Julkkikset

Emerituspiispa Eero Huovinen menetti äitinsä lapsena – yhä edelleen hän miettii, miltä tuntuisi silittää äitiä ja olla hänen lähellään kuin pikkupoika

Emerituspiispa Eero Huovisen äiti kuoli pojan ollessa yhdeksänvuotias. Muistikuvat äidistä haalistuivat, mutta ikävä ei hellittänyt vielä vanhanakaan. – Sisimmässä oli jokin syvä orpouden tunne, epävarmuutta omasta elämästä.
23.1.2020 Teksti: Annan toimitus Kuvat: Kristiina Kurronen

Kadulla kulkiessaan Eero Huovinen vilkuilee naisia. Harmaantuneita, ryppyisiä yli yhdeksänkymppisiä daameja. Tuollaiseltako äiti nyt näyttäisi?

Katse seuraa usein myös hieman alle kymmenvuotiaita pojanviikareita. Sen ikäinen hän oli menettäessään äitinsä.

Poissaoleva äiti on ollut Eero Huoviselle kuin tyhjä aukko, joka vetää puoleensa. Luulisi, että seitsemänkymppistä isoisää äidinkaipuu ei enää vaivaisi. Mutta aukko vain laajeni. Hän huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi kulkea äidin kanssa käsikynkkää ja kysellä elämästä. Silittää hiuksia, halata. Olla lähellä kuin pikkupoika.

Ennen kaikkea hän halusi tietää, kuka hänen äitinsä oikein oli.

Jo vuosia sitten Huovinen sai haltuunsa äidiltä jääneitä kirjeitä ja päiväkirjoja, joita lueskeli satunnaisesti. Viime vuonna hän viimein rohkeni aloittaa määrätietoisen tutustumisen niiden kirjoittajaan. Syntyi kirja, joka sai nimekseen Äitiä ikävä.

– En tiedä, etsinkö lopulta äitiä vai itseäni. Ajattelin, että jos löydän vastauksia kysymyksiini, voin ehkä voittaa äidinikävän.

Viimeinen kuva äidistä piirtyi 9-vuotiaan esikoisen verkkokalvoille: Äiti istuu isossa sängyssä ja kaikki on valkoista, seinät, lakanat, äidin kalpeat kasvot. Yritetään hymyillä puolin ja toisin, halataan. Ovella vielä vilkutetaan hyvästiksi. ”Taivaassa sitten tavataan, pojat”, äiti sanoo.

Hieman myöhemmin, elokuisena aamuna, isä tuli sairaalasta ja kertoi itkuun parahtaen äidin kuolleen.

– Emme me pojat sitä oikein ymmärtäneet. Mutta isän hallitsematon itku tarttui meihinkin.

Kun äiti oli poistunut, hänestä ei enää puhuttu. Isä vaikeni ja väisti lasten kysymykset. Eerolle jäi epäselväksi jopa kuolinsyy. Myöhemmin selvisi, että äidillä oli ollut reumakuume ja munuaistulehdus.

Aikaa myöten muistot haalenivat, osin katosivatkin. Äidin ääni ja tuoksu unohtuivat. Elämä jatkoi kulkuaan. Eero aloitti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, valmistui, meni naimisiin ja perusti perheen. Vuonna 1978 hän väitteli tohtoriksi.

– Niihin aikoihin aloin olla aikuinen. Mutta en oikein tiennyt, millainen aikuinen. Huomasin, että olin ollut koko elämäni aika yksin. Kyllähän minä seurassa viihdyin ja olin luultavasti aika sosiaalinen. Mutta sisimmässä oli jokin syvä orpouden tunne, epävarmuutta omasta elämästä. En oikein tiennyt, kuka olen.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Jutussa Eero Huovinen kertoo muun muassa, minkälaisia kirjeitä äidiltä jäi. Ja miksi Eero kokee olleensa nuorena ”hankala jätkä”. Lue koko juttu Annasta 4/2020 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

Eero Huovinen, 75

Työ: Helsingin piispa 1991–2010, eläkkeellä.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: Puoliso Anja-Tuulikki, lapset Laura ja Jaakko, neljä lastenlasta.

Harrastukset: Metsästys ja kirjoittelu.

Ajankohtaista: Kirja Äitiä ikävä ilmestyi juuri.

Lue myös

Suosittelemme