Julkkikset

Eeva Soivion veli katosi 18 vuotta sitten: ”Aina, kun puhelin soi, toivoimme ja pelkäsimme”

Näyttelijä Eeva Soivion, 41, isoveli katosi, kun Eeva oli 12-vuotias. Eevan ja hänen perheensä oli raskasta surra veljen menetystä, kun vainajaa ei ollut. Oli vain kysymyksiä ja piinaava epätietoisuus.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Heli Hirvelä/Otavamedia

Taas se lintu on siinä. Näin Eeva Soivio muistaa äitinsä sanoneen kohtalokasta elokuuta edeltävänä keväänä. Pikkulintu, ehkä mustarastas, eksyi useammankin kerran perheen ikkunalle, ja Eevan äiti oli selvästi huolestunut. Hän pelkäsi, että ikkunalle lentävä lintu tuo surun ja kuoleman viestiä.

Elokuisena aamuna 1989 Seinäjoella asuva 12-vuotias Eeva heräsi kuin minä tahansa kesälomapäivänä. Hän kuuli, että äiti on lähdössä töihin, ja tiesi, että isoveli, 17-vuotias Juha oli lähdössä pitkän ruinaamisen jälkeen kahden kaverinsa kanssa Ruotsin-risteilylle Vaasasta Sundsvalliin.

Äiti oli jo monta päivää huolehtinut siitä, kuinka pojat pärjäisivät, ja Eeva mietti, pitäisikö hänenkin nousta sanomaan reissulaisille hei hei. Mukavuudenhalu voitti, ja hän jäi loikoilemaan vuoteeseen.

Seuraavana päivänä äiti oli jo töissä, kun risteilyltä palaavat kaverit toivat Juhan repun ja kertoivat, että tämä ei tullutkaan samaa matkaa heidän kanssaan.

Eeva ei osannut huolestua veljestään. Hän arveli, että Juha tulisi kohta ja lupasi pyytää tätä soittamaan kavereilleen. Mutta Juha ei enää koskaan palannut kotiin.

Kenelläkään ei ole vastauksia

Miten niin katosi? Kuinka ihminen voi noin vain hävitä? Eeva on viime kuukausina miettinyt paljon lapsuutensa perhetragediaa, hän on lukenut asiaan liittyvät vanhat poliisipöytäkirjat ja jutellut äitinsä, vanhimman veljensä ja Juhan kaverien kanssa. Kenelläkään ei ole vastausta kysymyksiin.

– Kun puhun sisaruksistani, sanon yleensä tuntemattomille, että veljeni on kuollut, mutta luontevimmalta tuntuu silti käyttää sanaa ’kadonnut’, Eeva pohtii.

Hänen veljensä Juha lähti tuona elokuisena aamuna kahden kaverinsa kanssa Vaasasta laivalla Sundsvalliin, ja sen piti olla tavallinen vuorokauden risteily. Ilta venyi pitkäksi, pojat humaltuivat ja muistikuvat siitä, mitä hytissä puhuttiin, ovat sekavia.

Jossain vaiheessa yötä Juha lähti käymään laivan kannella, ja toiset kaverit nukahtivat pian. Kenelläkään ei ole sen jälkeen havaintoa Juhasta.

Pojat olivat kovin nuoria, vasta 17-vuotiaita, ja heidän oli mahdotonta ymmärtää kaverinsa katoamista. Eihän sitä kukaan aikuinenkaan pystynyt tajuamaan.

– Juha ei ollut erityisen masentunut, hän asui kotona äidin ja minun kanssa, kävi koulua ja hänellä oli autonromu, jota hän korjaili odotellessaan ajokortti-ikää. Hänellä oli myös läheiset välit pari vuotta vanhempaan, jo itsenäistyneeseen isoveljeensä, Eeva kertoo.

Mihin Juha oli lähtenyt, oliko hän tavannut jonkun, mitä oli tapahtunut? Kaikki kysymykset on esitetty moneen kertaan eri tilanteissa, mutta selvyyttä ei saada.

”Muistan niiltä vuosilta piinaavan hiljaisuuden”

Äiti romahti heti. Eeva muistaa erittäin tarkasti myös iltapäivän samana päivänä, jolloin kaverit olivat tuoneet Juhan repun.

– Äiti tuli kaupan kautta töistä kotiin, ja hänellä oli molemmissa käsissään ostoskassit. Sanoin hänelle, että Juha ei ole vieläkään tullut. Kassit tipahtivat saman tien lattialle, ja äiti purskahti itkuun.

Seuraavista päivistä, viikoista ja vuodesta Eevan muistot ovat osittain sumun peitossa. Koko perhe eli kuin suruharson alla – elämä oli epätodellista odottelua.

– Silloin ei ollut kännyköitä, mutta seurasimme lankapuhelinta koko ajan. Aina, kun puhelin soi, toivoimme ja pelkäsimme – kuka siellä on, ja mitä asia koskee, onko Juha löytynyt elossa tai kuolleena.

Eeva aloitti sinä syksynä yläasteen, ja hänestä tuntui vaivaannuttavalta mennä kouluun. Kun hän kertoi nimensä, opettaja sanoi: ”Ai Soivio, oliko Juha sinun veljesi…”

– Muistan niiltä vuosilta piinaavan hiljaisuuden. Sen tunteen, kun ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa, miten suhtautua.

Mikään teoria ei tuntunut uskottavalta

Iltaisin Eeva pohti asiaa uudestaan ja uudestaan. Mitä oli voinut tapahtua? Oliko Juha tullut laivasta ja päättänyt lähteä yksin kaukomaille? Tai olivatko ufot voineet viedä hänet, oliko hänet kidnapattu tai tapettu tai oliko hän oikeasti halunnut kuolla? Ja jos hän on elossa, niin miksei hän ota yhteyttä kotiin? Mikään ei tuntunut uskottavalta.

– Voin vain ihailla ja ihmetellä, kuinka äitini on jaksanut kaikki nämä vuodet, Eeva pohtii huokaisten.

Samaan aikaan poliisit tutkivat, laivayhtiö selvitteli ja haastatteli, kavereita kuultiin, äiti kävi papin luona ja haki lohtua jopa erilaisilta meedioilta ja selvänäkijöiltä. Kriisiapua perheelle ei tarjottu, vaan yksinhuoltajaäiti joutui selviytymään tilanteesta yksin ja ystäviensä avulla.

– Kävelin seuraavan talven Juhan toppatakki päällä ja vietin paljon aikaa isomman veljeni Mikan kanssa. Hän ajelutti minua autolla, siivoili pikkuhiljaa Juhan huonetta ja antoi joitakin tämän tavaroita pois. Onnettomuuden jälkeinen joulu oli erityisen surullinen. Pöydällä oli Raamattu, vaikka emme ole erityisen uskonnollisia, ja se jotenkin ahdisti minua, Eeva muistelee.

Miten äiti jaksoi?

Suru oli läsnä pitkään. Eeva tajuaa, että hän joutui aikuistumaan ennen aikojaan. Hän on myös miettinyt, olisiko hän näyttelijä ilman Juhan katoamista.

– Olin melko kuuliainen teini ja pidin tiukasti kiinni kotiintuloajoista. Kerran myöhästyin kymmenen minuuttia, ja näin, kuinka äiti oli vihainen ja kauhuissaan. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä ja tajusin, etten missään nimessä halua aiheuttaa äidille enää lisää huolta ja surua, Eeva kertoo nuoruusvuosistaan.

Hän on iloinen siitä, että Juha ei koskaan ollut kotona kielletty puheenaihe. Hän sanoo ikääntyessään ihailevansa yhä enemmän äitiään, joka jaksoi pitää arjen kasassa ja kasvattaa tyttärestään elämään luottavan naisen.

– Olin mukana naisvoimistelijoissa, kuten kaikki tytöt Seinäjoella, ja harrastin laulua. Lukiossa keksin, että haluan pyrkiä Teatterikorkeakouluun, vaikka äiti varoitteli, että sinne on vaikea päästä, hän kertoo.

Eeva oli kuitenkin sinnikäs ja tiesi mitä halusi. Hän kävi pääsykokeissa uudestaan ja teki välivuosina töitä maakuntateattereissa. Neljännellä kerralla onnisti.

Helsingissä hän ei ajatellut enää niin usein perheensä surua.

Nimi on kaiverrettu hautakiveen

Hautajaiset, ei vainajaa. Kun ihminen on kadonnut, hänet voidaan julistaa virallisesti kuolleeksi kymmenen vuoden kuluttua. Kun Juhan muistotilaisuus pidettiin vuonna 2000, Eeva oli jo Teatterikorkeakoulussa. Hän seurasi veljensä Mikan olohuoneessa pidettyä surullista juhlaa kuin outoa draamaa.

– Oli mieletön määrä tunnetta ja vastaamattomia kysymyksiä. Ihmiset itkivät valtoiminaan, ja jopa papin oli vaikea löytää sanoja. Hän oli ollut Juhan rippipappi, ja nyt hän siunasi nuorta miestä, jonka kohtaloa ei tiedetty.

Vain Eevan äiti oli tyyni ja rauhallinen.

– Ehkä äiti oli jo moneen kertaan itkunsa itkenyt, ehkä hän on niin vahva, miettii Eeva.

Hän itse oli ensin rauhallinen ja yritti vain tarkkailla tilannetta, mutta kun hän näki Mikan itkevän, hän ei voinut estää kyyneleitä.

– Oli järkyttävää surra vainajaa, jota ei ole. Täytyi vain hyväksyä epätietoisuus. Juhan nimi on kaiverrettu isän hautakiveen, mutta on outoa ajatella, että ruumis puuttuu.

Pojan syntymän jälkeen Eeva ryhtyi kirjoittamaan

Veljen menetys nousi uudella tavalla pintaan seitsemän vuotta sitten, kun Eeva sai oman pojan.

Olavin syntymän jälkeen ryhdyin kirjoittelemaan Juhan katoamiseen liittyviä tuntemuksiani muistiin ja mietin, että ehkä tästä voisi tehdä jotain – kirjan, elokuvan, novellin, näytelmän, Eeva kertoo.

Veljen kohtalo ei ole vienyt häneltä uskoa elämään, hän sanoo olevansa positiivinen ihminen, ja läheinen ystävä Laura Malmivaara on kuvaillut häntä samoin: ”Eeva on semmoinen aurinko.”

– Äitini neuvoi minua, että tee muille se, mitä haluat itselle tehtävän, ja ajattele aina, miltä sinusta tuntuisi vastaavassa tilanteessa. Samaa empatiaa yritän opettaa pojalleni, hän sanoo.

Hän arvelee olevansa ehkä tavallista huolehtivampi äiti, mutta ei mitenkään ylihuolehtiva.

– Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka poikkeuksellisen läheinen suhde äidilläni ja Olavilla on. Siinä on jotain lähes mystisen herkkää ja kaunista, hän pohtii.

Pojan ja isoäidin läheinen kiintymys on vahvistanut Eevan päätöstä: hän haluaa kertoa Juhan tarinan.

Kuinka veljelle sitten Eevan mielestä kävi?

– Se oli ehkä puoliksi itsetuhoa, puoliksi nuorukaisen riskinottoa ja uhoa, ehkä hän kiipeili kaiteella. En usko, että hän oikeasti halusi kuolla, vaikka niin siinä varmaan tapahtui, Eeva pohdiskelee.

Apua muille surun kanssa kamppaileville

Neljäsataa kadonnutta kahdessakymmenessä vuodessa. Sellainen luku saatiin, kun keskusrikospoliisi kokosi kadonneet ihmiset samaan rekisteriin pari vuotta sitten. Eeva ja hänen perheensä eivät ole yksin. Joka vuosi moni jää epätietoisena kaipaamaan läheistään.

Eeva on kiitollinen, että hän on selviytynyt kokemastaan ja että myös äiti ja muut läheiset voivat hyvin.

– Kun jäin virkavapaalle viime vuonna, kirjoitin Juhan tarinaan pohjaavan novellin ja näytin sen ohjaaja Lauri Maijalalle, Eeva kertoo.

Päätettiin tehdä monologi Mustarastas – eli kadonnut veli, pienimuotoinen esitys, joka voisi herättää toivoa ja keskustelua ja ehkä auttaa muita epämääräisen surun kanssa kamppailevia.

Näytelmän nimi viittaa paitsi äidin lintuetiäisiin ja -uskomuksiin myös Eevan omaan surun käsittelyyn. Hän on nimittäin viime vuosina kuunnellut paljon Johanna Iivanaisen kappaletta Mustarastas laulaa.

– Siinäkin on elokuu, meri, suru, kaipuu ja toivo. Laulu on tuonut minulle suunnattomasti lohtua ja inspiraatiota, hän sanoo. Kaunis kappale päättyy näin: kuin tuntisi kaiken sen / mitä itkin pitkin illoin / mitä vieläkin muistelen / kun mustarastas laulaa.

Lue myös:

Tuulikin sisko surmattiin yhteisellä etelänlomalla: ”Ajattelin, että kostan kaikille miehille”

Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

X