Ellen Jokikunnas on kärsinyt pitkään lapsettomuudesta, Ida-sisko on vapaaehtoisesti lapseton: ”Se ei erota meitä millään tavalla”

Siskokset Ellen ja Ida Jokikunnas tutustuivat toisiinsa kunnolla vasta nuorina aikuisina. Elämän vastoinkäymiset ovat lähentäneet luonteeltaan hyvin erilaisia naisia.

Ida Jokikunnas, 36:

”En juuri muista lapsuudestani aikaa, kun Ellen asui vielä kotona. Hänellä ei ollut murrosiän kapinaa, mutta joskus Ellen ja äiti ottivat yhteen. He ovat molemmat tulisieluisia.

Meillä on kahdeksan vuotta ikäeroa, ja olin 9-vuotias, kun Ellen lähti lukioikäisenä Sveitsiin au pairiksi. Siellä vietetyn vuoden jälkeen hän ei enää palannut asumaan lapsuudenkotiimme Janakkalaan.

Perheeseemme kuuluu äitimme ja isämme lisäksi myös kaksi isoveljeäni. Vuosien ajan tapasin Elleniä harvakseltaan juhlapyhinä ja perheenjäsenten syntymäpäivillä.

Kun olin 17-vuotias, tutustuimme toisiimme uudelleen. Ellenillä oli asunto Turussa, mutta hän teki muuttoa töiden perässä Helsinkiin. Valtaosa Ellenin ystävistä asui kuitenkin Turussa, ja hän halusi pitää ihanan vuokra-asuntonsa, jotta voisi piipahdella sinne välillä viikonlopun viettoon. Niinpä hän ehdotti, että minä muuttaisin sinne. Ajattelin, että miksipäs ei. Järjestelin itselleni opiskelupaikan Turusta ja lähdin.

Ellen viettikin Turussa paljon vapaa-aikaansa. Vaikka emme olleet nähneet toisiamme tiiviisti vuosiin, hyvin äkkiä huomasin hänen olevan aikuisena sama rento hassuttelija kuin lapsuudessani. Välillämme klikkasi aivan uudella tavalla. Odotin kaikki arkipäivät viikonloppuja ja sitä, että Ellen tulisi luokseni.”

”Ulkonäköäni vertailtiin Elleniin negatiivisesti”

”Olin 14-vuotias, kun Ellenistä tuli julkisuuden henkilö missikisojen, mallintöiden ja televisio-ohjelmien myötä. Hänen uravalintansa ei yllättänyt minua lainkaan. Päinvastoin tuntui loogiselta, että ulospäin suuntautuneesta ja energisestä Ellenistä tulisi esiintyjä. Mutta se ihmetytti, minkälaisella ryminällä julkisuus tuli osaksi hänen elämäänsä. Yhtäkkiä hänet tunnistettiin joka paikassa.

Pienellä paikkakunnalla Ellenin äkillinen tunnettuus herätti ihmettelyä. Janakkalassa ei ollut totuttu näkemään paikallisia lehtien sivuilla. Meille Ellenin sisaruksille kuittailtiin hänen saamastaan mediahuomiosta, ja minun ulkonäköäni vertailtiin Elleniin negatiivisesti. Suurin yllätys oli se, että muutamat opettajatkin alkoivat suhtautua minuun eri tavalla. Päädyin joidenkin silmätikuksi ja jouduin taistelemaan numeroista eri tavalla kuin aiemmin.

Kerroin tästä kaikesta Ellenille vasta muutamia vuosia sitten. Tapahtunut ei jättänyt minuun traumoja, sillä siinä oli hyvätkin puolensa. Noiden vuosien aikana opin, ketkä ovat todellisia ystäviäni.”

Ida ei kertonut vuosia kestäneistä vatsakivuistaan kenellekään

”Olemme luonteeltamme Ellenin kanssa hyvin erilaisia. Lähes koko ikäni olen vaiennut omista asioistani ja ollut huono purkamaan huoliani muille. Ellenille sen sijaan avautuminen on ollut paljon helpompaa, ja hän on usein kertonut perheenjäsenillemme oman elämänsä haasteista ja vaikeista paikoista. Olen kuunnellut Ellenin ja perheemme välistä avoimuutta sivusta, mutta se ei ole jostain syystä tarttunut minuun.

En tiedä, mistä tämä piirteeni johtuu. Olen neljästä lapsesta nuorimmainen ja olen kai ajatellut, etten halua kuormittaa muita asioillani. Kasvoin muiden siivellä ikään kuin ohimennen ja kannoin helpon lapsen roolia.

Väitän silti, että asenteessani on tämän suhteen tapahtunut muutos. Suurin herättävä tekijä oli se, kun vatsastani löydettiin syksyllä 2019 valtavan kokoinen, koko mahani täyttänyt kasvain. Sitä ennen kärsin kovista kivuista kahden vuoden ajan enkä saanut öisin nukutuksi. Täytin kalenteriani töillä, jotta saisin ajatukseni pois tuskistani.

Vaikenin enkä kertonut asiasta kenellekään – en edes silloin, kun tulin lokakuussa 2019 Ellenin kanssa Espanjasta yhteiseltä työmatkalta ja menin suoraan lentokentältä lääkäriin. Soitin Ellenille vasta illalla, kun olin tullut lääkärin vastaanotolta.

”Lääkärin sanat olivat kuin avokämmenen isku vasten kasvoja.”

Lääkärin sanat olivat kuin avokämmenen isku vastoin kasvoja. Kohtasin elämän rajallisuuden hyvin läheltä. Pääsin pikaisiin tutkimuksiin, ja minut leikattiin jo marraskuussa. Jokainen päivä oli maailman pisin, kun odotin tuloksia kasvaimen laadusta. Kului kuukausi, kunnes sen todettiin olleen hyvänlaatuinen. Jatkohoitoa ei tarvittu, ja voin nyt hyvin.

Oivalsin, etten ole muille vaivaksi, vaikka puhunkin huolistani. Minun olisi pitänyt olla avoimempi. Ellen olisi patistanut minut lääkäriin jo paljon aiemmin, jos olisi tiennyt tilanteen. Kokemukseni jälkeen opin hyvällä tavalla itsekkääksi: minullakin on merkitystä. Läheisiäni saattaa ihan oikeasti kiinnostaa, miten minulla menee.

Kasvaimen löytymisen ja toipumiseni aikana Ellen oli tiiviisti tukenani. Toki olin sitä myös välillä hänelle, koska sairastumiseni oli hänelle vaikeaa. Yhden kerran Ellen kyllä totesi kipakasti, että minun tehtäväni ei ole tsempata muita tässä tilanteessa.”

Ida Jokikunnas: ”Vasta viime aikoina olen uskaltanut sanoa ääneen, etten halua lapsia”

”Oma lapsi on ollut Ellenin suurin toive aina siinä missä minä olen toivonut menestyvää uraa maskeeraajana ja stailaajana ja halunnut matkustella. Hän on yrittänyt saada lasta puolisonsa kanssa yli kymmenen vuoden ajan. Olen elänyt siskona tämän asian rinnalla ja pohtinut monesti, miksi hän ei voi saada tätä yhtä ainoaa haavettaan toteen.

En ole itse koskaan unelmoinut äitiydestä, en edes pikkutyttönä. Vasta viime aikoina olen uskaltanut sanoa ääneen, etten halua lapsia. Olemme siinä mielessä hyvin erilaisia, mutta se ei erota meitä millään tavalla. Monet ovat ihmetelleet ja kyselleet Ellenin suhtautumista asiaan. Se tuntuu meistä molemmista hassulta, koska vapaaehtoinen lapsettomuuteni ei ole millään tavalla toiselta pois.

En ole koskaan kokenut, että Ellen kaataisi lastia niskaani, vaikka hän on purkanut minulle mieltään elämän eri vaiheissa. Ei taida olla mitään sellaista asiaa, mistä hän ei olisi voinut minulle jutella. Tänä päivänä ajattelen samoin myös omalla kohdallani. Olemme aina olemassa toisiamme varten. Se tuntuu todella tärkeältä ja arvokkaalta.”

Ellen Jokikunnas, 44:

”Olin 7-vuotias, kun Ida pölähti maailmaan valtavan pörröisen mustan tukkansa kanssa. Pikkusiskon saaminen oli maailman siisteintä. Minulla oli entuudestaan jo iso- ja pikkuveli, ja nyt saimme perheeseen toisen tytön. Olin kovin ylpeä ja onnellinen. Ida oli maailman herttaisin ja aurinkoisin vauva ja lapsi. Hän oli perheemme iltatähti, kaikki kaikessa koko porukalle.

Olin kiltti teini, urheilin, harrastin teatteria enkä polttanut tupakkaa tai juonut alkoholia. Ida kokeili sen sijaan enemmän rajoja, mutta kuulin niistä vasta jälkikäteen. Idan teinivuodet ja angstit erilaisine punk-, rock- ja teknovaiheineen menivät minulta ohi, koska elin omaa nuoren aikuisen arkea­ni. En enää Sveitsin-välivuoteni jälkeen halunnut palata kotiin, koska olin jo aloittanut oman elämäni. Kaipasin isompaan kaupunkiin ja muutin omilleni Hämeenlinnaan.

Olin 24-vuotias ja Ida 17, kun lähennyimme uudestaan. Silloin ymmärsin, että siskokin voi olla ystävä. Muistan ajatelleeni jo ensimmäisen yhteisen Turun-viikonloppumme jälkeen: vau mikä tyyppi – ja hän on kaiken lisäksi oma siskoni.

Ikäero välillämme katoaa joka vuosi enemmän ja enemmän. Ida on monessa asiassa paljon vanhempi ja kypsempi kuin minä. Olen raha-asioissa vähän huithapeli. Pystyn elämään stressaantumatta, vaikka en tietäisi, onko minulla töitä kahden kuukauden päästä. Ida taas on aina ollut suunnitelmallinen ja säntillinen. Ehkä hän on myös tietyllä tavalla enemmän työorientoitunut.

Olemme riidelleet vain kaksi kertaa. Suurimmat väännöt meille on tullut siitä, että hän on huono järjestämään itselleen lomaa ja kieltäytymään töistä. Olen yrittänyt tolkuttaa, että hänellä on oikeus lomailla ja pitää itsestään huolta. Idaa saattaa riepoa, jos kieltäydyn suurista työprojekteista, jos haluan olla kaksi kuukautta Intiassa. Minua ärsyttää, jos hän ei lähde kanssani reissuun, koska ei halua olla poissa töistä.”

”Tieto Idan kasvaimesta tuli täysin puun takaa”

”Idan persoonallisuuteen kuuluu se, että hän huolehtii kaikista muista enemmän kuin itsestään eikä vuodata omia huoliaan. Huomaan kuitenkin heti, jos jokin painaa hänen mieltään. Se onkin aikamoista tikulla kaivamista, että saan asian puristettua hänestä ulos. Hän ei sano mitään, jos ei avautumiselle altista, pakota tai johdattele. Soittelen perään, änkeän kahville, ehdottelen lounasta. Mitä tahansa, jotta hän juttelisi ja purkaisi mieltään.

Tuntui hirveältä saada tietää vasta muutama vuosi sitten, että Idaa oli kouluiässä nälvitty minun kuuluisuuteni vuoksi. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä, mutta toisaalta tiesin, että olin tehnyt esiintyvän taiteilijan ammattiani kunniallisesti enkä saattanut perhettäni häpeään.

Myös tieto Idan kasvaimesta oli järkyttävä, koska se tuli täysin puun takaa. Se puhelu oli yksi elämäni vaikeimmista. Alkusokin jälkeen yritin parhaani mukaan olla hänen tukenaan. Soittelin ja kannustin, joskus itkinkin. Halusin naurattaa. Vielä leikkausaamuna esitin napatanssia ennen kuin vein hänet sairaalaan.

Tapahtuneen jälkeen Idassa tapahtui muutos. Hän on oppinut ottamaan iisimmin ja vähentämään töitä, pitänyt itsestään huolta ja puhunut avoimemmin ikävistäkin asioista. Hän ei ole enää muiden poljettavissa oleva ihminen, joka aina huolehtii muista ennen itseään. Olen seurannut muutosta ylpeydellä.”

”Ida suojeli minua ollessani väkivaltaisessa parisuhteeessa”

”Ida on ollut aina kaikessa minun rinnallani, terapeuttina ja järjen äänenä epäonnistuneissa parisuhteissani. Hän on ollut tukena, turvana ja olkapäänä. Joskus elin todella huonossa väkivaltaisessa suhteessa. Silloin Ida seisoi välillä välissä nyrkkeilysäkkinä ihan konkreettisesti ja fyysisesti suojelemassa minua.

Suhteemme olikin monta vuotta päälaellaan, ja Ida oli se, joka takoi järkeä päähäni. Päästin Idan kantamaan kaiken taakkani. Se tuntui pahalta, koska minunhan piti olla se viisaampi ja vahvempi, joka kannattelee. Onneksi nykyään oma elämäntilanteeni on täysin erilainen, ja sisarussuhteemme on myös tasapainoisempi.

”Viime vuosina Ida on tukenut vahvasti minua ja miestäni lapsettomuudessa.”

Viime vuosina Ida on tukenut vahvasti minua ja miestäni lapsettomuudessa. Hän on ollut yksi harvoista, joiden kanssa olen voinut puhua tästä kipeästä asiasta ja itkeä suruani ja hedelmöityshoitojen epäonnistumisia. Salailin mieheni kanssa kipeää asiaa pitkään, kunnes päätimme puhua siitä avoimesti julkisuudessa.

Yli kymmenen vuoden ajan olemme toivoneet lasta, mutta nyt olemme adoptiojonossa kolmatta vuotta. Asiassa ei luultavasti tapahdu mitään vielä hetkeen, sillä adoptoimme ulkomailta, ja koronapandemia on hidastanut odotusaikaa ainakin vuodella. Mutta jonakin päivänä meistä tulee vanhempia. Olemme voiton puolella: asia ei ole enää jos, vaan kun.

Olen jo kertonut Idalle, että hänestä tulee lapsemme kummitäti. Olen myös tehnyt mieheni kanssa testamentin siltä varalta, että meille tapahtuisi jotain. Siihen olemme nimenneet toiveeksemme, että jos meillä on kuollessamme alaikäinen lapsi, Ida ja eräs toinen henkilö olisivat vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja tekevät ratkaisuja hänen parhaakseen. Se on suurin rakkaudenosoitus, jonka voin siskolleni antaa.”

Lapsena Ellen puki Idan, nyt päinvastoin

”Viime vuosina meille on jäänyt yhteistä aikaa liian vähän. Olemme molemmat yrittäjiä ja tuutanneet elämämme ja kalenterimme liian täyteen. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että vietämme yhteistä aikaa samojen työprojektien merkeissä. Tuntuu ihanalta istua Idan meikattavana ja stailattavana. Ehkä se on ystävyys- ja sisarussuhteemme pelastus, että työmme voivat joskus kohdata.

Roolimme ovat kääntyneet tietyllä tavalla päinvastoin. Idan lapsuudessa minä opetin hänet potalle, puin kura- ja sukkahousuja ylle. Nyt Ida on huippuammattilainen, joka pukee ja meikkaa minut. Sukkahousujani asetellessaan hän nostaa minua ilmaan kuten minäkin aikanaan tein hänelle. Se liikuttaa minua aina.”

Juttu on ilmestynyt Annassa 39/2021.