Julkkikset

Elokuvaohjaaja Klaus Härön suhde isään jäi etäiseksi: ”Kun antaa vanhemmilleen anteeksi, osaa myös antaa itselleen anteeksi”

Kun äiti kuoli, parikymppinen Klaus Härö olisi halunnut puhua isänsä kanssa kuolemasta. Isä halusi jurottaa ja katsella lintuja. Nyt Klaus on ohjannut elokuvan oman perheensä surusta ja siitä, miten vaikeaa sitä oli käsitellä.
Teksti: Annan toimitus Kuvat: Sampo Korhonen

Voisi kuvitella, että mies, joka tekee kauniita ja syvällisen verkkaisia elokuvia, sellaisia kuin vaikka Postia pappi Jaakobille, olisi rauhallinen ja harkitsevainen puheissaan, totinenkin.

Mutta ennakkokuva murtuu heti. Ollaan ohjaaja Klaus Härön omalla maalla Porvoossa, ja juttua tulee. Mies on hauska ja puhuu kuin toinen porvoolainen merkkihenkilö.

Hän ehtii suitsait selittää, kuinka Porvoo on idyllisen kaunis, mutta rakennettu paikoin rumaksi kuin Kerava.

Ja että hän on asunut täällä melkein aina ja lapsena hän tottui vanhoihin ihmisiin ja rakastui tarinoihin. Ja senkin hän kertoo, että kaikkein jännittävimmät jutut jäivät liian usein kesken, kun pikkuvanha kuuntelija komennettiin leikkimään tai nukkumaan ja puheenaihe vaihdettiin vähemmän kiinnostavaan.

– Olin ainoa lapsi ja kyltymättömän utelias. Minulla oli myös hirveä veto aikuisten maailmaan, hän kertoo.

Klausin uusin elokuva Elämää kuoleman jälkeen pohjautuu hänen omaan nuoruuteensa. Elokuvassa parikymppisen pojan äiti on juuri kuollut eikä poika löydä yhteistä surun säveltä juron isänsä kanssa.

Klaus Härö: ”Kuolemasta puhuminen on tärkeää, ja puhuminen helpottaa surua”

”Se oli näihin aikoihin keväällä 1994. Olin 23-vuotias kolmannen vuosikurssin elokuvaopiskelija, kun äitini sairastui keuhkosyöpään.

Minulla ei ollut kokemusta kuolemasta. Tiesin, että ihmiset joskus sairastuivat mutta yleensä paranivat. Niinpä uskoin viimeiseen asti, että ehkä tää tästä kuitenkin.

Isä oli pessimistisempi ja ymmärsi, kuinka huono ennuste oli. Kun hän soitti minulle, että nyt on äidin loppu lähellä, ymmärsin tietysti tilanteen vakavuuden. Tulin Helsingistä kotiin Porvooseen ja ehdin olla viimeisen päivän äidin lähellä, ennen kuin hän kuoli.

Jäin isän avuksi järjestelemään hautajaisia ja olisin halunnut puhua surusta hänen kanssaan. Isän mielestä kuolemassa ei ollut mitään puhuttavaa, eikä hän oikein suostunut suremaankaan. Hän oli mielestään tehnyt surutyönsä jo sairauden aikana.

Lisäksi tilannetta hämmensivät täti ja mummi sekä kaikki äitiä muistaneet ystävät ja heiltä tulleet kukka­lähetykset. Minulle näyttäytyi ihmeellinen suremisen koodisto, josta en tajunnut paljonkaan ja josta jokaisella näytti olevan omat erilaiset, mutta varmat mielipiteensä. Laitetaanko hautajaisiin voileipäkakkua vai ei, ja pitääkö vainajan näytössä arkkuun mukaan asettaa neilikka vai ruusu.

Kun palasin kotiin vainajan näytöstä, katselin kotimatkalla ihmisiä. Elämä jatkui normaalin näköisesti. Ihmiset varmasti suunnittelivat ja tekivät kaikkea kuten ennenkin, mutta äiti oli poissa. Se oli tosi ehdotonta, iso ja vaikea asia.

Vaikka mitä väitetään, kuolema ei ole luonnollinen asia. Kun läheinen ihminen on yhtäkkiä poissa, se on sillä hetkellä jotenkin ihan luonnotonta.

Mielestäni kuolemasta puhuminen on tärkeää, ja puhuminen helpottaa surua. Minun oli vaikea ymmärtää, että isä ei halunnut puhua lainkaan. Kukat ja myötätunto eivät muuta tapahtunutta tai nopeuta surutyötä, mutta silti osanotolla on merkitystä. Jälkeenpäin tuntuu hyvältä ajatella, että niin moni muisti meitä.

Kirjoitin siihen aikaan muistiinpanoja ja ajattelin, että jos tämä ei olisi surullista, tämä olisi miltei huvittavaa. Kypsyttelin aiheesta elokuvaa, mutta vasta nyt olin valmis toteuttamaan sen. Elokuvassa on paljon totta, vaikka henkilöitä on toki kärjistetty ja asioita oiottu. Isäni ei ollut oikeasti ehkä niin jyrkkä, ja minä olin riitelevämpi. Menin hautajaisten jälkeen työharjoitteluun Ruotsiin, ja moni asia elämässäni oli myllerryksessä. En kuitenkaan osannut nähdä, että surutyöni oli kesken. Kun kerroin, että olen juuri tullut Suomesta ja äitini on kuollut ja työharjoittelu stressaa, lääkäri sanoi: ’Suru on kuin iso kasa hiekkaa, ja sitä hiekkaa ei voi kauhoa kauhakuormaajalla, vaan sinun on itse siirrettävä se käsin.’

Isäni rakasti luontoa ja lintuja, mutta sosiaalisesti hän oli melko juro, perinteistä mielensäpahoittajatyyppiä. Hänestä oli tärkeää, että pojan piti oppia pärjäämään itse. Lasta ei saa lelliä liikaa. Koin sen niin, että isä ei välittänyt auttaa minua, ja meille tuli herkästi riitoja.

Kotoa muuttamisen jälkeen ja äidin sairastuttua välimme hiukan lähenivät. Surutyön aikana yritin ymmärtää isää, ajattelin että hän tarkoittaa vain hyvää. Mielessäni olin jo hellittänyt ja antanut hänelle anteeksi.

Kun antaa vanhemmilleen anteeksi, osaa myös antaa helpommin itselleen anteeksi, toinen asia auttaa toista ja se keventää elämää. Kun rentouduin itse, se pehmensi vähän myös isää. Ei hän silti koskaan täysin muuttunut eikä ollut isoisänäkään kovin erilainen kuin isänä. Kyllä hän silti välitti, ja meillä oli hyviäkin hetkiä. Kaipasin häntä, jos en nähnyt vähään aikaan.”

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Sanna Wirtavuori. Jutussa Klaus Härö kertoo muun muassa uskostaan ja siitä, ettei hän halua tuntea huonoa omaatuntoa elintavoistaan. Lue koko juttu Annasta 9/2020 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

Klaus Härö, 48

Työ: Elokuvaohjaaja.

Perhe: Vaimo sekä viisi 8–16-vuotiasta lasta.

Koti: Omakotitalo Porvoossa.

Harrastukset: Ei ole. Eloku­vien tekeminen ja perhe vievät kaiken ajan.

Ajankohtaista: Elämää kuoleman jälkeen ensi-ilta 6.3.

X