Eeva Litmanen: ”Vaihdevuosioireet menivät rakastumisen huumassa helposti ohi”
Eeva Litmasella on ollut aikaa miettiä isoja asioita. Hän on tutustunut itseensä ja pohtinut parisuhdetta, surua, melko tuoretta leskeyttä ja yksinäisyyttä. Vaihdevuosista selviytymisestä hänellä on aivan oma teoriansa.
– Olen yhä kyltymättömän utelias enkä tunne itseäni eläkeläiseksi tai vanhukseksi, Eeva Litmanen sanoo.
Eeva Litmasella on ollut aikaa miettiä isoja asioita. Hän on tutustunut itseensä ja pohtinut parisuhdetta, surua, melko tuoretta leskeyttä ja yksinäisyyttä. Vaihdevuosista selviytymisestä hänellä on aivan oma teoriansa.
Kesämökki on tärkeä asia Eeva Litmaselle. Myös menneenä kesänä hän oli paljon mökillään Lohjan seudulla.
– Luonto tasapainottaa mieltäni. Olen rentoutunut, levännyt ja saanut tutustua entistä paremmin itseeni sekä aikuiseen tyttäreeni Karoliinaan.
Eevan mökki on uusi, mutta hän mökkeili paljon jo miehensä Heikki Lammen eläessä. Heikki kuoli kolme vuotta sitten, ja Eeva päätyi luopumaan omasta osuudestaan yhteisestä kesäpaikasta Kirkkonummella.
– En osannut enää nauttia olostani siellä, en päässyt eroon surustani. Uudella mökillä on helpompi olla, koska siellä ei ole seurana liikaa yhteisiä muistoja.
Kesämökki ja sitä ympäröivä luonto ovat tuntuneet Eevasta erityisen tärkeiltä ahdistavan koronakevään jälkeen. Aivan kuin luonto röyhistelisi rintaansa ja haluaisi osoittaa, kuinka arvokas se on.
– Kun kävelen sienimetsässä, olen onnellinen ja ajattelen, että elämä jatkuu. Toivottavasti osaamme suojella ympäristöämme entistä paremmin.
Eeva Litmanen: ”Koin elämäni ensimmäisen ikäkriisin viime keväänä”
”Isän serkun poika neuvoi minua, että ’pistä aina ikävuosiis viis vuotta päälle, niin kaikk sannoo, että näytätpäs sie nuorelta’. En ole juuri koskaan erityisesti miettinyt ikääni. Tunnen itseni milloin nuoreksi, milloin vähän vanhemmaksi, vilpittömän vaihtelevasti. Elämäni ensimmäisen ikäkriisin koin vasta viime keväänä. Huomasin, että ikä on myös numero, kun viranomaiset määrittelivät minut kertaheitolla vanhaksi.
Raivostutti ja suututti, kun maailma meni yli seitsemänkymppisiltä kiinni. Tuntui kuin olisi oikein rautalangalla väännetty, että etkö sinä, 76-vuotias, vieläkään ymmärrä, että olet vanha, olet ollut jo monta vuotta. Et voi enää vaikuttaa omaan elämääsi, nyt pitää vain hyväksyä se, että muut määräävät, mitä teet ja missä liikut. Olet riskiryhmää.
Sen jälkeen minua on alkanut yhä enemmän ärsyttää myös se, että vanhenevia naisia mummotellaan herkästi. Kaipa se on selkeää jatkoa sille, että nainen määritellään usein vain äidiksi tai vaimoksi, sekin on ärsyttävää. Välillä tekisi mieli huutaa, että ihmisiä me kaikki olemme, niin miehet kuin eri-ikäiset naisetkin.”
”Äitini ansiosta olen näin suorasanainen”
”Joillakin ihmisillä on hyvä kotikasvatus, mutta minä en saanut niin sanottua kotikasvatusta lainkaan. Elin lapsuuteni Lappeenrannassa vaatimattomassa työläiskodissa. Meitä oli kolme sisarusta, ja olin kaksitoistavuotias, kun isä ja äiti erosivat. Äiti teki kolmivuorotöitä vaneritehtaalla, elätti meidät eikä juuri kuvia kumarrellut.
Sellaisen opin sain kotoa, että tytöllä pitää olla ensin työ, sitten mies ja sen jälkeen ehkä lapset.
Äiti oli räiskyvä pakkaus, eikä meillä kotona halattu tai muutenkaan turhaan lempeilty. Välillä hän huusi ja haukkui kaikkea ympärillään, mutta se johtui siitä, että hänen hermonsa olivat riekaleina. Siihen aikaan mielialavaihteluja ei ollut tapana hoitaa.
Kiitän kuitenkin mielessäni häntä siitä, että hän vei meidät teatteriin, missä unelmani näyttelemisestä syntyi jo varhain. Hänen ansiotaan on myös se, että olen näin suorasanainen. Uskallan pitää puoleni ja ilmaista mielipiteeni. Olen elänyt niistä olosuhteista ponnistaen hyvän elämän. Nykyään ymmärrän jo äitiäni, ainakin joiltakin osin. Pentti Saarikoskea mukaellen uskon, että jokaisella on tämänsä.”
Eeva Litmanen: ”Vuosien karttuessa itsetuntoni on kohentunut”
”Katson urani alkaneen siitä, kun aloitin Joensuun kaupunginteatterissa harjoittelijana vuonna 1965. Sinne tuli sittemmin ohjaajaksi Jouko Turkka, joka on ollut tärkein opettajani. Hän oli suomalaisen teatterin uudistaja ja parhaimpina aikoinaan maanisen hyvä ohjaaja.
Pyrin kaksi kertaa teatterikouluun, mutta en päässyt. Kun meidän käskettiin pääsykokeissa improvisoida, en edes tiennyt, mitä sana tarkoitti. Mitään virallista koulutusta tai tutkintoa minulla ei ole, ja nuorena häpesin sivistymättömyyttäni sekä taustaani. Itsetuntoni on ollut kovin vaihteleva, ja sitä oli varsinkin nuorena helppo horjuttaa. Olin itse itseni ankarin kriitikko. Näyttelijän työ on kuitenkin intohimoni, olen nauttinut siitä ja harjoitellut aina ahkerasti.
Työskentelin yli 30 vuotta Yleisradiossa. Kuunnelmien lisäksi olin mukana monissa viihdeohjelmissa, kuten Velipuolikuussa ja Iltalypsyssä sekä muun muassa Kotikatu-sarjassa. Ensimmäisen pääroolini sain yli viisikymppisenä elokuvassa Rakkaudella, Maire. Se oli hieno rooli, ja olen ylpeä, että se palkittiin Jussi-patsaalla.
Vuosien karttuessa itsetuntoni on kohentunut. Enää en ajattele, että en ole mitään, vaan enimmäkseen olen aika ookoo. Töitä tehdessäni saan energiaa muilta, ja näytellessä minulla on välillä järjettömänkin hyvä itsetunto. Myös mielipiteitä on vanhempana ollut yllin kyllin. Muistan kerran, kuinka mieheni Heikki katsoi minua kauniisti silmiin ja kysyi: Oletko aivan varma, että kaikki ovat kiinnostuneita juuri sinun mielipiteistäsi?”
”Tiedän, että minua on joskus työyhteisöissä pidetty hankalana ja tuittupäänä”
”Tein joitakin vuosia sitten kirjan Surun suistama suku. Siitä syntyi myös näytelmä, jonka kirjoitin yhdessä Taina Westin kanssa. Viimeistelimme sitä mieheni kuoleman jälkeen, surun keskellä. Se oli kiinnostavaa ja myös hyvää terapiaa. Tutustuin isäni suvun historiaan ja opin ymmärtämään paremmin itseäni. Runonlaulaja Larin Paraske oli isoisäni äidinäiti, ja tunnen olevani hyvin vahvasti karjalainen.
Olen aina ollut utelias, kiinnostunut ja kärsimätön, en lainkaan kiltti tyttö. Raivostun herkästi ja sanon vastaan kovaäänisesti ja päästelen herkästi suustani sammakoita. Sukuani tutkiessani ymmärsin, että karjalainen temperamentti ei ole pelkästään iloisuutta.
Tiedän, että minua on joskus työyhteisöissä pidetty hiukan hankalana ja tuittupäänä. Erästäkin meikkaajaa oli kuulemma varoiteltu, että yritä olla ripeä, sillä Eeva voi hermostua herkästi. Ikä on onneksi hieman rauhoittanut minua, mutta varaa olisi yhä. En voi väittää olevani mitenkään tasapainoinen tai rauhallinen ideaali-ihminen.”
”Suru vei minulta huumorin. Minun oli pitkään vaikeaa nauraa millekään asialle, kaipasin vain miestäni.”
Eeva Litmanen: ”Miltei koko aikuisen ikäni olen laihduttanut”
”Olen saanut olla terve, minulla on ainoastaan kevyt verenpainelääkitys. Kropassani huomaan vuosien kulun lähinnä siinä, että jäsenet ovat aamulla jäykät. Onneksi olo paranee, kun joogaan ja lähden liikkeelle.
Metsässä kävellessä täytyy myös olla varovainen, sillä horjahdan epätasaisella maalla entistä herkemmin. Tasapainoaisti ei ole kuin nuorella.
En ole koskaan ollut varsinaisesti lihava, mutta miltei koko aikuisen ikäni olen laihduttanut tai vähintäänkin tarkkaillut hiilihydraatteja ja miettinyt, kuinka paljon syön ja liikun. Liikunta on aina ollut luontainen osa elämääni. Olen kävellyt, juossut, pyöräillyt ja hiihtänyt.
Ajattelen herkästi, että vaaka valehtelee, ja siksi en juurikaan tuijottele kilolukemia. Läskit kertyvät eri ihmisillä eri paikkoihin. Minulle paras oman ihannepainoni mitta ovat rintaliivit. Jos ne tuntuvat tiukalta, tiedän, että pitäisi keventää muutama kilo.
Olen ollut aina aika sovussa kroppani kanssa, edes hormonit eivät ole ihmeemmin sekoittaneet minua.”
”Vaihdevuosien aikaan kannattaa olla rakastunut”
”Tyttäreni Karoliinan syntymä oli onnellisin tapahtuma elämässäni. Toisinaan harmittelen sitä, että hän jäi ainoaksi lapseksi, hänellä ei ole sisaruksia. Minusta ei tullut ison perheen äitiä, vaan palasin töihin jo neljän kuukauden äitiysloman jälkeen. Tein päätökseni aika lailla työ edellä.
Hänen isänsä sairastui, ja liittomme päättyi eroon. Ajoittain olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että lapsellani ei ollut ehjää perhettä. Minulla ja Karoliinalla on aina ollut läheiset välit, mutta olen onnellinen, että sain viettää viime kesänä niin paljon aikaa hänen ja hänen miehensä kanssa.
Arkisissa puuhissa tajusin, että hän on selkeästi eri sukupolvea kuin minä. Hän on tasa-arvoinen nykynainen, ja olen todella ylpeä hänestä ja hänen asenteestaan.
Omaan aikuistumiseeni liittyen, omat vaihdevuoteni muuten hoituivat melkein huomaamatta, ilman hormonihoitoa. Minulla oli – näin jälkeenpäin ajatellen – joitain oireita, mutta ne eivät menoa haitanneet. Tapasin nimittäin tuolloin, viisikymppisenä, mieheni Heikin ja olin syvästi rakastunut. Olin iloinen, nukuin hyvin ja olin onnellinen. Lakanat saattoivat olla aamulla hiestä märkänä, mutta vieressäni oli ihana mies. Kokemukseni mukaan kannattaa siis olla rakastunut menopaussin aikaan. Se selvästi helpottaa mahdollisia oireita.”
Eeva Litmanen: ”Suru vei minulta huumorin”
”Avioero Karoliinan isästä oli iso pettymys ja epäonnistuminen, mutta elämäni suurin suru oli kuitenkin se, kun toinen mieheni Heikki kuoli kolme vuotta sitten. Avioero on aina valinta, ja sen jälkeen voi jäädä ystävyys – ainakin elämä jatkuu. Ja jos on loukannut toista, on jopa mahdollisuus pyytää anteeksi. Kuolema sen sijaan on aina lopullinen.
Ensin en halunnut puhua surusta tai kuolemasta, kieltäydyin käsittelemästä koko asiaa. Tavallaan kielsin koko tapahtuman. Ajattelin myös, että en halua enää itsekään elää, mutta luojan kiitos se tunne meni pian ohitse. Minulla on sentään tytär ja muitakin läheisiä ihmisiä.
Suru vei minulta huumorin. Minun oli pitkään vaikeaa nauraa millekään asialle, kaipasin vain miestäni. Miltei loukkaannuin muidenkin ilosta ja ajattelin, että ettekö te näe, kuinka minä suren. Oli tietenkin koskettavaa, kun ihmiset lähestyivät ja halusivat pitää huolta. Moni yritti auttaa ja tukea. Kaikki tavat ottaa osaa ovat mielestäni tärkeitä ja hyviä, ja arvostin jokaista yhteydenottoa. Puhuminen ei kuitenkaan ole ollut minun tapani surra.
On myös sanottu, että suru helpottaa vuoden jälkeen, mutta olen oppinut, että jokainen suru on omanlaisensa. Aika muuttaa surua, mutta ainakaan minä en ole huomannut selkeää rajaa, jonka jälkeen alkaisi helpottaa. Ei kukaan osaa antaa suremisohjeita toiselle ihmiselle. Ei voi neuvoa toista tekemään niin tai näin, jotta suru helpottaisi. Jokainen selviytyy surusta omalla tavallaan.
Onneksi kykyni iloita ja nauraa on vähitellen palautunut. Elämä on hetkittäin valoisampaa ja jopa mietin, että ehkä voisin tehdä huumoriohjelmiakin vielä joskus.
Silti suruaikani ei ole ohitse. Tunnen, että Heikki kulkee vierelläni koko ajan, ja usein mietin, että mitä hän olisi tästäkin ajatellut. Ison menetyksen vuoksi myös elämän rajallisuus on koko ajan entistä selvempää. Olen hyväksynyt sen, että matkaa on edessäpäin yhä vähemmän. Jos yhä tunnen sisälläni joskus olevani kuin lapsi, niin ainakaan se lapsi ei enää pompi.”
”En pelkää kuolemaa, olen onnellinen siitä, että olen elossa”
”Äitini sairastui dementiaan, ja hän oli viimeiset vuotensa erittäin hankala ja aggressiivinen. Se oli raskasta läheisille. En pelkää kuolemaa, mutta sellaista loppuelämää en haluaisi itselleni. Leskeys ei ole kokemani perusteella helppoa, mutta olen vähitellen tottunut olemaan yksin.
Hetkittäin yksin on oikein kivaa. Sen jälkeen kun rajoitukset kesällä hellittivät, olen tuntenut oloni nuoremmaksi ja viihtynyt paremmin itseni ja läheisteni seurassa. Iloitsen siitä, että saan liikkua vapaasti ja tavata ystäviäni. Olen onnellinen siitä, että olen elossa ja terve ja että minulla on ihana tytär.
En erityisesti haaveile mistään, mutta kirjoittaminen kiinnostaa. Kaipaan myös työyhteisöä, kuulumista johonkin projektiin. Olen yhä kyltymättömän utelias enkä tunne itseäni eläkeläiseksi tai vanhukseksi. Ja ehkäpä löytyy vielä aihe tai rooli, joka saa minut nousemaan näyttämölle ja nauttimaan työstäni täysin siemauksin.
Yritän olla avoin näkemään, mitä elämä minulle haluaa tarjota.”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 44/2020.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous