Julkkikset

Elokuvantekijä Marko Röhr eli leskenä, kun hän tutustui Satu-vaimoonsa koiralenkillä: ”Se oli onnenkantamoinen”

– Meillä on Satun kanssa samanlaiset arvot, rakastuimme nopeasti, muutimme yhteen ja menimme naimisiin, raskaasta perhetragediasta selvinnyt elokuvantekijä Marko Röhr kertoo.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen, Om-Arkisto, Markon Kotialbumi

– Vaikka ihminen vanhenee, hän muuttuu käsittämättömän vähän. Aika samanlainen minäkin olen ollut aina, Marko Röhr sanoo.

– Meillä on Satun kanssa samanlaiset arvot, rakastuimme nopeasti, muutimme yhteen ja menimme naimisiin, raskaasta perhetragediasta selvinnyt elokuvantekijä Marko Röhr kertoo.

Hyvin bodattu mies seisoo pöydällä ja pullistelee kiiltäviä lihaksiaan. Se on ensimmäinen muistikuvani ohjaaja ja tuottaja Marko Röhristä. Elettiin 1980-lukua ja Marko oli mukana kohua herättäneessä Jumalan rakastaja -näytelmässä, hän oli päähenkilö Juska Paarman (Jussi Parviainen) treenikaveri.

Marko on edelleen urheilullinen ja ketterä ja tulee juosten portaat ylös, kun tapaamme MRP-tuotantoyhtiön tiloissa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Korkeilta seiniltä voin ihailla julisteita, jotka kertovat mitä mies on vuosien varrella saanut aikaan, ja Marko on itse sisustanut viihtyisän toimiston. Koristeelliset puukaapit, kristallikruunut ja raskasraaminen peili kertovat, että hänellä on silmää kauniille tavaroille ja tyylien yhdistelylle.

Marko on kauppakorkeakoulussa taloustieteitä opiskellut ohjaaja, tuottaja ja kirjoittaja, tai kuten hän tiivistää: elokuvantekijä. Luontoaiheiset Metsän tarina ja Järven tarina, Ailo – pienen poron suuri seikkailu sekä Luontosinfonia ovat töistä tunnetuimpia, mutta tuttuja ovat myös draamat, kuten Talvisota ja Rukajärven tie.

Viimeksi mainitusta tuli Jussi-patsas, joka jököttää työhuoneen Billnäs-hyllyn reunalla körttiläismummoa esittävän patsaan parina.

– Olen yrittänyt toteuttaa unelmiani. Tosin aina ei riitä, vaikka on kuinka optimisti, hän sanoo.

Marko on syntynyt hyvään kotiin, jossa harrastettiin kulttuuria. Hän on ollut muutenkin vähän hannuhanhi, mutta kerran kohtalo on pysäyttänyt hänet kovimman kautta.

Mieli: Aina nuorin

”Olin kesäkuussa meriupseerikurssini tapaamisessa, ja siellä oli kavereita, jotka olin nähnyt viimeksi 38 vuotta sitten. Osa porukasta on jo reippaasti yli kuusikymppisiä, ja itsekin lähestyn sitä rajapyykkiä.

Vanhenemista ei myönnä helposti, vain kaverit ikääntyvät kummasti. Toisaalta oli kiva huomata, että kaikki olivat kuin ennenkin. Vaikka ihminen vanhenee, hän muuttuu käsittämättömän vähän. Peruspiirteet ovat ennallaan, aika samoja jätkiä olemme yhä.

Olen syntynyt joulukuussa ja olin koulussa aina nuorin, mutta sittemmin en ole juuri miettinyt ikääni. Olen saanut olla terve, mitä nyt on tullut erilaisia urheiluvammoja. Titaaninpaloja on siellä sun täällä.

Harrastan vapaasukellusta, joka on fyysisesti älyttömän raskasta, ja sukeltaessani huomaan, etten ole enää nuori. Viime vuosina on ollut pakko jättää haastavimmat syväsukellukset nuoremmille.”

– Olen yrittänyt toteuttaa unelmiani. Tosin aina ei riitä, vaikka on kuinka optimisti, Marko Röhr sanoo.
– Olen yrittänyt toteuttaa unelmiani. Tosin aina ei riitä, vaikka on kuinka optimisti, Marko Röhr sanoo.

Mieli: Perheen perintö

”Luonto on ollut minulle aina vahvasti läsnä. Heinäkuussa olen taas Puulavedellä. Olen sukeltanut samassa järvessä joka kesä yhdeksänvuotiaasta asti.

Siellä luonto on ollut tuhat vuotta lähes muuttumattomana, vasta viimeisten 30 vuoden aikana se on alkanut muuttua hitaasti. Troolikalastus, turveteollisuus ja metsien tehohoito jättävät jälkensä.

Teen luontofilmejä tallentaakseni muuttuvaa kansallismaisemaa. Haluan näyttää luonnon tuleville sukupolville sellaisena kuin se on ollut.

Lapsuudenkotini oli Helsingin Ruskeasuolla, mutta olimme viikonloput ja kesät joko mökillä Tuusulassa tai erämökillä Puulavedellä.

Lapsena sain olla aika itsenäinen. Minulla on isosisko ja pikkubroidi, ja meillä oli tiukka kuri, mutta meitä ei erityisesti paapottu. Hoidin treeniaikatauluni ja kouluni aivan itse, ja olimme 13-, 11- ja 6-vuotiaita, kun pärjäsimme keskenämme kotona yölläkin, jos vanhemmilla oli menoa.

Perheenjäsentemme välit ovat edelleen läheiset, ja tuntuu kivalta, kun vanhemmat asuvat lapsuudenkodissani. Myös Tuusulan kesäpaikka on yhä olemassa.

Asuin armeijan jälkeen Tel Avivissa ja muuallakin Israelissa, jossa siskoni oli jo aiemmin ollut. Israel on minulle edelleen tärkeä paikka.”

Marko Röhr haluaa tehdä luontoelokuvia, koska tulevilla sukupolvilla ei ehkä enää ole samanlaista luontoa kuin meillä.
Marko Röhr haluaa tehdä luontoelokuvia, koska tulevilla sukupolvilla ei ehkä enää ole samanlaista luontoa kuin meillä.

Mieli: Irti hätäilystä

”Luontoelokuvat ovat opettaneet nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Onnistumiseen tarvitaan työryhmän yhteistyön lisäksi tunnetta ja vaistoa. Luonto ohjaa, me vain yritämme lukea ja toteuttaa, mitä kykenemme.

Olin lapsena tavattoman vilkas, ja minulla oli kyltymätön tekemisen tarve. Äiti sanoo, että en koskaan kävellyt vaan juoksin, hiihdin ja pyöräilin. Olin aina menossa.

Tykkäsin koulusta ja oppimisesta. Erityisen innostunut olin fysiikasta, biologiasta sekä avaruuteen liittyvistä asioista ja tietysti kaikista seikkailukirjoista ja television luontosarjoista.

Isä oli yrittäjä, ja äiti oli töissä Yleisradiossa ruotsinkielisellä puolella. Meidät lapset otettiin aina mukaan RSO:n konsertteihin, oopperaan ja taidenäyttelyihin, ja sain varhain nähdä myös monet klassikkoleffat.

Olen aika hätäinen, ja minusta on yhä valtavan hankalaa elää tässä hetkessä. Herkästi lähden haaveilemaan ja mietin tulevaa tai saatan uppoutua muistelemaan entisiä.

Minulla on hyvä muisti, ja viihdyn muistomaailmassa. Muistan varhaisia lapsuuden seikkailuja saniaisten alla, ja kun olen urheiluvammojeni takia joutunut olemaan paikoillani, olen käynyt mielessäni läpi vaikkapa nuoruuteni painimatsin liike liikkeeltä ja erä erältä.

Urheilussa on oltava täysin tietoinen. Kun sukeltaa, ei voi miettiä menneitä eikä tulevia, henkensä takia on pakko elää hetkessä.”

Ruumis: Pieni ja ketterä

”Olen ottanut ruumiistani irti kaiken, mitä olen pystynyt. Toisaalta pidän itsestäni huolta, syön terveellisesti eikä minulla ole koskaan ollut paino-ongelmia. Kirjaan muistiin Cooperin testituloksiani, ja ne ovat edelleen hyväkuntoisen kolmekymppisen tasoa.

Olen harrastanut akrobatiaa, kävellyt käsillä, tehnyt milloin mitäkin, kilpaillutkin monessa lajissa. Painimisen lopetin 25-vuotiaana, mutta juoksen, pelaan tennistä, nostelen puntteja, ja vieläkin taitaa mennä 20 leukaa.

En ole ikinä murehtinut sitä, että olen jonkin mittapuun mukaan pieni (165 senttiä). Lapsena siitä oli hyötyä, sillä mahduin helposti ahtaistakin raoista. Jos sain pääni jostain kolosta sisään, niin läpi mentiin, ja isommat kaverit jäivät kuin nallit kalliolle.

Eikä minulla ollut alemmuudentunnetta teini-iässäkään. En halunnut olla pitempi, vaikka olin yleensä lyhyempi kuin tyttöystäväni. Pärjäsin muilla avuilla.

Olen sovussa kroppani kanssa. En tunne itseäni vanhaksi ja olen edelleen vikkelä. Itsetuntoni on kohdillaan.”

Markolla on ammattisukeltajan paperit. Kuva on otettu tänä kesänä Puulavedellä.
Markolla on ammattisukeltajan paperit. Kuva on otettu tänä kesänä Puulavedellä.

Suhteet: Kovin paikka

”Tapasin alle 25-vuotiaana ensimmäisen vaimoni Hannelen ja saimme melko pian Axelin ja Etelin. Elimme yhdessä, ja teimme työtä, kunnes tuli vuosi 2000.

Olin 38-vuotias ja unelma-ammatissani. Palkittu elokuvani Rukajärven tie oli valmistunut edellisenä vuonna, ja kaikki oli kohdillaan. Luulin olevani kaiken kokenut, kunnes kohtalo pysäytti oikein pahimman kerran.

Hannele oli impulsiivinen taiteilija, ja hän oli ollut jo muutaman vuoden ajoittain masentunut. Hän sai hyvää hoitoa, ja yritimme tukea häntä kaikin tavoin.

Ihmisellä on oma tahto ja oikeus omiin päätöksiin. Lopulta Hannele ei jaksanut enää, emmekä voineet auttaa häntä.

Olen aina ollut ärsyttävälläkin tavalla optimisti ja uskonut kaiken menevän hyvin, mutta tuolloin tajusin, että se ei riitä. Oli järkyttävää huomata, että näin voi oikeasti käydä.

Axel oli silloin 11- ja Etel 8-vuotias. Yhtäkkiä olin leski ja yksinhuoltaja ja aloitin elämäni nollapisteestä.

Onneksi Espanjassa asuva sisareni otti lapseni puoleksitoista kuukaudeksi huostaansa. Minä pakenin Vienanmerelle ja Pohjois-Kanadaan sukeltamaan ja kuvaamaan maitovalaita.

Se oli minulle elintärkeä matka, uusi alku. Luonto on minulle pyhä, ja maitovalas on älykäs ja kiinnostava eläin. Nämä meren valkeat enkelit auttoivat ja tukivat minua, ja pääsin taas jaloilleni. Vähitellen sain takaisin uskoni elämään.”

Suhteet: Elämä jatkuu

”Minulla on ollut melkein koko aikuisikäni lapsia, ja isyys määrittää minua tosi paljon. Olen onnekas, että olen saanut siirtää heille omia tärkeitä juttujani ja arvojani. Olen touhunnut heidän kanssaan luonnossa, urheillut, pelannut, lukenut sekä innostanut harrastamaan.

Jouduin kokemaan, kuinka hauras elämä on, ja sitä kautta olen oppinut, että elämän jatkuminen on paras lääke suruun. Lapsissa elämän jatkuminen on konkreettista.

Olen asunut nykyisessä kodissani, Raaseporissa vanhassa huvilassa jo lähes 30 vuotta. Uusi onni alkoi, kun törmäsin kotini lähellä nykyiseen vaimooni Satuun.

Se oli onnenkantamoinen ja suuri sattuma, sillä hevoshierojana toimiva Satu oli vain tilapäisesti käymässä Raaseporissa. Ulkoilutimme molemmat koiriamme, ja kävi niin, että koiramme kiinnostuivat toisistaan.

Marko sanoo, että Satun kohtaaminen teki hänestä ja lapsista taas perheen. Pariskunta Linnan juhlissa 2016.
Marko sanoo, että Satun kohtaaminen teki hänestä ja lapsista taas perheen. Pariskunta Linnan juhlissa 2016.

Meillä on Satun kanssa samanlaiset arvot, rakastuimme nopeasti, muutimme yhteen ja menimme naimisiin. Saimme melko pian kaksi tyttöä, Linnéa on nyt 16- ja Mariel 13-vuotias. Satu pelasti minut. Hän teki perheestämme taas perheen, ja hän on ollut aina äiti kaikille neljälle lapsellemme.

Vanhemmat lapseni elävät jo aikuista elämäänsä, mutta he ovat tärkeä osa perhettämme. Etel on taitava tanssija, hän on esiintynyt muun muassa Euroviisuissa Tel Avivissa.

Lapset ovat tärkeintä elämässä, ja olen onnellinen vanhimman lapseni Axelin vuoden ikäisestä pojasta. Hänestä minulla ei ole kasvattajan vastuuta, voin vain ihastella uutta elämää tyytyväisenä isoisänä.”

Mieli: Kohti unelmia

“Olen yrittänyt opettaa lapsilleni avarakatseisuutta, uteliaisuutta ja suvaitsevaisuutta. Sitä, että hyväksyy erilaisuutta ja auttaa toisiakin toteuttamaan unelmansa.

Minulle on tärkeää, että perheelläni on hyvä, turvallinen elämä, mutta olen onnellinen myös siitä, että olen saanut toteuttaa itseäni.

Elokuvantekijänä joudun olemaan aika itsekäs, ja välillä menen liikaa työ edellä. Käyn kovaa painia itseni kanssa siitä, onko minulla tarpeeksi sanottavaa ja pystynkö esittämään ajatukseni kyllin hyvin.

Minulla on sisäinen pakko tehdä asiat mahdollisimman hyvin, olen perfektionisti, hyvässä ja pahassa. Helpommalla voisi päästä, mutta olen ottanut isojakin riskejä esimerkiksi Islannin jäätiköllä äärioloissa tai vaikeissa sukelluksissa.

Jos juttu epäonnistuu, niin ajattelen, että ahaa, nyt meni persiilleen, minä mokasin. Mutta olen pohjimmiltani ongelmanratkaisija, enkä luovuta helpolla. Mokan jälkeen selvitän syyt, etsin uuden tavan tehdä, yritän uudelleen ja teen paremmin.

Unelmat ovat tärkeitä, ja niitä kohti pitää pyrkiä. Toteutumattomat unelmat tekevät ihmisestä kyynisen ja katkeran.”

Juttu on julkaistu Annassa 28/2019.

X