Julkkikset

Ensimmäisestä tyttöystävästä tuli Kari Enqvistin puoliso: ”Satuimme kasvamaan samaan suuntaan” 

Ensimmäisestä tyttöystävästä tuli Kari Enqvistin puoliso. Yhteiseloa on takana jo yli puoli vuosisataa, joten hän tietänee jotakin rakkaudesta. Tiedemies kertoo ajatuksiaan myös uskosta ja toivosta.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Rakkaus on tunnetila ja siksi selittämätön.

Ensimmäisestä tyttöystävästä tuli Kari Enqvistin puoliso. Yhteiseloa on takana jo yli puoli vuosisataa, joten hän tietänee jotakin rakkaudesta. Tiedemies kertoo ajatuksiaan myös uskosta ja toivosta.

Olohuoneen seinää hallitsee kookas, väkevänpunainen taulu. Siinä kultaisin sydämin koristellulla jalustalla seisoo nokat vastatusten kaksi pilkullista kissaeläimen näköistä otusta. Taulun on maalannut Mildred Lehtinen, Maija ja Kari Enqvistin nuoruudenystävä entisestä kotikaupungista Lahdesta. Teoksella ei ole nimeä, mutta rakkautta siinä selvästi juhlistetaan.

Rakkautta kuvaa myös Kari Enqvistin tuore romaani Wilson. Lukuisia tietokirjoja kirjoittanut kosmologi yllättää julkaisemalla tänä keväänä ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani käynnistyy hetkestä, jolloin salaperäinen Wilson ilmestyy Jupiterin kiertoradalle. Kohtalontähti synnyttää uskontoja, aiheuttaa sekasortoa ja muokkaa vaivihkaa kirjan päähenkilöiden elämää.

Kuvitteellinen tarina kuulostaa pelottavan ajankohtaiselta. Se kutsuu keskustelemaan perusasioista: uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

”Minun on vaikea ymmärtää niitä, jotka kertovat haltioissaan jumalasuhteestaan”

Ihmisessä sanotaan olevan sisäänrakennettu tarve uskoa johonkin itseään suurempaan voimaan. Kari Enqvist ei ole tällaista tarvetta löytänyt itsestään. Sen sijaan hän uskoo, että ihmisen rakenteeseen on paalutettu tarve löytää selitys kaikkeen.

Jos pimeydestä läheltämme kuuluu rasahdus tai jos taivaalla näkyy outo valoilmiö, emme pysty kuittaamaan sitä olankohautuksella: se nyt vaan oli jotakin. Ei, meidän täytyy saada asialle selitys. Jos selkeätä syytä ei löydy, ajattelemme, että kyse on jostakin yliluonnollisesta.

Otetaan esimerkiksi aurinko. Ei ihmiselle riittänyt se, että aurinko nousee ja laskee, ja päivät seuraavat toisiaan. Muinaisessa Egyptissä ajateltiin, että aurinko on Amon-Ra-jumala, joka seilaa taivaankannen halki. Sitten ilmiölle ruvettiin etsimään selitystä tieteen avulla. Nyt tiedetään, että Aurinko on G-tyypin pääsarjan tähti, jonka spektriluokka on G2V.

Uskonnollisuus on Karin mukaan kuin tunne. Ei se selitä mitään.

– Minun on vaikea ymmärtää niitä, jotka kertovat haltioissaan jumalasuhteestaan ja haluavat muiden jakavan tämän tunteen. Enhän minäkään oleta, että koska rakastan vaimoani Maijaa, kaikkien muidenkin pitäisi rakastaa häntä. Joissakin ihmisissä vain näyttää olevan tehdasasetuksina sellainen valmius, että uskonto on helppo omaksua.

Karilta tämä asetus puuttuu. Siksi hän ei osaa edes kaivata yhteyttä korkeampaan voimaan. Aihe on kuitenkin kiinnostanut niin paljon, että kymmenisen vuotta sitten hän kävi ”fiilistelemässä” erilaisissa kristillisissä tilaisuuksissa ja kirjoitti havainnoistaan kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Uskonnottomuus ei ole Karille vakaumus vaan nimenomaan uskonnollisen tunteen uupuminen. Luotettavan tiedon pitää hänen mukaansa perustua tieteeseen, mutta tiede sulkee jo määritelmällisesti Jumalan ja ihmeet ulkopuolelleen. Sillä ihmeelle ei voi ”kirjoittaa matemaattista lauseketta”.

Kaipaus korkeampaan voimaan onkin Karin mukaan oikeastaan tarve saada selitys maailman olemassaoloon. Yliluonnollinen, Jumala, on hänen mielestään helppo vastaus.

– Mehän kuljemme koko ajan kohti parempaa!
– Mehän kuljemme koko ajan kohti parempaa!

– Toinen tapa on ottaa asioista selvää perusteellisesti, mutta se vaatii vaivannäköä. On opiskeltava vaikkapa viisi vuotta matematiikkaa ja toiset viisi fysiikkaa. Paljon helpommalla pääsee, kun ajattelee, että joku yliluonnollinen jäbä on luonut tämän kaiken.

”En ollenkaan usko dystopiaan kaiken romahtamisesta”

Ilmastonmuutos. Pandemia. Ukrainan sota. Näyttää siltä, että ihmiskunta kulkee vääjäämättä kohti tuhoa. Katastrofien keskellä vähemmänkin uskovainen saattaa kääntyä lohdun toivossa Jumalan puoleen. Miten uskonnoton tiedemies pitää yllä toivon kipinää?

Kari Enqvist ei yllättäen näe maailman tilannetta lainkaan toivottomana. Päinvastoin:

– Mehän kuljemme koko ajan kohti parempaa!

Ajatellaan vaikka koronaa, hän sanoo. Emme jääneet neuvottomiksi. Kuukauden kuluttua pandemian alkamisesta virus oli sekvensoitu eli määritelty ja reilun puolen vuoden kuluttua siihen oli kehitetty rokote. Nyt suuri osa maapallon väestöstä on rokotettu ja olemme paremmin varustautuneet mahdolliseen seuraavaan epidemiaan.

Tai ajatellaan Ukrainaa. Parissa päivässä länsimaat Japania ja Koreaa myöten yhdistivät voimansa ja toimivat kuin Taru sormusten herrasta -kirjan velho Gandalf, joka päättäväisesti ilmoitti viholliselle: ”Tästä ei sitten kuljeta”.

Tai ilmastonmuutosta. Vielä muutama vuosikymmen sitten kasvihuoneilmiöstä varoitelleille naureskeltiin ja kehotettiin painumaan takaisin Koijärvelle. Nyt asiasta käydään vilkasta keskustelua ja toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi on ryhdytty.

Wilson-romaanin viimeisillä sivuilla eletään vuotta 2073. Selviämmekö todella sinne saakka?

– Selviämme. En ollenkaan usko dystopiaan kaiken romahtamisesta. Mutta se on varmaa, että kaikki muuttuu: tulee kuumia kesiä ja suuria tulvia. Ihmiskunta sopeutuu ja oppii elämään niiden kanssa.

Ilmastonmuutoksen torjuminen ei Karin mukaan ole yksilön asia: on turha ahdistua muovipussien kierrättämisestä. Ongelma ratkaistaan yhteiskunnan tasolla, ja tärkein keino on fossiilisista polttoaineista luopuminen. Greta Thunbergin kaltaisia nuoria hän neuvoo purkamaan ahdistustaan – kuinka ollakaan – tieteen avulla.

– Olisi kauhean kivaa, jos ongelmat poistuisivat sillä, että kaikki ryhtyvät vegaaneiksi. Mutta sähköautot ja tuulimyllyt eivät syntyneet teetä juomalla ja kitaraa soittamalla. Ne syntyivät ankaralla, spesifillä teknologialla. Kannattaa opiskella fysiikkaa ja kemiaa. Maapallon pelastamiseksi tarvitaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, mutta myös luonnontieteen keksintöjä.

Rakkaudesta Kari Enqvist puhuu varoen

Entäpä rakkaus? Siitä Kari Enqvist puhuu hieman epävarmasti ja varoen. Rakkaudelle kun tiedemiehelläkään ei ole selitystä tai kaavaa.

– Jos olisi, en istuisi tässä, vaan luentokiertueella tienaamassa miljoonia, hän hymähtää. – Rakkaus on tunnetila ja siksi selittämätön.

Rakkautta Kari kuitenkin käsittelee romaanissaan Wilson. Sen pääosissa on kaksi naista, Emilia ja Kassandra, joiden nuoruudenystävyys lämpenee keski-iässä parisuhteeksi. Vanhuuden kynnyksellä kimppaan hyväksytään kolmanneksi vielä Pietari. Kassandran lausahdus ”hän on huono sängyssä, mutta aika peto 1300-luvun historiassa” kertoo, ettei mies ole ihan perinteinen sankarihahmo.

Epäsovinnainen ihmissuhdekuvio ei ole Karin mukaan niinkään kannanotto polyamoriaan kuin visio siitä, miten avioliittoinstituutio tulee muuttumaan. 50 vuoden kuluttua meillä tulee olemaan hyvin monenlaisia suhteita.

– Minun nuoruudessani 1960-luvulla seksi oli mystinen asia, nyt iltapäivälehdissä esitellään dildoja. Jos tämä suuntaus jatkuu, seksi muuttuu yhä arkipäiväisemmäksi ja merkityksettömämmäksi. Kirjani lopussa päähenkilöt ovat päälle seitsemänkymppisiä ja heille seksiä tärkeämpää on henkinen yhteys, syvä tunne ja ystävyys.

Samoin sanoin Kari kuvailee käsitystään rakkaudesta.

– On kai yleisesti tunnustettu tosiseikka, että rakkaus alkaa ihastumisesta ja syvenee ystävyydenkaltaiseksi kiintymykseksi. Yhteiselo pitkäaikaisen kumppanin kanssa on samankaltaista kuin vanhan koiran kanssa. Kun tarjolla on riittävästi ruokaa ja rapsutuksia, kumpikaan ei jaksa kauheasti haukkua tai murista.

Lapsuudessaan Kari sai hyvin perinteisen kuvan parisuhteesta. Kodinkoneliikkeessä nousujohteisen uran luonut isä toi leivän, äiti oli pitkään kotiäiti ennen kuin kouluttautui kirjastovirkailijaksi. Perheessä ei elämöity tunteilla.

”Nuorena olin hyvin ujo ja vielä itsekeskeisempi kuin nykyään.”

– Minulla ei ole muistikuvia vanhempien sylissä istumisesta. Ilmapiiri kotona ei ollut sellainen, että olisi tanssittu, laulettu ja halittu.

Ainoana lapsena ja poikakoulun kasvattina tytöt olivat Karille mysteeri, joista supistiin ja joilla mahtailtiin poikien kesken. Jokainen oli olevinaan kova naistenmies.

Mikä Enqvistit on saanut pysymään yhdessä yli 50 vuotta?

Maijan Kari kohtasi ensi kertaa hengaillessaan kavereiden kanssa kaupungilla. Elettiin kesää 1970 ja molemmat olivat 16-vuotiaita. Kari sanoo kiinnittäneensä huomiota erikoiseen tyttöön, joka oli liikkeellä hippityyliin paljain jaloin. Syksyllä pari alkoi seurustella. Kuusi vuotta myöhemmin laitettiin vähän parempaa päälle ja käväistiin vihillä maistraatissa. Syy oli varsin proosallinen: aviopareille myönnettiin asumistukea.

Ensimmäisestä tyttöystävästä tuli elinikäinen puoliso. Mikä Enqvistit on saanut pysymään yhdessä yli 50 vuotta?

– Pitkässä parisuhteessa paljon riippuu siitä, miten ihmiset kasvavat yhteen. Se on ihan lantinheittoa. Meillä sattui olemaan luontainen taipumus kasvaa samaan suuntaan.

Onko rakkautta koskaan koeteltu?

– On varmaan, mutta huumori on hyvä apukeino. Kannattaa opetella nauramaan itselleen. Toiselle nauraminen olisi paljon helpompaa, mutta siitä ei ole hyötyä. Päinvastoin.

Miten pitkä suhde on Karia muuttanut?

– Nuorena olin hyvin ujo ja vielä itsekeskeisempi kuin nykyään. Minun oli vaikea puhua monista asioista. 40 yhteisen vuoden jälkeen aloin ehkä vähän avautua, hän sanoo naurahtaen.

Avioliittokonkarilta liikenee myös vinkki siihen, miten parisuhteen saa kestämään. Avuksi tulee taas tiede.

– Sanoisin, että psykologian opintoja enemmän minulle on ollut ihmissuhteissa hyötyä kvanttifysiikasta. Se auttaa suhtautumaan lempeämmin kaikenlaisiin mysteereihin.

Pelkääkö tiedemies kuolemaa?

Tiedemiehen maailmankuva kuulostaa kovin… noh, rationaaliselta. Kari Enqvist sanoo olevansa hitaasti kiihtyvä kyynikko, joka ei heittäydy asioihin tunteella. Mutta kai tunteilla sentään jokin sija on hänenkin elämässään? Pelkääkö hän esimerkiksi kuolemaa?

Parikymppisenä Kari muistaa miettineensä, miten vanhat ihmiset – siis siihen aikaan ehkä nelikymppiset – pystyvät elämään sen tiedon kanssa, että perälauta häämöttää. Ajattelivatko he joka aamu herätessään, että taas olen päivän lähempänä kuolemaa?

– Nyt tiedän. Kuolema on kuin auringonlasku, joka saapuu joskus. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän sitä ajattelen.

Kari muistuttaa tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnettomimmillaan keski-ikäisenä. Sen jälkeen käyrä kääntyy nousuun. Vanhana useimmat ovat tyytyväisiä ja onnellisia, etenkin, jos mikään sairaus ei pahasti runtele.

Näin on käynyt Karillekin. Hänen onnenhetkensä eivät synny superlatiiveista. Niihin ei tarvita postikorttimaisemaa, jossa on läikkyvä meri ja taivaalla kaikki sateenkaaren värit. Ei, elämykset kumpuavat pienistä asioista. Kun huomaa kastepisaran terälehdellä. Kun kaupungilla kulkiessa törmää mielenkiintoiseen kadunkulmaan. Kun sisilialaisessa katukuppilassa eteen kannetaan pasta alla Norma ja lasi paikallista punaviiniä.

Silloin Kari tuntee mielihyvää ja saattaa jopa kevyesti liikuttua. Miltä se tuntuu?

– Rinnassa kulkee onnen läikähdys, hän sanoo. – Mutta se menee nopeasti ohi. Ei ihmisen ole tarkoituskaan olla koko ajan onnellinen.

X