Ensimmäisen vaimonsa menettänyt Mikko Alatalo: ”Nyt osaan arvostaa rakkautta”

Laulaja Mikko Alatalo on aina huumaantunut aistinautinnoista ja naisista. Silti mikään ei voita tunnetta, kun saa vanheta rakastamansa naisen kanssa.

Mikko Alatalon, 68, työhuoneessa on meneillään mustasukkaisuusdraama. Sen järjestää monirotuinen Ringo, joka istuu isäntänsä edessä, tuijottaa tätä, haukkuu ja murisee.

– Ringo haluaa olla huomion keskipiste. Hän ei kestä, jos annan huomiota jollekulle toiselle, Mikko pahoittelee ja jatkaa:

– Ringo, älä viitsi olla mustis. Otatko napsun? Mennään hakemaan, mutta ei kerrota äidille.

Mikko jättäytyi viime keväänä pois eduskunnasta, koska ”16 vuotta riitti”. Hän ei enää jaksa puskea 12-tuntisia päiviä kuten nuorena. Välillä piti mennä kesken työpäivän lepäämään työhuoneeseen.

Mikko ei ole ruvennut vielä täysipäiväiseksi eläkeläiseksi. Viimeinen juna -levy ilmestyi vuosi sitten kesällä, ja hän keikkailee edelleen. Myös uutta musiikkia saattaa olla tiedossa. Kansanedustajana ja muusikkona hän on vuosikymmeniä liikkunut salongeissa. Mutta eliittiä hän ei koe olevansa.

– Melkein joka lauantai olen keikkaillut pienissä kuppiloissa ja pysynyt siten tavallisten ihmisten elämässä kiinni. Koen vahvasi olevani kansanmies.

”Olen taipuvainen pulskuuteen”

”Olen pygmikko eli taipuvainen pulskuuteen. Rakastan hyvää ruokaa, ja se näkyy vyötärölläni. Kymmenen kiloa pitäisi saada pois, mutta siinä on se huono puoli, että sen jälkeen menee kurttuiseksi. No, olen luvannut sekä itselleni että vaimolleni Seijalle, että syön terveellisemmin. Hän on minua 12 vuotta nuorempi, eikä kuulemma halua vielä leskeksi. Yritän pitää huolta kunnostani. Laskettelen, hiihdän ja käyn pelaamassa tennistä. Ja onneksi minulla on Ringo, jonka kanssa on tehtävä kävelylenkkejä.

Nuorena urheilin paljon, se oli tapani uuvuttaa itseni. Olen hiihtänyt ja lasketellut pienestä pitäen, myöhemmin pelasin sulkapalloa ja tennistä. 1980-luvulla työskentelin useana vuotena laskettelunopettajana. Olen harrastanut vuorikiipeilyäkin. Vuonna 1999 kiipesin Kilimanjarolle.

Mutta tosiasia on, että 68-vuotiailla on jo paljon vaivoja. Minulla on tyypin 2 diabetes, jota hoidan tableteilla. Muusikkopiireissä käytetään paljon alkoholia, mutta viina ei onneksi ole ollut minulle ongelma. Juon toki viiniä ja olutta, mutta krapularyyppyä ei ole tarvinnut koskaan ottaa.

Ikääntyminen on rapistumista, mutta se pitää vain hyväksyä.”

”Enhän minä lapsuudenkotiani voi repiä alas!”

”Kun äitini kuoli syksyllä 2011, ajoin sairaalasta kotitalooni Kiiminkiin, joka on lähellä Oulua. Nukuin siellä levottoman yön. Aamulla herättyäni katselin pihalle. Onpa ruoho kasvanut, mietin. Kukaan ei ollut ajanut sitä pitkään aikaan, koska isäni oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Tein saman tien laulun On kotipiha hiljainen.

Ihminen tajuaa konkreettisesti, että on seuraavana vuorossa, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Minä olen nyt tämän sukuhaaran vanhin. Tässä iässä näkee elämänkaaren, joka ulottuu oman itsen yli. Huomaan sen esimerkiksi silloin, kun katselen lastenlapsieni leikkivän, ja varsinkin, jos huomaan jonkun heistä muistuttavan mummua tai pappaa. Siinä on jotakin lohdullista.

Isäni ajoi taksia 40 vuotta. Hän oli seurallinen mies, äitini puolestaan oli taiteellinen ja pohdiskeleva. Hän työskenteli ompelijana ja ompeli minunkin vaatteeni. Kerran hän ompeli golfhousut, jotka napitettiin polven alta. Niiden kanssa puettiin pitkät ruudulliset sukat ja slipoveri. Kyllä minulle naurettiin kylällä: mikä snobi!

Olin ainoa lapsi. Äitini kannusti lukemaan, ja opinkin lukemaan ennen koulua. Kun lisäksi satuin olemaan vilkas luonteeltani, muiden opetellessa koulussa aakkosia kyllästyin alvariinsa, puuhailin omiani ja vetelin naapuripulpetin Elliä letistä. Olen aina ollut vähän adhd, mutta eihän sellaista minun lapsuudessani diagnosoitu. Sanottiin vain, että olen vallaton ja kuriton.

Minut laitettiin oppikouluun, lukion kävin Oulussa, minkä jälkeen lähdin Tampereen yliopistoon opiskelemaan. Saman polun kulkivat miljoonat muut suomalaiset. Sukupolveni vanhemmille oli tärkeää saada lapset rintamamiestiloilta yliopistoihin.

Missioni niin muusikkona kuin kansanedustajanakin on ollut muuttoliikkeestä kertominen ja sen arvosteleminen. Melkein kaksi miljoonaa ihmistä vaihtoi kotipaikkakuntaa 1960–1980-luvulla. Minun sukupolveni on vähän juureton, mutta koska lapsemme ja lastenlapsemme asuvat kaupungeissa, emme halua palata kotipitäjiin.

Muuttoliike jatkuu edelleen, ja maaseutu autioituu. Ymmärrän urbanisaatiota, mutta en halua sen tapahtuvan näin brutaalisti: kodit maaseudulla menettävät arvonsa, ja ihmiset joutuvat elämään uusköyhinä kaupungeissa gryndereiden rakennuttamissa ja sijoittajien vuokraamissa kalliissa asunnoissa.

Minunkin mintunvihreä kotitaloni nököttää Kiiminki–Haukipudas-tien varressa tyhjillään. Se on niin arvoton, ettei sitä kannata myydä. Homeongelman takia en voi vuokratakaan sitä. Eräs tuttu ehdotti, että purkaisin sen ja möisin vain tontin. Mutta enhän minä lapsuudenkotiani voi repiä alas!”

”Sukupolveni ihmiset ovat sunnuntailapsia”

”Juurettomuudesta huolimatta sukupolveni ihmiset ovat sunnuntailapsia. Meidät revittiin työelämään. Niin minutkin. Parikymppisenä toimittajan alkuna pääsin töihin tv-uutisiin ja Ajankohtaiseen kakkoseen.

Olin kuitenkin jo tavannut Juice Leskisen, joka sanoi, että heitä toi kravatti pois ja tee levy. Levytin Maalaispoika oon -levyn vuonna 1974, ja siitä se lähti.

Olen aina ollut ”hommimies”, kuten pohjalaiset sanovat. Puuhailen kaikenlaista. Olen saanut toteuttaa unelmiani.

Tässä iässä en voi olla ihailematta sitä energiaa, jota minussa ja hyvissä ystävissäni Juicessa ja sanoittaja Harri Rinteessä oli. Meillä riitti energiaa musiikin tekemiseen ja juhlimiseen. 1970-luvulla suhde seksuaalisuuteen vapautui, ja välillä meno oli aika villiä. Tässäkin mielessä sukupolveni on onnekas, että saimme ensimmäisinä kokea sen. Juice tosin piti huolen siitä, että emme koskaan rakastuneet samaan naiseen. Jos hän oli ihastunut johonkuhun, hän sanoi, että tuohon et sitten koske. Hän tiesi taipumukseni kiinnostua naisista.

Nuorena yritin kai olla jonkinlainen lemmensankari, joskin pienenä rillipäisenä poikana tarvitsin hurmaamiseen kitaran. Toisinaan siinä oli jo suorittamisen makua. Miehet, ja varsinkin muusikot, ottavat painetta siitä, että pitää olla hyvä rakastaja. Nuoruudessa naisten iskemiseen liittyi paljon äijäpuhetta. Joidenkin mielestä parasta oli se, kun sai kertoa jätkille, millaista naisen kanssa oli ollut. Vapaamielisyydestään huolimatta 1970-luku oli vielä miesten maailma.

Olen vähän macho, mutta silti herkkä, ja siitä erikoinen tyyppi, että olen aina rakastanut naisia tavattomasti. Myös saavuttamattomia. Rakastan sitä, miten nainen kantaa itsensä. Huomaan heti, jos naisessa on sensuaalisuutta. En minä voi silmiäni mihinkään laittaa!

Rakkaus on niin suuri voima, että se vie mennessään. Se on aika lähellä mielipuolisuutta ja saa ihmisen tekemään hulluja juttuja.

Monta vuotta sitten ihastuin nuoreen naiseen. Yllätyin, että vielä löysin itsestäni sellaista herkkyyttä. Arki tuli kuitenkin pian vastaan. Olen kuvannut näitä tuntoja kappaleessani Ruusupolku. Aikuinen mies haluaa illalla mennä nukkumaan eikä jaksa bailata. Hän on kyyninen, kun taas nuori nainen haluaa vielä parantaa maailmaa. Eikä mies ole enää sama mies, joka hän on ollut niissä valokuvissa, joita nainen on lapsena nähnyt. Oli siis parempi päästää irti.”

”Nuorempana ei osaa arvostaa sitä, että tulee rakastetuksi”

”Aamulla Seija kävi halimassa minua ennen töihin lähtöään. Nuorempana ei osaa arvostaa sitä, että tulee rakastetuksi. Sitä ajattelee, että kiva, kun tuo nainen tykkää minusta, mutta olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Nyt osaan arvostaa Seijan rakkautta.

Alain de Botton kirjoittaa romaanissaan Rakkauden koetus, että osaamme puhua vasta silloin, kun joku todella ymmärtää meitä. Se on minusta hyvin sanottu. Rakkaussuhteessa on ihanaa, kun toinen ymmärtää yhdestä sanasta, mitä tarkoitan.

Olen ollut Seijan kanssa liki 30 vuotta, aloimme tapailla toisiamme vuonna 1993. Enää ei ole tarvetta supersuoritukseen, vaan tärkeintä on, kun saa olla lähekkäin ja yhdessä.

Olen kuvannut tätä Rakastaja yhä -kappaleessa. Sitä, miten hyvältä tuntuu mennä yhdessä nukkumaan. Eikä haittaa, vaikka vaimon varpaat ovat kylmät ja hänen täytyy käyttää villasukkia – nehän eivät ole varsinaisesti kovin seksikkäät. Reissut tekevät hyvää parisuhteelle. Olimme jokin aika sitten Espanjassa. Ulkomailla rakkauselämäkin inspiroituu. Kävelimme rannalla ja söimme hyvin. Koko päivä oli yhtä esileikkiä.

Seija on vahva nainen. Olenkin tehnyt laulun, jossa laulan, että helpompi on susi kesyttää kuin akka Pohjanmaalta. Hän pärjäisi oikein hyvin ilman minuakin, mutta tällaisen ristin hän on mennyt ottamaan. Hän ei ole koskaan pitänyt minua jalustalla, mistä järkytyin suhteemme alkuvaiheessa. Muistan, kun olimme hotellissa aamiaishuoneessa ja pyysin häntä hakemaan minulle jotakin buffet-pöydästä. Hän kysyi, että miksi, ja minä heitin herjana, että koska olen star. Hän vain nauroi minulle. Ja näin se on edelleen. Kun tulen keikalta kotiin ja nousen kotitalon portaita, siihen aplodit loppuvat. Kotona niitä on turha odottaa.

Meillä on ollut ylä- ja alamäkiä, ja vuonna 2006 meinasivat hopiatkin mennä jakoon, kun jätimme erohakemuksen. Puuhailimme omiamme tahoillamme.

Nyt suhteemme voi hyvin. Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea suurta rakkautta. Kerron tästä kappaleessani Kultaa sekä hopiaa. On ihmisiä, jotka menevät vain yhteen, vaikka mitään suurta ei ole ollut eikä tule olemaan. Sellainen on surullista.”

”Rakkaan ihmisen menettäminen on niin vaikeaa, ettei sitä toivo vihamiehellekään”

”Kohta kaikki lapset ovat lentäneet pesästä. Minulla on neljä poikaa, joista enää vain nuorimmainen, 22-vuotias Eero, asuu kotona. Mutta hänkin puhuu jo pois muuttamisesta.

Niin kauan kuin jalkani teppasee, teen isä-poikareissuja. Viime kesänä matkustin vanhimman poikani Jaskan, 40, kanssa viikoksi Tennesseen Yhdysvaltoihin. Nashvillessä järjestettiin maailman suurin countryfestivaali. Kun on kaksi viikkoa kahdestaan pojan kanssa, ehtii puhua kaikenlaista – vanhenemisesta, aikuistumisesta, lapsista. Välillä tulee sanottua tärkeitä lauseita.

Kaksi vanhinta poikaani, Jaska ja Kalle ovat ensimmäisestä avioliitostani. Aaro ja Eero liitostani Seijan kanssa. Kaikki poikani soittavat työkseen, paitsi Jaska, joka on vaihtanut kiinteistöhommiin. Olen vitsaillut, että toivoin lapsistani aivokirurgeja, mutta muusikoita heistä tuli. Joskus olen miettinyt, heitänkö varjon heidän ylleen. Onko se liian iso? Mutta hyvin he ovat pärjänneet. Olen heistä ylpeä.

Olen huolehtivainen kuten äitinikin oli. Monta yötä olen ollut kädet ristissä, kun tiedän poikien ajelevan liukkailla keleillä keikoilta kotiin. Ensimmäisen vaimoni Marja teki itsemurhan vuonna 1992, ja hänen kuolemansa jälkeen olin niin huolissani pojistani, että tahtomattani tarrauduin heihin kiinni. Myöhemmin Seija puuttui asiaan. Hän sanoi, että minun täytyy päästää irti.

Marjan kuolemaa tulen ajattelemaan kuolinvuoteellanikin. Miten saatoin olla niin sokea, että en nähnyt että jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa? Rakkaan ihmisen menettäminen on niin vaikeaa, ettei sitä toivo vihamiehellekään. Hänet on haudattu tähän lähelle, Kalevankankaan hautausmaalle. Käyn siellä säännöllisesti. Viimeksi vein haudalle talvikukat.”

”Seikkaileminen ei kiihota enää niin kuin ennen”

”Olen 17-vuotiaasta lähtien matkustanut Yhdysvalloissa. 14 osavaltiota on vielä käymättä, ja ne kiertyvät Route 66:n varrelle. Aion ajaa sen pätkän ensi vuonna. Seikkaileminen ei kiihota enää niin kuin ennen. Nuorena olin kaikenlaisissa vaaratilanteissa Kaukoidässä, Etelä-Amerikassa ja vaikka missä. Mieluiten seikkailen lukemalla kirjoja.

En tavoittele enää suuria. Olen saanut paljon aikaiseksi. On mieletön juttu saada vanheta rakastamansa naisen kanssa. Siinä on jotakin äärimmäisen kaunista, etenkin kun ajattelee tätä rikkinäistä maailmaa.”

Juttu on julkaistu Annassa 46/2019.

Lue myös:

Pitkässä liitossa viihtyvä Edu Kettunen: ”Naimisissaolo on jotain, mistä täytyy pitää huolta”

Anneli Jäätteenmäki eli vuosikymmeniä työn tahdissa – nyt kalenteri on kuitenkin tyhjennetty: ”Päätöksen tehtyäni päällimmäisenä on kiitollisuus”

Kirjailija Märta Tikkanen nauttii vanhuudesta ilman parisuhdetta: ”On ihanaa olla riippumaton”

Elokuvantekijä Marko Röhr eli leskenä, kun hän tutustui Satu-vaimoonsa koiralenkillä: ”Se oli onnenkantamoinen”