvät sotaan ja Helsingin pommituksiin. Heräsimme yöllä Korkeavuorenkatu 17:ssä Johanneksen kirkkoa vastapäätä. Sireenit huusivat, ja muutaman kerran ikkunat tulivat sisään, kun istuimme talon pimeässä halkokellarissa. Muistan myös evakkopaikat, joissa olimme Askolassa yhdessä meijerissä ja maalaistalossa Emäsalossa.

Meillä oli keskiluokkainen porvariperhe, jossa oli kolme lasta, minua kuusi vuotta vanhempi ja kuusi vuotta nuorempi sisko. Isä jäi etäiseksi, koska hän oli viisi vuotta sodassa, kun olin pieni, ja tuntui palattuaan ankaralta ja pelottavalta. Hän oli lähtöisin köyhistä oloista ilman koulutuspohjaa – self made man, joka opiskeli kirjekursseilla englantia ja kylmätekniikkaa, jota hän tarvitsi työssään.

Äiti luopui toimistotyöstään ja jäi kotiin, mikä oli mielestäni tavallaan tragedia, koska hän oli riippuvainen isästä. Mutta siihen aikaan oli kunnia-asia, että isä elätti perhettä, mikä vaati sodan jälkeen kovasti töitä. Äidissä oli vähän marttyyrin vikaa. Hän käytti valtaa uhrautumalla ja väheksymällä itseään, mikä aiheutti syyllisyyttä meille.

Isän kanssa oli nuoruudessani kovia yhteenottoja vasemmistolaisuudestani. Jälkeenpäin tajuan hyvin, ettei sodasta tullut mies oikein suvainnut eikä ymmärtänyt sitä.

Vanhemmiten välimme tulivat läheisemmiksi. Tunteistaan isä ei yleensä pystynyt puhumaan. Tavatessamme hän ei kysynyt, mitä sulle kuuluu, vaan ”miten auto kulkee?” Isä eli 83-vuotiaaksi ja oli monella tapaa suora, upea ihminen. Tietäessään, ettei enää ollut paljon aikaa jäljellä, hän kutsui meidät lapset koolle ja piti juhlallisen puheen, jossa hän kiitti meitä, kertoi olevansa tyytyväinen elämäänsä ja ylpeä lapsistaan.”

Suhteet: Sinisilmäisyyttä

”Kun psykiatrina ja sairaaloissa kohtasin ihmisiä, jotka tarvitsivat apua ja olivat huonossa asemassa yhteiskunnassa, minulle ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vasemmistolaisuus.

Marraskuun liike 1960-luvulla oli hirveän tärkeä. Siinä yritimme auttaa mielenterveyspotilaita, puuttua kunnallispolitiikkaan ja asunnottomuuteen. Avasimme esimerkiksi niin kutsutun Liekki-hotellin, jossa asui parhaimmillaan pari sataa asunnotonta. He saivat siellä ruokaa ja lääkehoitoa ja nukkua paleltumatta. Juristit kävivät läpi ihmisten sotkuisia juttuja. Mukana oli näitä aktivisteja, Ilkka ja Vappu Taipale ja moni muu.

Kävimme myös vankiloissa ja yritimme auttaa vapautuneita takaisin siviilielämään. Minua vedettiin usein höplästä. Olin liian hyväuskoinen ja sinisilmäinenkin. Mutta kyllä sekin opetti jotakin. Minusta politiikassakin kannattaa olla idealisti, vaikka tulee huijatuksi. Loppujen lopuksi kuitenkin se, joka huijaa, pidemmällä tähtäimellä häviää. Politiikassa, kuten muussakin elämässä, pitää mielestäni toimia niin, että itsekunnioitus ja hyvät suhteet säilyvät myös vastustajiin. Ainakin minulle jäi poliitikkovuosilta paljon hyviä ystäviä ja tuttuja.”

Ruumis: Terveys petti

”Ennen poliitikon uraa olin valmistunut lääkäriksi, erikoistunut psykiatriksi, tehnyt työtä sairaaloissa ja poliklinikoilla ja hoitanut omaa psykiatrin praktiikkaa. Jos satuin saamaan jonkun apurahan, kirjoitin päätoimisesti ja tein lääkärin hommia sivussa.

Kaikki muuttui, kun minut valittiin 50-vuotiaana vähän kuin erehdyksessä eduskuntaan 1987. Jouduin vuosikausiksi Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi ja vielä kulttuuriministeriksi. Vaikka oli lama, saimme Veikkaukselta rahaa esimerkiksi sellaisiin rakennusalaa työllistäviin hankkeisiin kuin Saamelaismuseo, Lahden Sibelius-talo ja Mäkelänrinteen uintikeskus. Satsasimme myös kotimaiseen elokuvaan, joka rupesi silloin elpymään.

Samalla piti leikata opintotukea, mikä oli tietysti todella tylsää. Vaikka välillä tuli turpiin, viihdyin politiikassa oikein hyvin. Työ siellä vaati kuitenkin kaiken ajan ja vaikutti myös siihen, että terveys petti.

Olisi pitänyt ymmärtää elää terveellisemmin, mutta työhön kuului paljon valvomista ja stressiä ja liian vähän liikkumista. Nuoruusvuosina tuli juotua alkoholia aika paljonkin, mutta politiikassa ei enää ollut aikaa eikä mahdollisuutta ryypätä. Nykyisin juon yleensä iltaisin vähän viiniä, mutta en enää humaltuakseni. Tupakoinnin lopetin, koska en halunnut kuolla ainakaan keuhkosyöpään, johon pikkusiskoni menehtyi.

Urheilu oli minulle nuorena koko elämä. Jalkapallo on ollut suuri rakkauteni ja intohimoni ja olen vieläkin futishullu. Nuorimmasta pojastani Villestä tuli futiksen ammattilainenkin. Hän opiskeli silti samalla ja on nyt Ulkoministeriön palveluksessa.

Diabetekseen sairastuminen ja sitä seuranneet sydänleikkaukset vuonna 1999 olivat yksi elämäni käännekohta. Jätin eduskuntatyön, kunnes pyrin sinne takaisin vuonna 2007. Sydän reistaili uudestaan, joten oli pakko luopua eduskunnasta, juoksemisesta ja pyöräilystä vähän huonojen jalkojenkin takia. Nyt olen pärjännyt aika hyvin. Vuoteen ei ole ollut rytmihäiriöitä.

Rentoudun istuessani työhuoneessani. Kirjoittelen ja luen. Käyn myös iltaisin paljon leffassa ja välillä kuuntelemassa musiikkia.”

Suhteet: Katumus ei auta

”Minulla ei ole ollut kuin yksi avioliitto. Erosin jo vuonna 1967. Katriinan kanssa olemme asuneet yhdessä yli neljäkymmentä vuotta. Hänkin on psykiatri ja perheterapeutti, joka tekee edelleen töitä. Tutustuimme 1990-luvun alussa, kun hän tuli lääkäriksi Veikkolan parantolaan, jossa toimin ylilääkärinä.

Musiikki on yhteinen harrastus, mutta on ihan hyvä, että meillä on myös eri intressejä. Hän esimerkiksi tykkää matkustaa. Minä sain matkustamisesta tarpeeksi poliitikkona ja aiemminkin. Jos nyt tulee kutsuja jonnekin runofestareille Etelä-Amerikkaan tai Kaukoitään, kahdentoista tunnin lentomatkat eivät houkuttele.

Avioliitostani minulla on kolme lasta. Vanhin poikani on opettaja, tyttäreni Henrika Andersson näyttelijä, ohjaaja ja kirjailija. Neljännen lapseni Johannan kanssa emme koskaan eläneet yhdessä. Hänestäkin tuli psykiatri. Katriinan kanssa meillä on Villen lisäksi Thaimaasta adoptoitu Kim, loistava kaveri, joka on jo aikuinen ja sopeutunut Suomeen hyvin. Lastenlapsia on kymmenen. Nuorin on vissiin kolmevuotias ja vanhin kaksikymppinen.

Kaikki lapset ovat olleet tärkeitä, joskaan heille ei ollut poliitikkovuosina tarpeeksi aikaa. Silti meillä on hyvät välit, vaikka en ole hirveän sosiaalinen enkä perhekeskeinen. Haluan kuitenkin pysyä mukana rakkaiden ihmisten elämässä. Jos sen lisäksi kykenen kirjoittamaan ja soittamaan, minulla ei ole sen kummempia haaveita.

Vaikka on paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin tai jättää tekemättä, en usko katumisen tai syyllisyyden auttavan ketään. Näin aikoinani New Yorkissa Max Frischin näytelmän, jossa keski-ikäiselle miehelle osoitettiin, miten olisi käynyt, jos hän olisi valinnut toisin – esimerkiksi toisen ammatin tai puolison. Lopputulos oli se, että mikään ei olisi muuttunut.”

Mieli: Uutta sisältöä

”Vanheneminen on tietysti jatkuvaa luopumista ja sen hyväksymistä, että kaikki raihnastuu ja hidastuu eikä mikään enää oikein toimi. Seksuaalisuus on tärkeää kuolemaan saakka, vaikka se ei enää ole samanlaista kuin kaksikymppisenä. Mutta seksi voi olla vanhetessa parempaakin. Siinä on ehkä enemmän hellyyttä, luottamusta ja toisesta välittämistä.

Paskapuhetta, että vanheneminen olisi jotenkin ihanaa. Joka paikkaa kolottaa, on kaiken maailman kremppoja eikä oikein pääse liikkeelle. Mutta se kuuluu elämään. Vanheneminen ja kuolemahan ovat maailman luonnollisin asia. Lapsissa ja lastenlapsissa on toisaalta elämän jatkuvuutta.

Sairauksienkin kanssa oppii elämään. Pahinta olisi, ellei enää olisi kieltä eikä pystyisi hahmottamaan ja muistamaan asioita, mutta varmaan siihenkin sopeutuisi jotenkin.

Kun Rafael Wardin vaimo sairastui Alzheimeriin, hän omistautui vaimolleen ja löysi siitä maailmasta jotakin niin kaunista, että se avasi hänelle uusia ulottuvuuksia.

Olen ollut sillä tavalla onnekas ja itseoikeutettu, että olen saanut tehdä työtä ja asioita, joista olen nauttinut ja ollut kiinnostunut. Tässä iässä kauheinta olisi ajatus elämättömästä elämästä. Kukaan ei tule ovesta tuomaan elämään sisältöä. Se on hankittava itse ja tehtävä työtä sen puolesta. Jokin asia voi yllättäen muuttua mielenkiintoiseksi, kun siihen syventyy. Kun minun piti esimerkiksi politiikassa ottaa selvää kunnallisista verojärjestelmistä, ajattelin, että herranjumala, miten tylsää. Mutta kun olin opiskellut sitä ja aloin ymmärtää, mistä oli kysymys, sekin oli mielenkiintoista.

Olen ollut sillä tavalla onnekas ja itseoikeutettu, että olen saanut tehdä työtä ja asioita, joista olen nauttinut ja ollut kiinnostunut.

Tärkeintä on se, että on yhä kyky innostua uusista asioista ja hienoista taidekokemuksista, kuten Kansallisteatterin Vertigosta – olla sillä tavalla utelias. Rakastua voi myös musiikkikappaleeseen, elokuvaan tai kirjaan. Jos vielä tänä päivänä löydän jonkun uuden, hienon runoilijan tai runon, sekin on riemullista.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 31/2011