Kira Poutanen trauman periytyminen
– Tieto trauman siirtymisestä oli järisyttävä.
Julkkikset

Raju synnytyskokemus sai Kira Poutasen pohtimaan sukunsa hiljaisia muistoja: ”Tieto trauman siirtymisestä oli järisyttävä”

Voiko keho muistaa traumoja sukupolvien takaa? Oma vaikea synnytys ja tutustuminen isoisän sotamuistiinpanoihin loivat pohjan Kira Poutasen romaanille.
Teksti: Riikka Heinonen  Kuvat: Sampo Korhonen

Kirjailija Kira Poutanen, 47, on ihmeissään: Café Succèsin valaistus on muuttunut, seinätkin näyttävät erilaisilta. Pari vuotta on vierähtänyt siitä, kun Pariisissa asuva kirjailija on viimeksi vieraillut kantakahvilassaan Helsingin Korkeavuorenkadulla.

– Minulle on ulkosuomalaisena tärkeää kiinnittyä paikkoihin, jotka muistan lapsuudestani ja nuoruudestani. Tulimme tänne aikoinaan koko perheen voimin herkuttelemaan paikan päällä valmistetuilla korvapuusteilla.

Tänään hän tilaa caffè latten, sillä Ranskan kahvilakulttuuriin tottuneelle maitokahvin nauttiminen iltapäivisin on harvinaista herkkua. Ranskassa maitokahvia juodaan vain aamuisin.

”Traumamuistot voivat siirtyä sukupolvelta toiselle ilman sanoja”

Kira on Helsingissä markkinoimassa romaaniaan Surun kartta, joka kertoo traumojen periytymisestä sukupolvelta toiselle. Idean tarinaan hän sai vaikeasta synnytyskokemuksestaan. Kirjassa synnytyskivut ja kuolemanpelko pariisilaissairaalassa herättävät äidin kehossa muistoja, jotka linkittyvät isoisän kipeisiin kokemuksiin sotarintamalla.

– Törmäsin kirjallisuudessa käsitteeseen trauman periytymisestä ja aloin tutkia trauman kokemusta kehossa. Löysin tutkimustuloksen, jonka mukaan traumamuistot voivat siirtyä sukupolvelta toiselle ilman sanoja. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten välillä kulkevasta hiljaisesta tiedosta, siksi tieto trauman siirtymisestä oli järisyttävä. Halusin pohtia sitä, millainen trauma rankasta fyysisestä kivun kokemuksesta jää kehoon, oli kyse sodasta tai väkivaltaisesta synnytyksestä.

”Joskus trauma voi hävitä muistista ja pompahtaa esiin jossakin tilanteessa fyysisenä oireena”

Suomalaisessa kulttuurissa sotien varjo on siirtynyt taakkana sukupolvelta toiselle ilman sanoja.

– Saatamme vitsillä heittää, että olemme juro kanssa, joka ei puhu. Mistä tuo puhumattomuus johtuu? Muisto fyysisestä traumasta tallentuu kehoon niin, ettei siitä kyetä heti puhumaan. Joskus trauma voi hävitä muistista ja pompahtaa esiin jossakin tilanteessa fyysisenä oireena.

Osaksi tarinaa pääsivät isoisän kokemukset jatkosodasta, joita tämä oli kirjoittanut muistiin.

– Aloin käydä isoisäni muistiinpanoja läpi fyysisen trauman kulmasta. Pysähdyin miettimään, mitä hän oli kokenut ja minkälaisia päätöksiä joutunut tekemään parikymppisenä yksin keskellä metsää. Se oli todella koskettavaa. Käytin hänen muistiinpanojaan kirjassani, koska tuntui keinotekoiselta keksiä itse traumaattisia sotakokemuksia.

”Oli huimaavaa tajuta, että sotatraumojen periytyminen koskettaa kaikkia suomalaisia”

Kiraa kiehtoo ajatus siitä, että keho muistaisi fyysisesti traumatisoivat kokemukset sukupolvien takaa. Romaania kirjoittaessaan hän tajusi, että edellisten sukupolvien kokemukset saattavat vaikuttaa hänessä ja siirtyä hänen kauttaan myös hänen tyttäreensä.

– Oli huimaavaa tajuta, että sotatraumojen periytyminen koskettaa kaikkia suomalaisia. Se on meidän kollektiivinen traumamme. En haluaisi siirtää lapselleni suuria negatiivisia lukkoja, vaikka varmasti siirrän niin hyviä kuin huonojakin asioita. Vanhemmuuden hienoin opetus on keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Kiran mielestä kaikesta pitää voida puhua. Hän haluaa kertoa lapselleen, mistä äidin reaktiot mahdollisesti johtuvat.

– Pystymme tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitamme eri tavalla kuin meitä edeltäneet sukupolvet, joilla ei ollut samanlaisia työkaluja. Sota-aikana ei ollut ymmärrystä posttraumaattisesta stressistä. Monille alkoholi oli ainoa keino ilmaista asioita. Tämä oivallus on herättänyt minussa myötätuntoa aiempia sukupolvia kohtaan.

Kirjassa käsitellään myös ulkosuomalaisuutta. Kira on asunut Pariisissa jo 24 vuotta. Hän asuu seitsemänvuotiaan tyttärensä ja ranskalaisen miehensä kanssa Pariisin 11. kaupunginosassa. Kaipuu Suomeen on välillä suuri.

– Se on kaipuun tila, josta en ikinä pääse eroon. Kaipaan suomen kieltä ja sitä, että saisin ilmaista itseäni kielelläni. Kuka tietää, vaikka joskus palaisin pysyvästi Suomeen.

X