Nylon Beat vuonna 2002.
Nylon Beat vuonna 2002.
Julkkikset

Erin Anttila: ”Päädyin parrasvaloista kaupan kassalle”

Laulaja Erin kertoi elämästään ennen soolouraansa Anna-lehdessä vuonna 2012.
Teksti: Anna.fi

Hei, olen 32-vuotias laulaja Itä-Helsingistä ja olisin kiinnostunut tulemaan töihin vaateliikkeeseenne. Olen varma, että olisin loistava myyjä. Olen positiivinen puurtaja, joka on tottunut kovankin paineen alla pitämään suunsa hymyssä ja heittäytymään tilanteeseen kuin tilanteeseen kuin kiirettä ei olisikaan.

Olen oma-aloitteinen, mutta osaan kysyä neuvoa, eikä kritiikin vastaanottaminen tuota ongelmaa vaan auttaa minua kehittymään työssä kuin työssä. Olen nopea oppimaan ja olen ehdottomasti tiimityöskentelijä ja ehdottomasti asiakaspalvelija. Aikatauluni on hyvin joustava ja pystyn soveltamaan muita hommia työvuorojen mukaan ja toisinpäin.

Kiinnostus muotiin syntyi jo teininä ja ollessani laulajana Nylon Beat -nimisessä yhtyeessä. Stailasimme itse itsemme sekä bändin pojat satoihin kuvauksiin ja esiintymistilaisuuksiin. Vaatteita on tullut ostettua enemmän kuin laki sallii, ja olisi hyvin mielenkiintoista ja inspiroivaa olla se henkilö, joka auttaa asiakasta löytämään haluamansa. Aurinkoista loppusyksyä, Erin Anttila.

Erin Anttila

Olipa kerran Nylon Beat

Olipa kerran Nylon Beat -niminen supersuosittu bändi. Ja kun sitä ei enää ollut, jäljelle jäi kaksi nuorta naista, joista toisen nimi oli Erin Koivisto.

Bändin viimeisen keikan jälkeen, kahdelta yöllä vuoden 2004 ensimmäisenä päivänä, Erin ja bändin toinen jäsen, Jonna Kosonen, lähtivät juhliin, jotka pidettiin hittimaakari Risto Asikaisen kotona. Juhlissa Eriniä ei itkettänyt, sillä Nylon Beat ei hajonnut tuona yönä. Se oli hajonnut jo lähes vuotta aiemmin Erinin ja Jonnan lomamatkalla Kyproksella.

Erin ja Jonna olivat ostaneet toisilleen 25-vuotislahjaksi kahden viikon luksusloman viiden tähden hotellissa, kiitokseksi ystävyydestä. Riita alkoi heti matkan alussa. Erin halusi kuunnella folk-musiikkia, Jonna rockia. Riidan aiheet laajenivat televisio-ohjelmiin, ja lopulta Erin ja Jonna olivat eri mieltä jokaisesta puheeksi tulevasta asiasta. Riitely tuntui ystävyksistä oudolta, sillä tätä ennen he eivät olleet riidelleet juuri koskaan. Ja he olivat sentään tunteneet toisensa alaluokilta asti ja esiintyneet yhdessä lähes kymmenen vuotta.

Mutta Kyproksella he melskasivat hienostohotellin uima-altaalla aamusta iltaan, kävivät välillä kebabilla ja jatkoivat taas. Kolmantena päivänä he päättivät hajottaa bändin ja keskeyttää loman.

Myöhemmin Erin oli tyytyväinen, että suuri pamaus ei sattunut Suomessa. Ystävykset olisivat karanneet koteihinsa ja välirikko olisi jäätänyt välit ehkä lopullisesti.

Kyproksella riitapukarit eivät päässeet karkuun toisiaan. Loman keskeyttäminen vaati yhteistyötä, lentoja piti perua ja varailla. Lähdön hetkellä Erin ja Jonna jo halailivat itkettynein silmin ja pohtivat, voisiko avioerokaan tuntua tämän pahemmalta.

Mutta bändin lopettamispäätöstä he eivät peruneet. Kun tämä vuosi vaihtuisi, Nylon Beatia ei enää olisi.

Nylon Beat vuonna 2002.

Nylon Beat hajosi 2004.

Uudenvuodenjuhlat jatkuivat Risto Asikaisen luona aamuun asti. Erin sinnitteli paikalla, vaikka häntä väsytti armottomasti. Nylon Beat oli viimeisenä päivänään tehnyt kaksi jäähyväiskeikkaa, joista toinen oli vielä taltioitu.

Lopulta Erin otti taksin Katajanokalla sijaitsevaan yksiöönsä. Sinne oli muuttanut myös häntä neljätoista vuotta vanhempi miesystävä Vesa Anttila, Nylon Beatin kitaristi.

Oma asunto oli oiva vakuus pahan päivän varalle, mutta sellaiseen Erin ei seuraavana aamuna herännyt. Hän heräsi päivään, jona hänellä ei ollut yhtään sovittua menoa. Hyvään päivään.
Erin oli kyllästynyt siihen, että hänelle tulvi ehdotuksia, joihin hän vastasi joko kyllä, osallistun mielelläni, tai ei, tuo ei kuulosta minun jutultani. Juuri tämä oli Erinin mielestä kuuluisuuden pahin kirous. Kun kaikki uudet mahdollisuudet kannetaan eteen tarjottimella, mitään ei tarvitse keksiä itse.

Seuraavat viikot Erin näki ystäviään ja kuljeskeli kaupungilla. Hänelle alkoi kirkastua, mitä hän eniten haluaisi. Mutta vielä hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen.

Muutto Irlantiin

Keltainen postiauto on valokuvassa täpötäynnä tavaraa. Tällä autolla Erin ja Vesa muuttivat Irlantiin. Erin oli jo pitkään haaveillut palaavansa maahan, jossa hän oli asunut ikävuodet kolmesta kuuteen. Erinin irlantilainen äiti ja suomalainen isä olivat tavanneet aikoinaan Englannissa, missä Erinin isä opiskeli insinööriksi.

Nylon Beatin lopettamisen jälkeen Erin oli vapaa muuttamaan. Hän myi asuntonsa ja suuren osan omaisuudestaan, koska ei ollut varma, palaisiko enää Suomeen.
Muuttomatkalla halki Englannin Erinistä tuntui, että kaikki on edessä, kaikki on mahdollista.

Postiauto pysähtyi pieneen Wicklown kaupunkiin, josta Erinin vanhemmat olivat ostaneet talon eläkepäiviään varten. Vuoden päästä naimisiin menevä pari saisi asua täällä ilmaiseksi, se oli Erinin vanhempien häälahja pitkään seurustelleelle parille.

Oli elokuu. Erin ja Vesa olivat käyneet keväällä pyrkimässä Dublinissa sijaitsevaan musiikkikouluun ja päässeet sisään. Vaikka Erin oli keikkaillut vuosia, hänen teoriataitonsa olivat vaatimattomat. Hän osasi soittaa sävelen C, muttei tunnistanut sitä kappaleesta. Hän aloittaisi alkeista, Vesa opiskelisi jazzin soittamista.

Eroon julkisuudesta

Erin oli innoissaan. Hän saisi opiskella paikassa, jossa kukaan ei tuntenut häntä. Hän ei olisi kenellekään se tummempi, harkitsevaisempi, raha-asioissa järkevämpi. Häntä ei verrattaisi kehenkään eikä hän itse vertaisi itseään kehenkään. Ehkä hän tutustuisi niin tyyneihin tyyppeihin, että häntä pidettäisiin hupsuna heittäytyjänä.

Suomessa ohikulkijoiden katseet pysähtyivät aina Erinin kasvoille. Ne, jotka eivät tunnistaneet häntä näyttivät pohtivan, pitäisikö heidän tuntea. Irlannissa katseet kulkivat Erinin kasvojen ohi ja jatkoivat heti matkaansa. Hän oli kuka vaan. Hän oli näkymätön. Ja hän piti siitä.

Mutta jotkut uudet asiat hämmensivät häntä. Suomessa Erin oli elänyt koko aikuisikänsä julkisuuden henkilönä. Hän oli tottunut siihen, että häntä kuunnellaan, että hänestä ollaan kiinnostuneita. Hän oli itsekin kiinnostunut muista ihmisistä.

Irlannissa Erin ymmärsi, että suurin osa hänen saamastaan huomiosta oli johtunut ainoastaan siitä, että hän oli julkisuuden henkilö. Hän oppi, miltä tuntuu istua kotibileissä, kun kukaan ei tule juttelemaan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutui odottamaan palvelua, hänelle oltiin tylyjä.
Tämmöistäkö on tavallisen ihmisen elämä, hän ihmetteli.

Erin ei olisi kuitenkaan vaihtanut osaansa. Hän sai tarkkailla ihmisiä vapaasti, ilman pelkoa siitä, että häntä itseään tarkkailtaisiin. Hän sai sulautua taustaan, tuntea itsensä yksinäiseksi. Sellaista kokemusta arvostaa jokainen tarinankertoja. Ja juuri siitä Erin unelmoi. Että joku päivä hän kertoisi omia tarinoitaan, omilla sävelillään. Omalla levyllään. Nyt hän uskalsi sanoa sen ääneen.

Erin oli hyräillyt omia melodioitaan jo vuosia, lähinnä suihkussa. Puoliso Vesa, ammattimuusikko, oli alkanut kiinnittää niihin huomiota. Mikä tuo oli? Oma? Kuulostaa hyvältä.

Vesa siis kannustaa Eriniä, mutta nyt Erin on ankaran opettajan armoilla, pahassa pulassa. Hän ei ole tehnyt soittoläksyjään. Opettaja raivostuu, poistuu luokasta ja ilmoittaa, että jos Erin ei osaa harjoitusta kun hän palaa, seuraavalle tunnille ei ole tulemista.

26-vuotias ekaluokkalainen alkaa harjoitella läksyään kädet täristen. Hän päättää, ettei enää koskaan tee samaa virhettä. Hän opiskelee viikon jokaisena päivänä. Usein kotiläksynä on oman kappaleen tekeminen, huomiseksi. Koulu haluaa madaltaa oppilaidensa kynnystä sävellystyöhön. Erin oppii, ettei säveltämiseen tarvitakaan täydellistä soittotaitoa. Apuna voi käyttää tietokoneen virtuaalikitaristia.

Erin on tyytyväinen, ettei saa koulussa pisteitä Erininä olemisesta. Kun laulunopettaja sanoo, ettei tuolla lailla laulamalla voi menestyä, Erin ei väitä vastaan. Mutta silloin hän hymyilee sisäänpäin.

Sisko apuna työhakemuksen teossa

Erin haki töitä ensimmäistä kertaa elämässään syksyllä 2009. Sisko oli auttanut työhakemuksen teossa ja vakuuttanut, että Erinin laulajan urasta olisi hyötyä myyjän ammatissakin. Eriniä hieman hävetti, ettei hänellä 32-vuotiaana ollut liittää hakemukseen ainuttakaan työtodistusta. Lukiolaisena hän olisi halunnut haravoimaan, mutta äiti oli silloin vakuuttanut, että Erinillä olisi koko elämä aikaa tehdä tavallista työtä, nyt hänen kannattaisi nauttia kesästä.

Opiskelusta Erinillä oli kyllä nyt toinenkin todistus, sillä Irlannista paluun jälkeen hän oli opiskellut muusikon perustutkinnon Pop & Jazz konservatoriossa. Pääsykoepäivänä opiston ruokalassa oli soinut tuttu kappale. Keittiön uumenista kuului äänekkään kokin kommentti, että kaikenlaista hyttysen ininää sitä onkin ollut kuten tämä Nylon Beat. Erin tunsi tuijotukset selässään. Näkymätön aika oli ohi.

Luomisen tuska

Huhtikuussa 2008 Erin oli julkaissut omakustanteena kappaleen Sarah ja säveltänyt ja sanoittanut albumillisen englanninkielisiä kappaleita. Levyn piti ilmestyä pian. Mutta tapaaminen säveltäjätuottaja Pekka Ruuskan kanssa muutti kaiken.

Kirjoita suomeksi ja mieluusti jotain, mikä hävettää, Ruuska oli neuvonut ja lähettänyt Erinin kotiin. Erin heitti valmiit kappaleensa roskiin, sävelsi uudet ja alkoi synnyttää niihin suomalaisia sanoja.

Erinin työhuone sijaitsi hänen kotonaan, omakotitalossa Itä-Helsingissä. Kun tekstiä ei syntynyt siellä, Erin siirtyi olohuoneeseen. Sitten keittiöön, makuuhuoneeseen ja yläkertaan. Ei syntynyt tekstiä. Syntyi kaaos kaikkialle.

Erin siirtyi ulos, pihalle. Sieltä hän siirtyi puistoon, yritti inspiroitua ihmisistä. Turhaan. Hän kokeili kirjoittamista aamulla ja illalla, rennosti ja tiukasti aikatauluun sidottuna. Hän virkkasi samalla, jottei ajattelisi liikaa, jottei olisi itse itsensä esteenä.

Ei syntynyt tekstiä, mutta syntyi korillinen vauvan töppösiä. Ei kyllä syntynyt vauvakuumettakaan. Erin soitti Ruuskalle ja kertoi saaneensa kahdeksan tunnin aikana aikaan yhden sanan. Normaalia, Ruuska totesi. Erin ehdotti sanoittajan palkkaamista, hän halusi mieluummin hyvää kuin omaa. Sinä osaat, Ruuska totesi.

Mutta Erinin usko alkoi loppua. Ja rahat. Ehkä oman levyn tekeminen oli hänelle liian suuri haave. Erin päätti hakea töitä. Tavallista, rehellistä työtä.

Helsinkiläisen vaatekaupan vessan seinälle ilmestyi eräänä päivänä juliste. Julisteessa oli kuva Nylon Beatistä Erinin nimikirjoituksella. Nimikirjoitus oli omistettu pikkutytölle, Erinin nykyiselle työkaverille.

Ensimmäisenä työpäivänään Erin oli opetellut viikkaamaan vaatteita ja saanut aikaiseksi hienon pinon. Hän oli ylpeä itsestään ja odotti kiihkeästi saavansa pinosta palautetta. Hän kaipasi aplodeja. Edellisessä työpaikassaan hän ei ollut muuta saanutkaan. Mutta ennen kuin kukaan kerkesi kehumaan, pino oli jo myllätty.

Silloin tällöin Erin kirjoitti kuittiin nimikirjoituksen. Eräs asiakas tokaisi, kuinka hassua oli nähdä Erin täällä. Muistan sinut huippuvuosiltasi, hän sanoi. Erin ei pahastunut, mutta olisi halunnut vastata, että ehkä ne olivat sinun huippuvuotesi, eivät minun. Minun huippuvuoteni ovat nyt tai korkeintaan huomenna. Niin hän oli aina ajatellut.

Erin rakasti myyjän työtään. Siinä ei tarvinnut jatkuvasti ylittää itseään. Riitti, että teki parhaansa. Eikä Erin enää välittänyt kiinnittyvistä katseista. Hän ei miettinyt, mitä ihmiset hänestä ajattelevat.

Ja siinä vaatteita viikatessa sanat alkoi syntyä: vanha nainen, hevonen, ratsastaa. Sitten Erin muisti Pekka Ruuskan neuvon. Hän hautasi häpeänsä ja jätti tarinasta hevosen pois. Ja niin alkoi uusi satu. Erinin oma.

Teksti: Miia Saari
Kuvat: Ari Heinonen

X