– Rouva sanoo aina, että suorista selkä ja kravatti, Eero Huovinen sanoo kuvaukseen valmistautuessaan.
– Rouva sanoo aina, että suorista selkä ja kravatti, Eero Huovinen sanoo kuvaukseen valmistautuessaan.
Julkkikset

Emerituspiispa Eero Huovinen opetteli ottamaan kehuja vastaan: ”Olen pitänyt kiinni kriittisyydestäni, etten kuvittelisi itsestäni liikoja”

Taipumus ja halu itsekriittisyyteen ovat määrittäneet emerituspiispa Eero Huovisen taivalta. 60-vuotispäivänä eräs ystävä antoi Eerolle hyvän neuvon: ”Kuulet tänään paljon ystävällisiä sanoja. Ota ne vastaan.” Hän päätti yrittää noudattaa neuvoa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Kristiina Kurronen

Kadulla kulkiessaan Eero Huovinen vilkuilee naisia. Harmaantuneita, ryppyisiä yli yhdeksänkymppisiä daameja. Tuollaiseltako äiti nyt näyttäisi?

Katse seuraa usein myös hieman alle kymmenvuotiaita pojanviikareita. Sen ikäinen hän oli menettäessään äitinsä.

Poissaoleva äiti on ollut Eero Huoviselle kuin tyhjä aukko, joka vetää puoleensa. Luulisi, että seitsemänkymppistä isoisää äidinkaipuu ei enää vaivaisi. Mutta aukko vain laajeni. Hän huomasi miettivänsä, miltä tuntuisi kulkea äidin kanssa käsikynkkää ja kysellä elämästä. Silittää hiuksia, halata. Olla lähellä kuin pikkupoika.

Ennen kaikkea hän halusi tietää, kuka hänen äitinsä oikein oli.

Jo vuosia sitten Huovinen sai haltuunsa äidiltä jääneitä kirjeitä ja päiväkirjoja, joita lueskeli satunnaisesti. Viime vuonna hän viimein rohkeni aloittaa määrätietoisen tutustumisen niiden kirjoittajaan. Syntyi kirja, joka sai nimekseen Äitiä ikävä.

– En tiedä, etsinkö lopulta äitiä vai itseäni. Ajattelin, että jos löydän vastauksia kysymyksiini, voin ehkä voittaa äidinikävän.

Yllättävä kuolema

Kustantamon kirjaston pöydällä Eero Huovisen edessä on kaksi valokuvaa. Toisessa kaunis, elämäniloinen nuori nainen astelee miehensä vierellä pitkin Via del Corsoa Roomassa. Tuuli nostaa ulsterin lievettä, kasvoilla karehtii hymy. Otos on vuodelta 1950, jolloin Eeron äiti Aili oli tullut tervehtimään Italiassa opintojaan täydentänyttä puolisoaan Lauria. Aili oli valmistunut hammaslääkäriksi, Laurista tuli teologian ja filosofian tohtori.

Kuva löytyi hiljattain isän jäämistön vedostamattomista negatiiveista. Siinä vanhemmat näyttäytyvät sellaisina kuin poika haluaa heidät nähdä, hurmaavina ja huolettomina.

Toisessa, pari vuotta myöhemmin otetussa kuvassa sama nainen on vakava ja katsoo sivuun. Silmissä on alakuloa. Aili Huovinen oli tuolloin menossa leikkauttamaan korvan takaa löytyneen tuumorin, ja vaarana oli kasvohermojen halvaantuminen. Hän pistäytyi valokuvaamossa ikuistamassa itsensä varmuuden vuoksi. Leikkaus onnistui, ja kasvain osoittautui vaarattomaksi. Mutta äidin aika oli jo käymässä vähiin.

Valokuvan perusteella maalattiin muotokuva, joka ripustettiin Huovisten olohuoneen seinälle äidin kuoleman jälkeen. Äidin surullinen katse hallitsi kotia vuosikaudet.

– En koskaan saanut kysytyksi isältä, miksi hän valitsi esille juuri tuon kuvan. Ehkä nauravaisen äidin katseleminen olisi ollut hänelle liikaa.

Kuolema tuli yllätyksenä Eerolle ja hänen kahdelle pikkuveljelleen, Matille ja Sakarille. Ajan tavan mukaan vanhemmat olivat salanneet äidin tilan vakavuuden. Ehkä he halusivat suojella lapsiaan, ehkä he ajattelivat, että nämä olivat liian nuoria ymmärtämään. Nykytietämyksen valossa heidän ratkaisunsa on Huovisen mielestä outo.

Äidin oireet alkoivat huhtikuussa 1954. Nivelkipuja, kuumetta, särkyjä, väsymystä. Seuraavan kesän hän vietti sairaalassa ja pojat siroteltiin sukulaisiin ympäri Suomea. Yhteyttä pidettiin kirjeitse.

Loppukesästä lapset palasivat kotiin Helsingin keskustaan Malminkadulle. Äiti oli yhä sairaalassa, jossa koko perhe kävi häntä tervehtimässä.

Viimeinen kuva äidistä piirtyi 9-vuotiaan esikoisen verkkokalvoille: Äiti istuu isossa sängyssä ja kaikki on valkoista, seinät, lakanat, äidin kalpeat kasvot. Yritetään hymyillä puolin ja toisin, halataan. Ovella vielä vilkutetaan hyvästiksi. ”Taivaassa sitten tavataan, pojat”, äiti sanoo.

Hieman myöhemmin, elokuisena aamuna, isä tuli sairaalasta ja kertoi itkuun parahtaen äidin kuolleen.

– Emme me pojat sitä oikein ymmärtäneet. Mutta isän hallitsematon itku tarttui meihinkin.

Kun äiti oli poistunut, hänestä ei enää puhuttu. Isä vaikeni ja väisti lasten kysymykset. Eerolle jäi epäselväksi jopa kuolinsyy. Myöhemmin selvisi, että äidillä oli ollut reumakuume ja munuaistulehdus.

Aikaa myöten muistot haalenivat, osin katosivatkin. Äidin ääni ja tuoksu unohtuivat. Elämä jatkoi kulkuaan. Eero aloitti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, valmistui, meni naimisiin ja perusti perheen. Vuonna 1978 hän väitteli tohtoriksi.

– Niihin aikoihin aloin olla aikuinen. Mutta en oikein tiennyt, millainen aikuinen. Huomasin, että olin ollut koko elämäni aika yksin. Kyllähän minä seurassa viihdyin ja olin luultavasti aika sosiaalinen. Mutta sisimmässä oli jokin syvä orpouden tunne, epävarmuutta omasta elämästä. En oikein tiennyt, kuka olen.

Eero Huovinen ryhtyi etsimään Eero Huovista. Hän aloitti terapian. Samalla äidinkaipuu heräsi uudestaan. Poika kävi taas isänsä kimppuun: ”Nyt sinun on kerrottava äidistä.” Hän kyseli ja kärtti, intti ja haastoi. Eero sanoo olleensa hyvin ”nesessiivinen”, vaativa ja tarvitseva. Hän olisi halunnut tehdä isälle samoja kysymyksiä kuin myöhemmin pappina omaisen poismenoa sureville: Millaiset olivat äidin viimeiset hetket? Jaksoiko hän puhua? Muistatko viimeisen henkäyksen?

Isä itki ja väisti. Hän myös kielsi äidiltä jääneen kirjeitä tai päiväkirjoja pojan tiedonhalua tyydyttämään. Lopulta Eero luovutti.

Kun isän kuoleman jälkeen vintiltä ja komeron perukoilta löytyi kuin löytyikin kirjallista materiaalia, Eero oli kuin pistoksissa. Uteliaisuuteen sekoittui pelkoa. Entä jos teksteistä piirtyisi kuva äidistä, jota hän ei lainkaan tunnistaisi?

Kadonnut maailma löytyi kirjeistä

Rakkaat omunaiset, ihanat tössykäiset. Äidin omintakeiset nimitykset pojistaan huokuvat hellyyttä. Nekin Eero Huovinen oli ehtinyt unohtaa.

Äidin kirjeistä avautui ikkuna Huovisen perheen elämään 1940- ja 50-luvuilla. Niissä äiti kuvailee elävästi arkea kodissa, jota Eero nyt kutsuu leikkisästi Malminkadun teatteriksi. Äiti oli sen ohjaaja, pääosaa esittivät pojat.

Eeron saapuessa maailmaan lokakuussa 1944 isä oli sotilaspappina sodassa. Äiti kuvailee hänelle vastasyntynyttä: ”Se on vielä punainen, mutta kauniilla tavalla. — Minun silmissäni se (en osaa vielä sanoa hän) on ihana, mutta minähän olen rakkaudesta sokea äiti.” Myöhemmin Aili raportoi usein poikien välisestä nujakoinnista: ”Eilen Eero oli melkein petomainen. Hän kulki pahanteosta toiseen ja huusi: ’Antakaa minun rauhassa tapella!’”

Lellittelynimien ohella äiti kutsuukin laumaansa ”huligaaneiksi”, isä käyttää saksankielestä johdettua ilmaisua ”grobiaani” eli karkimus. Niissäkin Eero aistii enemmän hellyyttä ja lievää ylpeyttä kuin moitetta.

– Minulta oli lähes kokonaan kadonnut maailma, jonka vanhempieni kirjeistä löysin.

Kirjeet palauttivat mieleen myös oikeita muistoja. Kuinka äiti oli aina vieressä, kun Eero sairasti sikotautia, tuhkarokkoa ja vesirokkoa. Kuinka hän siveli rupiin kutinaa lievittävää voidetta ja hieroi kasvukivuista kärsivän esikoisensa jalkoja.

Iltaisin äiti tuli vuoteen viereen lukemaan iltarukouksen ja usein laulettiin yhdessä hengellisiä lauluja.

Iltarukousperinne jatkui isän kanssa äidin kuoleman jälkeen. Mutta muuten tunnelma kotona viileni. Äkkiä asunto oli täynnä tätejä, jotka avustivat perheenpäätä taloudenpidossa. He olivat kaikki kunnollisia, hyvää tarkoittavia naisihmisiä. Mutta Eerosta tuntui, että tädit tunkeutuivat hänen elämäänsä lupaa kysymättä.

Seuraavana keväänä Malmin seurakunnan kirkkoherra Lauri Huovinen meni uusiin naimisiin.

– Sain luultavasti parhaan mahdollisen äitipuolen. Ei ollut ihan helppo tehtävä tulla puolisoksi surevalle miehelle ja äidin korvikkeeksi kolmelle orvolle pojanviikarille. Eikä hän tietenkään omaa äitiä pystynyt korvaamaan.

– Äidin kuoleman jälkeen isä vaikeni äidistä. Hiljaisuus jätti tyhjiön. Vasta parikymppisenä, kun aloitin terapian, aloin uudelleen aktiivisesti miettiä äitiä, Eero Huovinen sanoo.

– Äidin kuoleman jälkeen isä vaikeni äidistä. Hiljaisuus jätti tyhjiön. Vasta parikymppisenä, kun aloitin terapian, aloin uudelleen aktiivisesti miettiä äitiä, Eero Huovinen sanoo.

Mitä äiti olisi sanonut?

Kirjaa kirjoittaessaan Eero Huovinen aprikoi monesti, suhtautuuko hän äitiinsä liian ihannoivasti.

– Kun kaipaa jotakuta oikein kovasti, kohteesta tekee helposti liian sileän ja säröttömän. Mietin, olisiko minun ja äidin välille syntynyt nuoruusiässä samanlaista kädenvääntöä kuin isän kanssa.

Isältä Eero arvelee perineensä kärsimättömyyden ja taipumuksen tulistua, äidiltä levollisuutta ja huumorintajua.

– Kärsimättömyyden ja levollisuuden välinen jännite on hallinnut koko elämääni. En siedä jahkailua, pitää tehdä päätöksiä ja mennä eteenpäin. Ehkä äiti olisi osannut opettaa minulle itsehillintää, jota olen joutunut opettelemaan itsekseni.

Suvussa kulkevan sanonnan mukaan Huovisen miehet ovat vaikeita tapauksia. Esikoisen varttuessa välit isään kiristyivät. Pojassa iti kapinahenki, hän etsi rajojaan ja testasi auktoriteetteja. Sanaharkkoja seurasivat selkäsaunat.

– Olin varmasti aika hankala jätkä.

Rippikouluiässä Eero alkoi irtaantua kotoa kesätöihin ja harrastuksiin. Kun poika oli kuudentoista, isä kehotti häntä hankkimaan kortteerin muualta. Pari vuotta myöhemmin isä valittiin tuomiorovastiksi Turkuun, jonne hän muutti muun perheen kanssa. Eero jäi Helsinkiin sukulaisten hoteisiin.

– Oli jännittävää ja vapauttavaa aukaista ovi ja lähteä maailmalle. Silti oli koko ajan ikävä kotiin. Psykologian kielellä sitä kutsutaan separaatioksi ja symbioosiksi. Lapsi ja nuori hakee erillisyyttä ja samalla kaipaa lähelle.

Isä-Huovinen ei tätä oikein ymmärtänyt. Kohtaamiset aikuistuneen esikoisen kanssa johtivat usein riitaan. Yliopistoaikoina joululoma Turussa päättyi isän toteamukseen: ”Etkö voisi jo lähteä?” Se sattui.

– Monta kertaa olen kysellyt itseltäni, olisiko elämä mennyt toisella tavalla, jos äiti olisi saanut elää. Mitä äiti olisi noissa tilanteissa sanonut? Mitä mieltä hän olisi ollut monista kompuroinneistani? Milloin hän olisi ilahtuneena todennut: ”Katsos poikaa”?

Välit isään korjaantuivat, mutta kovin likeisiä niistä ei koskaan tullut. Lauri Huovinen kuoli elokuussa 1994, melkein päivälleen 40 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen vaimonsa. Eero oli tuolloin jo valittu Helsingin piispaksi. Oliko isä ylpeä pikkugrobiaaninsa saavutuksista?

– Taidan jättää sen kertomisen muistelmiini.

Jatkuva ikävä

Taipumus ja halu itsekriittisyyteen ovat määrittäneet Eero Huovisen taivalta. Hän on usein torjunut kehut ja kiitokset.

– Olen pitänyt kiinni kriittisyydestä, etten vain ryhtyisi kuvittelemaan itsestäni liikoja.

60-vuotispäivänä eräs ystävä antoi Eerolle hyvän neuvon: ”Kuulet tänään paljon ystävällisiä sanoja. Ota ne vastaan.” Hän päätti yrittää noudattaa neuvoa. Viime vuosina päällimmäiseksi tunteeksi onkin noussut kiitollisuus.

– Kirjoitustyön edetessä sain tuntemuksen siitä, että äiti rakasti poikiaan. Ja rakastaa yhä, vaikka pojat ovat jo vanhoja miehiä ja äiti taivaassa. On tietysti mielenkiintoinen ajatus, voiko taivaasta rakastaa maan päällä vielä olevia. Mutta ei kaiken tarvitse olla tieteellisesti todistettua. On totuuksia, joilla on oma voimansa. Se on ehkä suurin lahja, jonka kirjaa tehdessäni sain. Nupullaan ollut äidinrakkaus puhkesi kukkaan, Eero Huovinen lausuu. Ja epäröi sitten:

– Vai onko tämä jo liian runollinen ilmaus?

Vaikka äiti kuoli, hän ei koskaan kokonaan kadonnut poikansa elämästä. Hän on kulkenut koko ajan mukana mielen perukoilla, nykyään yhä tietoisemmin ja todemmin. Eerolla on edelleen äitiä ikävä, mutta kaipaus ei enää ole yhtä kalvava kuin ennen.

Ja onneksi on mielikuvitus! Halu päästä äitiä lähelle on ollut niin suuri, että monesti Eero on kuvitellut itsensä äidin kuolinvuoteen vierelle. Hetkeen, jota hän ei saanut kokea. Hän palaa ajatuksissaan elokuuhun 1954, Kivelän sairaalaan osastolle kolme. Hän katsoo äitiä läheltä ja antaa suukon kädelle. Äiti ei enää vastaa. Viimeistä huokausta hän ei erota. Isä sulkee äidin silmäluomet. Poika kurottuu silittämään äidin tukkaa ja havahtuu mielikuvistaan miettimään, oliko äidillä tuolloin enää hiuksia.

Kirja päättyy riemukkaan jälleennäkemisen odotukseen:

”Kun sitten jonakin päivänä kuolen ja näen äidin kasvoista kasvoihin, minulla on paljon kysyttävää ja paljon kerrottavaa. Uskonpa myös, että meillä on aika hauskaa ja vekkulia. Taivaassa tavataan, äiti kulta.”

Juttu on julkaistu Annassa 4/2020.

Lue myös: Tuntuuko siltä, ettet osaa mitään oikeasti? Erota terveen itsekriittisyyden ja huijarisyndrooman rajat

X