Julkkikset

Esikoiskirjailija Joonatan Tola ja hänen setänsä Olli elivät tahoillaan vaikean lapsuuden: ”Rakkautta ei tässä suvussa ole ollut liikaa”

Tv-tuottaja Olli Tola, 70, päätti lähteä rakentamaan suhdetta veljensä kadonneisiin lapsiin. Nyt suvun tarinaa kertoo myös hänen veljenpoikansa, esikoiskirjailija Joonatan Tola, 37.

Teksti:
Minna Juti
Kuvat:
Riikka Hurri, Sampo Korhonen

Joonatan (vas.) ja Olli Tola tutustuivat toisiinsa, kun Joonatan oli jo aikuinen.

Tv-tuottaja Olli Tola, 70, päätti lähteä rakentamaan suhdetta veljensä kadonneisiin lapsiin. Nyt suvun tarinaa kertoo myös hänen veljenpoikansa, esikoiskirjailija Joonatan Tola, 37.

Ylenpalttinen sairaus rikkoo perheen kuin perheen, sanoo Olli Tola aivan ensimmäiseksi, kun pyydän häntä yhteiseen haastatteluun veljenpoikansa Joonatan Tolan kanssa. Lähisukulaisuudestaan huolimatta Olli ja Joonatan ovat tunteneet toisensa vasta kymmenisen vuotta. Sitä ennen tapahtui paljon käsittämättömiä asioita.

”Kaikki suhteet oli lyöty rikki, Mikko oli ne katkaissut”

Minun tehtäväni on nostaa nimi Tola sille paikalle, mille se kuuluu, ja sen aion myös tehdä.”

Näin uhosi eläessään Joonatan Tolan isä Mikko. Lainaus on painettu Joonatanin esikoisromaanin kansiliepeeseen. Kannessa on kuva hauraan näköisestä Mikosta, joka istuu portailla ja selittää kuvaajalle jotakin. Toisessa kädessään hänellä on kaljapullo. Miehen vieressä konttaa pieni lapsi. Se on Joonatan.

Joonatanin tammikuussa ilmestynyt kirja Punainen planeetta on romaani isästä, joka oli psyykkisesti sairas. Hän vei perhettään 1980-luvulla ympäri Suomen päätyen lopulta Joensuuhun. Lapsia oli neljä. Rahaa ei juuri ollut, ja kun sitä oli, Mikko käytti sen taksilla ajamiseen, baariin tai taiteilijan tarvikkeisiin. Niillä hän maalasi tauluja, joita yritti vaihtaa milloin mihinkin perheen tarvitsemaan tavaraan tai ruokaan. Lapset söivät usein riisiä ja vedellä jatkettua ketsuppia.

Hieman ennen Joonatanin kuusivuotispäivää vuonna 1989 Mikko tappoi itsensä 35-vuotiaana. MS-tautia sairastanut äiti menehtyi noin viisi vuotta myöhemmin. Lapset sijoitettiin pohjoiskarjalaiseen perhekotiin.

Olli Tola muistaa, että suvussa kyllä keskusteltiin tuolloin, pitäisikö jonkun perheestä adoptoida lapset.

– Olisihan se ollut luontevaa. Kaikki suhteet oli kuitenkin lyöty rikki. Mikko oli ne katkaissut. Meillä ei ollut normaalia tapaa toimia. Toimimme edelleen juokse ja pakene -tekniikalla, Olli ajattelee.

Joonatan ei halua jossitella:

– Isäni oli valtavan voimakas henkilö. Hän eristi oman perheensä sukulaisistaan. Siksi muutimme jatkuvasti heistä kauemmaksi. Välit olivat täysin poikki, ja Mikko mustamaalasi meille lapsille sukulaisiaan. Myöhemmin olen käynyt omassa päässäni keskuste­luja, jotta olen päässyt irti isäni käsityksistä. Kaikki on pitänyt filtteröidä hänen kokemuksensa ja mielenterveytensä kautta.

Joonatan ei halua puhua isänsä hautajaisista. Olli ei muista olleensa niissä.

– Oliko se vieraille tarkoitettu tilaisuus ollenkaan, hän miettii.

Joonatan Tola kirjoitti kirjan suvussa vaietuista tabuista

Tämä on korona-ajan haastattelu. Joonatan on paluumuuttanut Helsingistä taas Joensuuhun. Hänellä on vaimo ja kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Junamatka Helsinkiin tuntui riskiltä. Tapaamme kaikki kolme Teamsissa.

Yhtäkkiä tuntuu siltä, että olemme kaikki todella paljaita. Tuijotamme toistemme kasvoja ruudulla. Mikään muu ei vie kenenkään huomiota. Kuuntelemme toistemme lauseita tunnollisesti loppuun. Olli istuu ruudussa takanaan vanha astiakaappi. Joonatanin taustalla on pienikukkainen, vaalea tapetti.

Joku on määritellyt, että Joonatanin kirja kertoo tuhoisista lähisuhteista ja ylisukupolvisista traumoista.

– Kirjoitin asioista, jotka ovat olleet sukuni piirissä romaanini julkaisemiseen asti täydellisesti vaiettuja, häpeällisiä tabuja. On paradoksi, että vaietut asiat pysyvät koko ajan niistä selviytymisen tiellä, Joonatan sanoo.

Olli ja Mikko Tola syntyivät 1950-luvun alussa helsinkiläiseen perheeseen. Isä Jaakko oli kirurgian erikoislääkäri. Pojilla oli yksi vanhempi veli. Kun Olli oli 5- ja Mikko 2-vuotias, isä sairastui polioon, halvaantui ja joutui loppuiäkseen hengityskoneeseen.

– Myös äiti katosi silloin elämästämme vuodeksi, sillä isä oli vuoden tajuton. Äiti meni aamulla töihin ja aina illaksi isän luokse sairaalaan. Harva uskoi silloin, että isä selviää­ hengissä, Olli muistelee.

Jaakko Tola palasi tajuihinsa ja eli vielä 18 vuotta.

– Tapasimme siitä lähtien aina keskiviikkoisin, jolloin isä tuotiin sairaalasta illaksi kotiin, ja viikonloppuisin, jotka hän vietti kotona. Keskiviikkoiltaisin meillä oli aina sama agenda: kokoonnuimme keskustelemaan. Vanhempamme osoittivat, että jos pystyimme perustelemaan omat mielipiteemme tarpeeksi vakuuttavasti, he saattoivat jopa antaa periksi omistaan. Keskustelun saattoi siis voittaa. Meistä pojista tuli hyviä keskustelijoita, Olli kertoo.

”Minulle oli jo lapsena selvää, että tulen pärjäämään tässä maailmassa, koska olen Olli Tola”

Elämä oli silti turvatonta ja pelottavaa.

– Pelkäsin koko lapsuuteni, että sairaalasta soitetaan, että isä on kuollut, niin kuin lopulta soitettiin. Silloin olin jo nuori aikuinen.

Olli tunnistaa myös elämäänsä jääneen isän kaipuun.

– Isään ei ollut fyysistä kontaktia. Hän oli fyysisesti läsnä vain toimenpiteiden kohteena.

– Jo pienenä opettelimme imemään limaa hänen keuhkoistaan. Se oli kauhistuttavaa puuhaa, mutta se oli pakko tehdä, lasten piti oppia turvaamaan isän henki.

Pienellä lapsella oli iso vastuu.

– En tietysti osannut verrata sitä mihinkään. En tuntenut muuta elämää, Olli sanoo.

Isäänsä hän kuvaa poikkeusyksilöksi, joka vaikutti kaikkiin. Sairaus lisäsi hänen gloo­riaansa. Hän oli perheen auktoriteetti.

– Halvaantumisesta huolimatta hän oli ylivoimainen esimerkki. Hän oli ehtinyt tehdä kaikkea. Kun kerroin alkaneeni harrastaa slalomia, hän vastasi heti, että oli myös lasketellut ollessaan stipendiaattina Yhdysvalloissa.

Esikoiskirjailija Joonatan Tola.
Esikoiskirjailija Joonatan Tola.

Neliraajahalvaus ja hengityskone eivät estäneet Jaakko Tolaa tekemästä töitä. Hän käänsi lääketieteellistä materiaalia lääketehtaille, ja vuonna 1957 hänestä tuli Helsingin Sanomien ensimmäinen tv-kolumnisti. Kymmenen vuotta hän kirjoitti tv-ohjelmista nimimerkillä Oculus ja jatkoi vielä muutaman vuoden omalla nimellään.

– Periksiantamattomuus on hyvä perintö. Ilmapiiri meillä oli eteenpäin ajava. Minulle oli jo lapsena selvää, että tulen pärjäämään tässä maailmassa, koska olen Olli Tola.

Pärjäämisellä oli myös kääntöpuoli. Poi­kien äiti vihasi tolaismia, joksi hän kutsui miehensä uskoa omaan kyvykkyyteen ja siihen liittyvää itsekehua.

– Äidillä oli kova kohtalo. Hän menetti elämänsä, kun isä sairastui. Kaikki romuttui, Olli sanoo.

Joonatan tunnistaa isässään ja isoisässään yhteisiä piirteitä:

– Mikko hurahti pojista vahvimmin tola-uskontoon. Jaakossa ja Mikossa oli samanlaista grandioottisuutta, jota kuvaan myös romaanissani. He olivat taipumattomia ja uskoivat selviytyvänsä loputtomasti eteen tulevista vaikeuksista. Nykyisin kai sanottaisiin, että heissä oli resilienssiä. Kaikilla Tolan suvussa on itsetuntoa, mutta Mikko sairastui ja hän alkoi palvoa omaa erinomaisuuttaan.

Kirjassaan Joonatan kuvaa armottomasti Mikon uskoa kyvykkyyteensä. Tämä ei ajatellut olevansa väärinymmärretty taiteilija. Hän oli yksiselitteisesti mestari, jolla oli aina viimeinen sana. Hän oli taipumaton.

– Vastapainona tälle on tietysti isän itsemurha. Se lopulta vesitti kaiken, mitä Mikko koskaan sanoi, Joonatan toteaa.

”Minulla oli Jeesus-kompleksi, joka perustui harhaan, että pystyn auttamaan häntä”

– Mikko oli kaikista kavereistani paras leikkimään. Se oli hänessä hieno piirre, Olli muistelee veljensä intensiivisyyttä.

– Hän uppoutui mielikuvitusmaailmaan täydellä volyymilla. Muut kaverit putosivat rooleistaan, Mikko ei koskaan, enkä minä. Leikimme vielä silloin, kun olin jo abiturientti. Meillä oli pieniä muovisotilaita ja mökillä käynnissä isot maastotaistelut. Uppouduimme leikkiin täysin. Muistan sen ikuisesti.

Ollin mielestä Mikon sairastuminen oli pitkä prosessi.

– Mikko oli 12–13-vuotias, kun äiti lähti pitkälle kuoromatkalle Amerikkaan. Mikko oli pitkään kuumeessa ja makasi hallin sohvalla aina, kun tulin koulusta. Häntä tutkittiin, mitään ei löytynyt, mutta siitä lähtien Mikko oli jotenkin erilainen.

Kun Mikko myöhemmin alkoi oireilla vakavasti, Olli ei halunnut uskoa, että pikkuveli olisi sairas.

– Oli vaikea hahmottaa, mikä olisi ollut sairautta, mikä johtui perheemme siihenastisista vaikeuksista tai mikä oli Mikon luonnetta.

”Minulle selviytyminen on merkinnyt karua elämää. Selviytyminen on raskasta puuhaa, joka vie valtavasti energiaa ja jossa seinät tulevat kaiken aikaa vastaan.”

Perhe jakautui kahtia.

– Äiti ja minä olimme sitä mieltä, että isä ja muut lääkärit turruttivat Mikon väärin diagnoosein psyykenlääkkeillä. Minusta se oli rikos ihmisyyttä vastaan. Todellisuudessa minä ja äitini olimme varmasti väärässä ja lääkärit oikeassa. En vain halunnut uskoa sitä.

Sen ajan iskelmän sanoin Olli ajatteli, että He Ain’t Heavy, He’s My Brother. Hän muutti yhteen Mikon kanssa.

– Se oli huono idea, mutta minulla oli Jeesus-kompleksi, joka perustui harhaan, että pystyn auttamaan häntä.

”Mikko yritti itsemurhaa vaatteisiini pukeutuneena”

Tolan pojille oli ajoissa valittu sopivat akateemiset urat. Ollista piti tulla juristi ja ekonomi, sitten diplomaatti.

– Olen koko elämäni pelännyt sairastuvani mielisairauteen, sanoo Olli Tola.
– Olen koko elämäni pelännyt sairastuvani mielisairauteen, sanoo Olli Tola.

– En tuntenut siihen mitään kutsumusta. Harhailin yliopistolla opiskellen niitä näitä. Halusin teatteriin, mutta isä kielsi minua pyrkimästä teatterikouluun. Sairastuin vatsakatarriin, koin ruumiista irtautumisen ja uskoin saavani apua ihmisiltä, jotka osoittautuivat myöhemmin moonilaisuuden harjoittajiksi. He olisivat kustantaneet minut Yhdysvaltoihin opiskelemaan meedioksi. Isä kielsi minua ehdottomasti lähtemästä.

– Kun Mikko yritti itsemurhaa vaatteisiini pukeutuneena, seurasin hänen elvytystään ajatellen, että antakaa hänen kuolla, kun hän kerran sitä niin kovasti haluaa. Hän virkosi ja oli kauhean onnellinen, ettei kuollut. Silloin tajusin, etten tajua mitään. Olen koko elämäni pelännyt sairastuvani mielisairauteen ja pelkäsin silloinkin. Kaikki kävi liian ylivoimaiseksi. Jätin Mikon, suljin kaikki kanavat ja pelastin itseni, Olli sanoo.

Pian isä kuoli. Olli pääsi Teatterikorkeakouluun ja sulki komeroon kaikki muistonsa. Ne murtautuivat esiin, kun hän luki Joonatanin kirjan.

– Sen lukeminen oli kauhistuttava kokemus, mutta myös helpottava, sellainen healing process. Vasta nyt uskallan sanoa, että kukaan ei olisi voinut auttaa Mikkoa. Hän oli poissa meidän muiden vaikutuspiiristä.

Jäljelle jää tietysti kysymys, mitä vanhemman itsemurha merkitsee lapselle.

Joonatanin mielestä se on lapsen näkökulmasta anteeksiantamaton teko, jota lapsen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä. Muut voivat nähdä sille selityksiä.

– Olen tuntenut isää kohtaan vihaa ja olen tuntenut surua, mutta surun ja vihan olen yrittänyt pitää toisistaan erillään. Yhdessä ne ovat katkeruutta, ja sitä en suosittele kenellekään, sillä katkeruus syö ihmisestä elinvoiman. Lopulta pitää löytää myös myötätuntoa, vaikka rankan lapsuuden jälkeen sen kohtaaminen voi olla hyvin pelottavaa, Joonatan sanoo.

Ollin mielestä kirjan kirjoittaminen oli Joonatanilta rakkauden teko.

– Vaikka se kuvaa Mikon kaikessa raadollisuudessaan, se antaa hänelle myös inhimilliset piirteet, Olli sanoo.

Joonatan ja Olli Tola tutustuivat toisiinsa vasta Joonatanin aikuistuttua

Joonatanin varttuessa sisarustensa kanssa Olli tapasi lapsia muutaman kerran. Joonatan muistaa, että Olli kävi ainakin kerran perhekodissa. Sysäyksen varsinaiseen tutustumiseen antoi Ollin välirikko vanhempaan veljeensä vuosikymmen sitten.

– Se on yksi kipeimmistä asioista elämässäni. Menetin yhteyden myös veljeni poikiin, jotka olivat minulle tärkeitä.

Täyttääkseen elämäänsä syntynyttä tyhjiötä Olli kääntyi uusperheensä vävyjen puoleen ja perusti näiden kanssa Hoikkien miesten kerhon. Siihen mennessä hän oli jo tutustunut Joonatanin sisareen Pamelaan, joka sanoi, että koska vävyt voivat vaihtua, Ollin on pyydettävä Joonatan kerhon ainaisjäseneksi.

– Näin Jonski tuli mukaan ja aloimme tutustua toisiimme, Olli sanoo.

Hoikat miehet kokoontuvat pari kertaa vuodessa Ollin mökillä Hämeessä. Päivällä tehdään talkoohommia, illalla syödään, juodaan ja saunotaan.

– Aina jossakin vaiheessa iltaa päädyn keskustelemaan Ollin kanssa Mikosta. Ollin kautta olen saanut paljon tietoa ajoista, joita romaanini alussa kuvaan, Joonatan kertoo.

Kummankin on vaikea ymmärtää Mikon äitiään ja veljiään kohtaan tunteman raivon määrää. Ehkä sen tarkoitus oli Jaakko Tolan kunnian palauttaminen. Mikko ei koskaan hyväksynyt sitä, että hänen vanhempansa lopulta erosivat ja äiti avioitui uudelleen.

”Välirikot ovat valitettavasti tosi yleisiä. Useimmiten syy on siinä, että kilpaillaan rakkaudesta.”

Joonatan uskoo silti, että raivo johtui ennen kaikkea Mikon sairauden syöksykierteestä.

– Mikko ei vihannut äitiään. Vaikka hänen pahimmat viestinsä tulkittaisiin vihaksi, niissä on myös kaipuuta ja rakkautta äitiä kohtaan. Perheen sisällä Mikko osasi iskeä toisten tunteiden kipeimpiin kohtiin ja pystyi verisempiin loukkauksiin kuin kukaan ulkopuolinen olisi pystynyt, Joonatan miettii.

Olli sanoo, että mitä enemmän hän purkaa traumojaan, sitä selvemmin hän tajuaa, miten yleistä välien tulehtuminen perheissä on.

– Välirikot ovat tosi yleisiä. Useimmiten syy on siinä, että kilpaillaan rakkaudesta. Pohjalla ovat tunteet, joita on mahdoton oikoa tai selittää, sillä oma tunne on ihmiselle aina tosi.

”Kun rakkautta ei ole ollut tässä suvussa liikaa, olen jokaisesta pikku pisarastakin kiitollinen”

Kun Olli ja Joonatan pohtivat yhteistä perintöään, Olli sanoo, että hänen lapsuudenkodissaan asetettiin velvoitteita ja painotettiin suoriutumista. Omassa elämässään hän on ollut suorittaja, joka pitää selviytymistä yhtenä elämänsä pääteemana.

Joonatanille selviytyminen ei riitä.

– Minulle selviytyminen on merkinnyt karua elämää. Selviytyminen on raskasta puuhaa, joka vie valtavasti energiaa ja jossa seinät tulevat kaiken aikaa vastaan. Siitä on pakko päästä eteenpäin ja saatava elämä vähemmän kuormittavaksi, hän sanoo.

Tuntevatko Olli ja Joonatan rakkautta toisiaan kohtaan? Onko veri vettä sakeampaa niin kuin sanotaan?

– Päätin, että lähden rakentamaan suhdetta Mikon lapsiin, jos he vain suostuvat. Tunnen, että kuulun heidän kanssaan samaan ketjuun. Siinä on jotakin hyvin ylisukupolvista, jota kutsutaan sukurakkaudeksi. Kun rakkautta ei ole ollut tässä suvussa liikaa, olen jokaisesta pikku pisarastakin kiitollinen, Olli sanoo.

Joonatanille on ollut tärkeää päästä puhumaan ihmiselle, joka on tuntenut hänen isänsä niin läheisesti kuin Olli.

– Yhteinen taival oman isäni kanssa jäi lyhyeksi. Siitä jäi myös huonoja muistoja. Ollilla on ollut paljon sanottavaa. Olen kuunnellut häntä paljon.

X