Julkkikset

Erika Vikman tiesi Vain elämää -kuvausten jälkeen, että hänen täytyy tehdä elämänmuutos: ”Silmistäni oli kadonnut palo”

29-vuotias Erika Vikman on ehtinyt kokea jo kaksi loppuunpalamista. Pari vuotta sitten kroppa alkoi reagoida stressiin oudoilla kohtauksilla. Laulaja laittoi juhlimisen tauolle ja keskittyy nyt pitämään huolta itsestään.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Liisa Valonen

– Mietin, olenko tarpeeksi vahva tähän ammattiin.

29-vuotias Erika Vikman on ehtinyt kokea jo kaksi loppuunpalamista. Pari vuotta sitten kroppa alkoi reagoida stressiin oudoilla kohtauksilla. Laulaja laittoi juhlimisen tauolle ja keskittyy nyt pitämään huolta itsestään.

”Olen nyt, 29-vuotiaana, saavuttanut ne tavoitteet, jotka varhaisteininä itselleni asetin. Silloin päätin, että minusta tulee pop-tähti.

Olin lapsena hirvittävän ujo. Meillä oli kotona karaokelaitteet, mutta en kehdannut laulaa edes oman perheen kuullen. Viimein käsitin, ettei minusta voi tulla laulajaa, ellen uskalla esiintyä.

Ensi kerran rohkaistuin esittämään pienen soolon viidennen luokan adventtijuhlassa. Oli ihan voittajaolo!

Tie huipulle on ollut pitkä ja raskas. Aloitin keikkailun 15-vuotiaana, osallistuin erilaisiin laulukilpailuihin, näyttelin tv-sarjassa Parasta aikaa ja teatterissa.

Voittamalla Tangokuningatar-kilpailun 2016 ja vuoden 2020 UMK:n jälkeen lunastin paikkani ja nyt teen unelmieni työtä. Seuraavan vuosikymmenen iso tapahtuma elämässäni voisi olla vaikka perheen perustaminen.

En kuitenkaan ota siitä paineita, sillä ura on edelleen ykkösprioriteettini.

Henkisesti tunnen olevani vanha nainen nuoren ihmisen vartalossa. Vaikka ei kroppakaan enää ihan nuori ole. Parikymppisenä se kesti railakasta elämäntyyliä, jossa kovaan työntekoon yhdistyivät ankarat huvit. Pitkään kuvittelin olevani kuolematon.

Kolme vuotta sitten keho alkoi ilmoitella, ettei kynttilää voi jatkuvasti polttaa molemmista päistä.”

”Itkin meikatessani ennen esiintymistä”

”Ensimmäinen kohtaus tuli syksyllä 2019, kun ajoin Länsiväylää kohti kotia. Yhtäkkiä veri pakeni päästä, sydän hakkasi ja kädet puutuivat. Tuntui, että taju lähtee.

Olin varma, että kyse on sairauskohtauksesta. Lopulta ei auttanut kuin jättää auto huoltoasemalle ja jatkaa taksilla. Lepo auttoi, mutta seuraavana aamuna oireet hiipivät uudelleen.

Olin lupautunut tv-kuvauksiin laivalle, jonne lähdin puolikuntoisena. Aina tilaisuuden tullen kävin sohvalle lepäämään. Pelkäsin, että minulla on jotakin pahasti pielessä.

Viikon kuluttua menin lääkäriin. Oireilu oli väsyttänyt minut niin, että purskahdin itkuun. Lääkäri varmaan ymmärsi heti, ettei kyse ollut fyysisestä sairaudesta. Minua vaivasi paniikkihäiriö.

Se on kehon tapa reagoida pitkään jatkuneeseen stressiin. Olin painanut duunia tauotta ja yksityiselämässäkin oli murheita.

”Nettipalstoilla minua haukutaan bimboksi – ihan sama”

Parin vuoden ajan kohtaukset yllättivät automatkoilla ja kauppareissuilla. Viime syksynä sellainen tuli ensimmäisen kerran lavalla. Takana oli rankka keikkakesä.

Kun esiintymispaikat pitkän koronatauon jälkeen avautuivat, kehotin keikkamyyjää buukkaamaan kaikki mahdolliset esiintymiset.

Syksyllä aloin jo olla tosi poikki. Kykenin juuri ja juuri hoitamaan oman osuuteni, mutta pari kertaa kohtaus pakotti minut syöksymään lavalta.

Lopulta jo ajatus töihin lähdöstä kuristi kurkkua ja itkin meikatessani ennen esiintymistä. Keikan jälkeen poistuin suoraan takahuoneeseen ja sieltä hotelliin. Minulla ei ollut energiaa kohdata ketään. Työryhmäni oli kauhean huolissaan.

Olin alakuloinen ja hiljainen, silmistäni oli kadonnut palo. Synkkänä mietin, olenko tarpeeksi vahva tähän ammattiin.

Vuoden alussa koronarajoitukset palasivat ja keikkoja piti perua. Onneksi. Olin hukuttanut stressiä ja paineita reippaaseen juhlimiseen. Yöunet jäivät lyhyiksi.

Uupunut kroppa imuroi kaikki mahdolliset virukset. Tammikuussa sairastin koronan ja helmikuussa jonkin toisen rankan kuumetaudin.

Maaliskuussa lähdimme Lapin-kiertueelle, vaikken ollut vielä täysin toipunut. Keuhkoja pisteli ja ääni kulki huonosti. Oli tyhmyyttä työskennellä kipeänä, mutta kannoin vastuuta bändistä.

En halunnut viedä heiltä enää yhtään duunia. Kevään viimeisillä keikoilla taistelin tosissani paniikkia vastaan.

Odotin hermostuneena Vain elämää -ohjelman kuvauksia toukokuun lopulla. Mutta se olikin eräänlainen parantola.

Kolmen tunnin mittainen lounas oli kuin vertaistuki-istunto, sitä seurasi iltapäivän toimintaterapiatuokio ja illalla vielä neljän tunnin ryhmäterapia. Päätin, että juhliminen jää tauolle ja keskityn pitämään itsestäni huolta.

Tässä ammatissa ei ole helppo noudattaa normaalia vuorokausirytmiä. Tykkään valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Siihen on välillä vaikea yhdistää arkisia velvollisuuksia.

Joskus annan itselleni luvan haahuilla aamutakissa koko päivän. Ehkä minussa on vähän Peppi Pitkätossua: kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun.”

”Pidän lähipiirini tosi pienenä”

”Kulunut kesä oli pelkojen voittamisen aikaa. Kalenteriini oli merkitty 32 keikkaa, muun muassa kaikki isoimmat festarit. Aluksi ihmismassojen eteen nouseminen jännitti.

Haluan aina antaa yleisölle kaikkeni, hehän ovat tulleet pitämään hauskaa. Pelotti, että saan paniikin, joka herpaannuttaa keskittymiseni.

Terapian ja säännöllisen elämänrytmin avulla olen onnistunut saamaan paniikkihäiriön hallintaan. Kun kohtaus ilmoittaa tulostaan, hengittelen hetken. Vakuutan itselleni, että mitään pahaa ei ole tapahtumassa.

En viihdy isoissa väkijoukoissa. Festareilla oleskelen lavalla ja backstagella, mutta ihmisten keskellä kulkiessa alkaa ahdistaa. On liikaa ääniä ja ärsykkeitä ja tietenkin se, että kaikki tunnistavat.

En ole tehnyt erityisherkkyystestiä, mutta minulla on ollut siihen viittaavia piirteitä lapsesta saakka. Tarvitsen yksinäisyyttä. Sellaisina päivinä, kun tapaan paljon ihmisiä, menen usein kotiin päästyä suoraan nukkumaan.

Ihmissuhteille ei tässä ammatissa jää kovin paljon aikaa. Ystävät eivät ehdi tavata arkena ja kun he ovat vapaalla viikonloppuisin, minä teen töitä.

Minulla on muutama sydänystävä, joiden seurassa uskallan olla avoin. Mutta on paljon ihmisiä, joille en avaa sisintäni ollenkaan. Pidän lähipiirini tosi pienenä.”

”Minuahan ei kukaan määräile!”

”Laulaminen jännittää minua yhä. Esiintyessä on niin paljas, sydän auki ihmisten edessä. Olisi kamalaa, jos siinä hetkessä tulisi jotenkin tuomituksi. Siksi en voi katsoa tv:n laulukilpailuja, joissa tuomarit nälvivät osallistujille.

Esiintyjäminäni on räikeä, sarjakuvamainen hahmo.
– Esiintyjäminäni on räikeä, sarjakuvamainen hahmo.

Pikkutyttönä piirtelin naisfiguureja, joilla oli superseksikkäät asut. Ajattelin, että aikuisena haluan pukeutua näin. Nyt olen riittävän rohkea toteuttamaan visiotani.

Minusta estradilla pitää luoda mielikuvia katsojille, viedä heidät hetkeksi pois arjesta. Esiintyjäminäni on räikeä, sarjakuvamainen hahmo.

Kun pukeudun artisti-Erikaksi, minusta tulee veikeä ja kuriton. Minuahan ei kukaan määräile! Lavalla voin tehdä melkein mitä vaan.

Saan ihailijapostia, jossa fanit kertovat olemukseni inspiroivan heitä. Kieltämättä nautin myös sokeeraamisesta. Siitä, että ihmiset eivät oikein tiedä, mitä ajatella minusta.

Nettipalstoilla minua haukutaan bimboksi – ihan sama. Mielipiteet kohdistuvat taiteilijahahmoon, jolla on minun nimeni. Eivät haukkujat minua oikeasti tunne.

Jostakin esiintymisasustani olen kyllä miettinyt, voiko edes Erika Vikman astella tämä yllään lavalle. Ja päättänyt, että kyllä voi.

Artistin elämä on jatkuvaa riskinottamista. Pitää punnita, mihin lähtee mukaan omalla nimellään ja naamallaan. Jos valitsee väärin, ura saattaa ottaa takapakkia.

Olin valtavan otettu, kun Lenita Airisto kerran lähestyi minua Svenska Teaternin naistenhuoneessa. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta hän kehui rohkeuttani ja kehotti jatkamaan valitsemallani tiellä.

Ihailen Madonnan ja Dolly Partonin kaltaisia artisteja, jotka ovat raivanneet tietä viihdemaailmassa.

Kunnioitan myös suomalaisia pitkän linjan taiteilijoita, kuten Paula Koivuniemeä, Katri Helenaa ja Dannya, jotka ovat jaksaneet uusiutua ja elää julkisuuden paineissa vuosikymmenestä toiseen.

Minutkin on jo keitelty aika monissa liemissä. Aluksi oli jopa imartelevaa nähdä nimensä otsikoissa, niiden sisällöstä riippumatta. Sehän kertoi, että olen ihmisten mielestä kiinnostava.

Ny­kyään tuntuu raskaalta, kun paparazzit ovat kintereillä. Lentokentällä kytätään, kenen seurassa matkustan.

Olen ollut rohkea myös rakkaudessa. Olen rakastanut ihmistä, joka yleisten normien mukaan ei ole sopivan ikäinen kumppanikseni.

Kaikessa en minäkään en ole peloton. En ikinä lähtisi Selviytyjät-tyyppisiin ohjelmiin. En kestäisi selän takana pelaamista. Osaisin kyllä, sen verran olen ovela.

Mutta se olisi vastoin kaikkea sitä, mitä edustan. Minussa ei myöskään ole tarpeeksi hurjapäätä ohjelman vaatimiin tehtäviin.

En liioin ikinä hyppäisi laskuvarjolla tai kiipeäisi vuorelle. Lavalle kiipeäminen on minulle riittävän hurjaa. Saan siitä sellaisen adrenaliinivyöryn, että sen jälkeen riittää tavallinen tylsä elämä.”

”Synkimpinä aikoina en nähnyt valoa missään”

”Haluaisin kovasti väittää, että olen luonteeltani kepeä. Mutta se ei olisi ihan totta. Vaikka olen lavalla viihdyttäjä, otan itseni ja urani tosi vakavasti. Olen aina ottanut.

Puurtamisen vastapainona olen ollut hullu bilettäjä.
– Puurtamisen vastapainona olen ollut hullu bilettäjä.

Lapsena suhtauduin koulunkäyntiin kunnianhimoisesti, ja peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvo oli 9,5. Lukiossa en jaksanut enää panostaa opiskeluun.

Päätin luoda sellaisen uran, jossa yo-arvosanoja ei kysellä.

Minulla on yhä taipumusta perfektionismiin. Olen maanisen tarkka työhön liittyvistä näkemyksistäni. Urani alussa minua yritettiin tunkea lokeroon, johon en mahtunut.

Voitettuani tangokuningattaren tittelin tajusin astuneeni setien maailmaan. ’Hei tyttö, keikoilla ei sitten lauleta englanniksi!’ ’Muista tyttö vetää myös pari humppaa!’ Minihameitani ja tummaa huulipunaani katsottiin kieroon.

On vaikea antaa lavalla kaikkensa, kun tuntee, että kaikki on vähän väärin.

Onneksi kohtasin Mökkitie Recordsin tyypit, jotka ymmärsivät heti, mitä halusin. Pallottelen ideoita tiimini kanssa, mutta lopulta kaikki on omissa käsissäni.

Puurtamisen vastapainona olen ollut hullu bilettäjä. Onnistuneen illan aikana ehdin sekä käydä syvällisiä keskusteluja että tanssia pöydillä.

Loppua kohti vauhtini vain kiihtyy, olen usein viimeisenä pystyssä. Villi nuoruus ei todellakaan ole jäänyt elämättä. Mutta nyt on täytynyt vähän rauhoittaa elämää, jotta jaksan tämän artistisirkuksen.

Monen on vaikea uskoa, että olen jo tämän ikäisenä ehtinyt kokea kaksi loppuunpalamista.

Synkimpinä hetkinä en nähnyt valoa missään ja kaikki tuntui turhalta. Kun syvistä vesistä nousee takaisin pintaan, sitä osaa todella arvostaa.

Moni ihminen on nähnyt valtavasti vaivaa menestykseni eteen. En voi vain toivoa, että kaikki menisi jatkossa hyvin.

Minun pitää aktiivisesti pyrkiä tekemään oikeita valintoja ja ottaa vastuu kokonaisuudesta.”

”Halusin epädramatisoida synnin”

”Kun olin pieni, naapurin lestadiolaislapset pelottelivat, että joudun korvakorujeni takia helvettiin. Mielikuvissani näin uppoavani kuumaan laavaan.

Nyt ajattelen, että taivas ja helvetti löytyvät maan päältä. Helvetti on paikka, jossa luontoa tuhotaan ja lapsille tai eläimille tehdään pahoja asioita.

Taivashetkiä koen esimerkiksi tutussa lomakohteessa Kreikassa, jossa seison iltaisin rannalla seuraamassa, kuinka aurinko putoaa tulipallona mereen.

Se on kauneutta, jota ihmiskäsi ei ole rakentanut. Luonto järjestää parhaan shown.

Nykyään käytän sanaa ’synti’ tosi kepeästi. Olen halunnut epädramatisoida sen, koska lapsena otin synnin niin tosissani ja se aiheutti minulle pelkoja. Kappaleeni Syntisten pöytä syntyi yhteistyössä kahden tekstinikkarin, Janne Rintalan ja Kaisa Korhosen, kanssa.

Halusin tehdä laulun anteeksiannosta. Syntisten pöytään jokainen on tervetullut. Se muistuttaa siitä, että kukaan ei ole täydellinen, eikä liioin toivoton tapaus. Armo kuuluu kaikille.

Usko korkeampaan voimaan ja tuonpuoleiseen antaa monelle lohtua. Itse en osaa ajatella jotakin parempaa olevan tulossa kuoleman jälkeen vaan keskityn nauttimaan nyt.”

X