Ellen ja Ida Jokikunnas ovat läheiset siskokset: ”Ida suojeli minua, kun elin väkivaltaisessa suhteessa”

Ellen ja Ida Jokikunnaksella on lähes kahdeksan vuoden ikäero, ja he tutustuivat toisiinsa kunnolla vasta nuorina aikuisina. Ida oli Ellenin tuki ja kannattelija, kun tämä aikoinaan oli väkivaltaisessa parisuhteessa.

Ellen Jokikunnas:

”Olin 7-vuotias, kun Ida pölähti maailmaan valtavan pörröisen mustan tukkansa kanssa. Pikkusiskon saaminen oli maailman siisteintä. Minulla oli entuudestaan jo iso- ja pikkuveli, ja nyt saimme perheeseen toisen tytön. Olin kovin ylpeä ja onnellinen. Ida oli maailman herttaisin ja aurinkoisin vauva ja lapsi. Hän oli perheemme iltatähti, kaikki kaikessa koko porukalle.

Olin kiltti teini, urheilin, harrastin teatteria enkä polttanut tupakkaa tai juonut alkoholia. Ida kokeili sen sijaan enemmän rajoja, mutta kuulin niistä vasta jälkikäteen. Idan teinivuodet ja angstit erilaisine punk-, rock- ja teknovaiheineen menivät minulta ohi, koska elin omaa nuoren aikuisen arkea­ni. En enää Sveitsin-välivuoteni jälkeen halunnut palata kotiin, koska olin jo aloittanut oman elämäni. Kaipasin isompaan kaupunkiin ja muutin omilleni Hämeenlinnaan.

Olin 24-vuotias ja Ida 17, kun lähennyimme uudestaan. Silloin ymmärsin, että siskokin voi olla ystävä.”

”Ida on tukenut minua ja miestäni lapsettomuudessa”

”Ida on ollut aina kaikessa minun rinnallani, terapeuttina ja järjen äänenä epäonnistuneissa parisuhteissani. Hän on ollut tukena, turvana ja olkapäänä. Joskus elin todella huonossa väkivaltaisessa suhteessa. Silloin Ida seisoi välillä välissä nyrkkeilysäkkinä ihan konkreettisesti ja fyysisesti suojelemassa minua.

Suhteemme olikin monta vuotta päälaellaan, ja Ida oli se, joka takoi järkeä päähäni. Päästin Idan kantamaan kaiken taakkani. Se tuntui pahalta, koska minunhan piti olla se viisaampi ja vahvempi, joka kannattelee. Onneksi nykyään oma elämäntilanteeni on täysin erilainen, ja sisarussuhteemme on myös tasapainoisempi.

Viime vuosina Ida on tukenut vahvasti minua ja miestäni lapsettomuudessa. Hän on ollut yksi harvoista, joiden kanssa olen voinut puhua tästä kipeästä asiasta ja itkeä suruani ja hedelmöityshoitojen epäonnistumisia. Salailin mieheni kanssa kipeää asiaa pitkään, kunnes päätimme puhua siitä avoimesti julkisuudessa.

Yli kymmenen vuoden ajan olemme toivoneet lasta, mutta nyt olemme adoptiojonossa kolmatta vuotta. Asiassa ei luultavasti tapahdu mitään vielä hetkeen, sillä adoptoimme ulkomailta, ja koronapandemia on hidastanut odotusaikaa ainakin vuodella. Mutta jonakin päivänä meistä tulee vanhempia. Olemme voiton puolella: asia ei ole enää jos, vaan kun.

Olen jo kertonut Idalle, että hänestä tulee lapsemme kummitäti. Olen myös tehnyt mieheni kanssa testamentin siltä varalta, että meille tapahtuisi jotain. Siihen olemme nimenneet toiveeksemme, että jos meillä on kuollessamme alaikäinen lapsi, Ida ja eräs toinen henkilö olisivat vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja tekevät ratkaisuja hänen parhaakseen. Se on suurin rakkaudenosoitus, jonka voin siskolleni antaa.”

Luit juuri lyhennelmän Annan kansijutusta 39/2021, jonka on kirjoittanut Anneli Juutilainen. Jutussa Ellen ja Ida Jokikunnas kertovat nuoruudestaan, siitä kuinka he tutustuivat opiskeluaikana uudelleen ja elämän kriiseistä, joissa he ovat olleet toistensa tukena. Missä asiassa siskosten persoonallisuudet eroavat eniten toisistaan? Mikä Idaan liittyvä puhelu oli Ellenin elämän vaikeimpia? Lue koko juttu numerosta 39/2021 tai digilehdestä. Voit tilata digilehden täältä!