Ella Kannisella ja etäanopilla lämpimät välit: ”Hänelle itsenäisyyteni ei ole koskaan ollut ihmettelyn aihe”

Ella Kanninen ja hänen poikansa Leonardo, 11, ja Raffaele, 8, sekä perheen kaksi löytökissaa muuttivat Italiasta Suomeen viime kesänä. Italiaan jäivät Ellan puoliso ja poikien isä Valerio Chinca sekä "täpäkkä" anoppi. Vaikka arki rullaa kahden maan välillä, joskus tulee kamala ikävä.

Anna mennä! Hakkaa päälle! Taistelutahtoa uhkuvat kannustushuudot jaksavat naurattaa Ella Kannista, 44.

Viime syksynä hänet ylipuhuttiin liittymään aikuisten harrastajasählyjoukkueeseen. Kukaan ei selittänyt sääntöjä tai sitä, mitä tarkoittaa laita ja pakki. Sekaan vaan! Ja siellä Ella nyt syöksyilee kentällä mailan kanssa joka tiistai.

Pilates tai jooga luultavasti sopisivat selkä- ja hartiakivuista ajoittain kärsivälle Ellalle paremmin kuin sähly. Mutta kärsimätön luonne ei taivu rauhalliseen jumppaan.

Sählykentällä Ella on tutussa paikassa: epämukavuusalueella. Kun työskentelee freelancerina ja elää kahdessa eri maassa, on pakko sietää epävarmuutta ja taipua kompromisseihin. Kuluneiden reilun kymmenen vuoden aikana Ella, entinen hetken lapsi, on oppinut suunnittelemaan, kalkyloimaan ja ennakoimaan. Muuten arki karkaa kaaokseksi.

– Empatia ja joustavuus toisia kohtaan kasvaa, kun joutuu itse kriisitilanteisiin ja kohtaamaan heikkoutensa. Mutta välillä kieltämättä väsyn ja turhaudun jatkuviin muutoksiin, hän tunnustaa.

”Kotimaani on Suomi”

Yksi iso muutos tapahtui viime kesänä, kun Ella ja hänen poikansa Leonardo, 11, ja Raffaele, 8, sekä perheen kaksi löytökissaa muuttivat Italiasta Suomeen. Tai no, ei muutos Ellasta järin suurelta tuntunut. Hän on asunut vuoroin Italiassa ja Suomessa jo runsaat kymmenen vuotta.

Ellan puoliso, avaruusinsinööri Valerio Chinca majailee yhä pääsääntöisesti Italian-kodissa, joka sijaitsee puolen tuhannen asukkaan kylässä Toscanassa. Suomen-koti on Vantaalla.

– On taloudellisesti raskasta ylläpitää kahta huushollia. Mutta työtilanteemme saattavat muuttua nopeasti. Ja kun on lapsia, arki on sujuvampaa, kun molemmista kodeista löytyvät käyttövaatteet, puurokattilat ja lettupannut.

Päätös palata Suomeen syntyi Ellan töiden takia. Tulossa on matkaohjelman kuvauksia ja kirjaprojekteja. Hän toimii myös alkuvuodesta lanseerattavan luonnonkosmetiikkasarjan mainoskasvona.

– Tuntuu kieltämättä hyvältä, että tehtävään haluttiin tämmöinen 44-vuotias nainen.

Toinen syy muuttoon on Ellan vankka luottamus suomalaiseen koululaitokseen. Toscanalaisessa kyläkoulussa on kyllä taitavat opettajat ja hyvä yhteishenki, mutta opetus on Ellan mukaan vanhanaikaista pänttäämistä. Tietokoneista ja ipadeista ei ole tietoakaan. Hän toivoo, että suomalainen koulu ruokkii poikien luovuutta ja ideointikykyä.

– Tämän ikäisinä lapset ovat vielä helpommin liikuteltavissa. Muutaman vuoden kuluttua he ovat teinejä ja varmasti vastahakoisempia jättämään ympyränsä.

Leonardo ja Raffaele ovat sopeutuneet tilanteeseen hyvin. Ovathan he fifty-fifty suomalaisia ja italialaisia, Ella muistuttaa. Heillä on molempien maiden passi. Itse Ella ei ole koskaan edes harkinnut kansalaisuuden vaihtamista.

– Minulle on ollut aina selvää, että kotimaani on Suomi.

Isänsä kulttuurin perintönä pojilla on kyky näyttää tunteet, lausua empimättä mielipiteensä ja keskustella – usein äänekkäästi. Suomalaisuus näkyy ajoittaisena hiljaisuuden ja rauhan tarpeena.

Italialaisiin ystäviinsä pojat pitävät tiiviisti yhteyttä, valokuvat ja viestit kulkevat Whatsappilla. Ja Play stationiahan voi pelata yhdessä, vaikka osallistujat olisivat eri maissa.

Ella on pojilleen äiti, ei italialaisittain mamma. Hän on puhunut alusta asti lapsilleen suomea. Perheen yhteinen kieli on italia. Jos vanhemmat haluavat sanoa toisilleen jotakin, mitä pojat eivät ymmärrä, he käyttävät englantia. Ja jos äidillä ja pojilla on yksityisiä asioita, ne kerrotaan suomeksi. Ainoastaan Ella hallitsee kaikki kolme kieltä. Hänen kuultensa perheessä ei voi puhua salaisuuksia.

”Kokemus opetti, miltä tuntuu, kun sydän särkyy”

Ella ehti elää pitkän nuoruuden. Siihen kuului yliopisto-opintoja, työntekoa ja matkustelua.

– Elin hyvin vauhdikasta, itsenäistä ja itsekästä elämää. Minulla ei ollut mitään kiirettä pesänrakentamiseen tai asunnonostoon tai ylipäätään mihinkään pitkän tähtäimen suunnitelmiin.

Vuonna 2000 Ella pestattiin Ylen Aamu-tv:n kesätoimittajaksi. Seuraavana vuonna hän ilmestyi ruutuun lukemaan uutisia. 2005 käynnistyi Talo Italiassa -sarja, joka oli ensimmäinen Ellan ”oma” ohjelma. Tanssii tähtien kanssa -shown ensimmäinen ja toinen tuotantokausi 2006 ja 2007 tekivät hänestä tunnetun koko kansalle.

Juontopestiä tarjottiin myös TTK:n kolmannelle kaudelle, mutta Ella joutui kieltäytymään. Hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Hänestä oli tulossa äiti.

– Siihen asti en oikeastaan ollut juuri piitannut lapsista. Lähinnä ajattelin, että oi, mikä riesa heidän hoitamisessaan on.

Ajatukset muuttuivat, kun biologinen kello alkoi näyttää oikeaa aikaa. Ja oikea mies ilmestyi kuvioihin.

Ella kertoo lukeneensa tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen voi kokea syvän rakastumisen kolme kertaa elämässään. Hänellä tuo luku on täynnä.

Opiskellessaan Tarton yliopistossa Ella seurusteli pitkään opiskelukaverinsa kanssa. Suhde päättyi, kun hän hullaantui toiseen mieheen. Seurasi kiihkeä suhde, joka kesti vuoden päivät. Sitten mies lähti.

– Kokemus opetti, miltä tuntuu, kun sydän särkyy. Olin täysin murtunut ja siipi maassa tosi pitkään.

Kesällä 1999 Ella juhli ystävineen kantapaikassaan Helsinki-klubilla. Sinne löysi tiensä myös Valerio, joka oli purjehduskilpailuissa Suomessa. Tapaamisesta kehkeytyi lyhyt kesäromanssi. Mutta Ella paikkaili yhä särkynyttä sydäntään. ”Ei mitään italiaanoja tähän nyt”, hän tuumi.

Pari kesää myöhemmin Ella osallistui kielikurssille Bolognassa ja mieleen tuli ottaa yhteyttä tähän tuttuun mieheen. Kun Valerio asteli kohti treffipaikkaa, Ellan sydän alkoi pompahdella kiivaammin. Se oli jo selvästi jo toipunut.

Valerion suku otti miniäkokelaan lämpimästi vastaan.

– Anoppini on ollut pitkään leskenä ja hyvin täpäkkä nainen, joka pyörittää kultasepänliikettä. Hänelle itsenäisyyteni ei ole koskaan ollut ihmettelyn aihe. Anoppi ei kasvattanut Valeriostakaan mammanpoikaa vaan laittoi tämän maailmalle jo varhain.

Pari vihittiin 2006 Helsingin Pyhän Henrikin katedraalissa roomalaiskatolilaisin ja luterilaisin menoin, italiaksi ja suomeksi. Seuraavana vuonna syntyi Leonardo.

Stressi aiheutti fyysisiä oireita

Laskuvarjohyppyjä, riippuliitoa, koskenlaskua. Ennen lasten syntymää itsesuojeluvaisto oli Ellalle lähes tuntematon käsite. Italialaista matkailuohjelmaa kuvatessaan hän tuli kokeilleeksi kaikenlaisia hurjiakin juttuja. Nykyään hän miettisi kahdesti ennen kuin suostuisi vaikkapa tulla pudotetuksi jäärailoon.

– Ei minun ole tarvinnut kokonaan hylätä entistä Ellaa, mutta äitiys on tehnyt minut varovaisemmaksi ja vastuuntuntoisemmaksi.

Jo kaksi viikkoa esikoisen syntymän jälkeen Ella palasi tv-kameran eteen juontamaan tiedeohjelmaa. Hän teki töitä muutaman tunnin päivässä ja palasi kotiin imettämään.

– Se ei ollut kauhean viisas ratkaisu. Olin vielä aikamoisissa hormonipöllyissä, hän tunnustaa nyt.

Mutta freelancerin on täytynyt painaa töitä silloin, kun niitä on tarjolla. Ella jätti vakituisen työpaikan Ylellä viitisentoista vuotta sitten lähtiessään opiskelemaan Italiaan. Puoliso on alusta asti ymmärtänyt, miten tärkeätä Ellalle on ollut säilyttää perhe-elämän ohella oma elämä. Työ on osa Ellan identiteettiä.

– En ole missään vaiheessa edes harkinnut eläväni vain puolisoni tuloilla. Olen opiskellut ja kehittänyt taitojani, joten olisi hullua jättää ne käyttämättä.

Perhe asettui vaihteeksi Suomeen, kun Ella sai mieluisan pestin Puoli seitsemän -ohjelman toisena juontajana vuonna 2013. Syksyllä 2014 tärkeä työtehtävä kuitenkin pakotti Valerion palaamaan Italiaan. Ella jätti paikkansa kirvelevin sydämin ja seurasi miestään.

– Rakastin duuniani, mutta päätin asettaa perheeni etusijalle. Kieltämättä käyttäydyin välillä marttyyrimaisesti Valeriota kohtaan. Saatoin tiuskaista, että ymmärrätkö ollenkaan, mitä uhrauksia olen tehnyt perheen takia.

Ella kuitenkin luotti siihen, että uusia projekteja ilmaantuisi. Kun niin ei heti käynytkään, hän säikähti: Oliko tämä nyt tässä? Enkö enää koskaan saa tv-työtä?

Stressi aiheutti fyysisiäkin oireita. Niskaan ilmestyi välilevyn pullistuma, joka vaati sairaalahoitoa. Toipuminen kesti kuukauden päivät.

Pian sen jälkeen Ella käynnisti yhteistyön valokuvaaja Ofer Amirin kanssa ja tuloksena syntyi keittokirja Kotona Italiassa. Allakka alkoi täyttyä myös juontotöistä sekä kieli- ja kokkauskurssien emännöinnistä. Jouten ei tarvinnut olla.

”Keikan päätyttyä minulla on aina kova kiire perheen luo”

Viime syksyn Ella oli käytännössä yksinhuoltaja. Mies pistäytyi Suomessa aina, kun työt sallivat, mutta arjesta Ella kantoi vastuun yksin. Kuskasi poikia harrastuksiin ja huolehti, että ateriat ilmestyvät pöytään säännöllisesti. Ja välillä tuskastui ja toivoi, että työtaakkaa olisi jakamassa toinen aikuinen.

Mutta Ella näki jo lapsena, että etäsuhde voi toimia. Hänen vanhempansa erosivat ainokaisen ollessa yhdeksän. Äiti ja Ella asuivat Nummelassa, ja äiti seurusteli Rovaniemellä asuvan miehen kanssa parikymmentä vuotta. Aikaa vietettiin vuoroin molemmissa kodeissa.

– Valeriolle ja minulle sopii, että vietämme erillämme pitkiäkin aikoja, jopa useita viikkoja. Olemme molemmat tilaa vieviä ihmisiä ja teemme paljon etätöitä kotona. Emme edes osaisi elää koko ajan kylki kyljessä.

Erillään asumisesta huolimatta perhe on Ellan mukaan tiivis. Kun ollaan saman katon alla, kaikki tehdään yhdessä.

Ella ja Valerio ovat alusta asti jakaneet arjen pyörittämisen puoliksi. Kun kuvausmatkat ovat vieneet Ellaa maailmalle joskus viikkokausiksi, vastuu kodista on siirtynyt puolisolle.

– Valeriota onkin joskus nimitelty mammoksi, miespuoliseksi äidiksi, mutta se ei käy hänen itsetunnolleen. Hänestä on hienoa, että isä on lapsille yhtä tärkeä kuin äiti. Voin lähteä huoletta työkeikoille kun tiedän, että kotona kyllä pärjätään.

Jos molemmille vanhemmille osuu yhtä aikaa tärkeä työputki, hätiin kutsutaan joko Valerion äiti tai Ellan isä tai äiti.

– Vaikka elämämme saattaa ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, lapsille on taattu turvalliset olot. Poikia ei ole riepoteltu ympäriinsä, vaan heitä ovat hoitaneet kotona vuorotellen me samat viisi ihmistä.

Erillään elävälle perheelle ikävä on tuttu tunne. Pojat soittelevat isälleen, kun äidin kanssa tulee kahnauksia. ”Milloin sä oikein tuut?” he kyselevät. Mutta kyllä äitiäkin kaivataan, jos kuvausmatkat venyvät.

– Kun teen intensiivisesti töitä, minulla ei riitä energiaa mihinkään muuhun. Annan projektille kaikkeni. Illalla kerron pojille puhelimessa, mitä olen nähnyt ja kokenut. Mutta vaikka työ on tärkeätä ja kivaa, keikan päätyttyä minulla on aina kova kiire perheen luo.

”En jäisi suhteeseen, jossa minua yritettäisiin kontrolloida”

Puhelin soi Italian ja Suomen päässä monta kertaa päivässä. Kuulumiset ja arjen asiat jaetaan tuoreeltaan, mutta raportointivelvollisuutta puolisoilla ei ole. Erillään eläminen perustuu luottamukseen.

– Minulla ei ole tarvetta tietää koko ajan, missä mieheni liikkuu. Meillä molemmilla on vapautemme. En jäisi suhteeseen, jossa minua yritettäisiin kontrolloida.

Käytännön pakosta puolisoiden on ollut pakko opetella käsittelemään erimielisyydet puhelimitse. Välienselvittelyt ovat ajoittain tulisia ja äänekkäitä. Joskus painetaan punaista luuria, rauhoitutaan hetki ja palataan asiaan.

– Riidan tuoksinassa mies saattaa huutaa: ”Sinä senkin yli-itsenäinen nainen!” Minua se naurattaa. Itsepä valitsi. Tuskin Valerio haluaisi vaimoa, joka olisi koko ajan kotona kokkaamassa ja silittämässä paitoja.

Ella sanoo elävänsä toistaiseksi-elämää. Mikään ei ole taattua ja jatkuvaa, olosuhteet voivat muuttua hetkessä. Kameran edessä työskentelykään ei välttämättä jatku eläkeikään saakka, mutta se ei ole maailmanloppu. Varasuunnitelmia on jo laadittu. Ehkä Ella perustaa bed & breakfast -paikan Italiaan. Tai ryhtyy emännöimään kokkikursseja. Tai kouluttautuu hevoshierojaksi.

Vaihtoehdot kuulostavat jopa houkuttelevilta.

– Tämän ikäisenä kieltämättä jo kaipaan rutiineja. Ne tuovat turvallisuutta ja tasapainoa.

Juttu on julkaistu Annassa 2/2019.