Esko Aho sanoo, että heidän perheensä elämä olisi ollut hyvin paljon vaikeampaa, jos Kirsti-vaimo ei olisi niin perhekeskeinen.
– Elämämme olisi ollut vaikeampaa, jos Kirsti ei olisi niin perhekeskeinen, Esko Aho sanoo.
Julkkikset

Esko Aho soveltaa politiikan oppeja kotona: ”Riitojen sovittelussa olen ehkä ollut vaimoani taitavampi”

Pääministeriaikoinaan Esko Aho tottui ratkomaan erimielisyyksiä ja solmuun menneitä suhteita. Samoja oppeja hän sovelsi kotona ja pyrki käsittelemään riidat saman tien. – Jos se olisi ollut kiinni vaimostani, mykkäkoulut olisivat kestäneet paljon pitempään.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Ei epäilystäkään, kuka on Ahon kuusitoistahenkisen klaanin keskushenkilö. Se ei ole entinen pääministeri Esko Aho. Laajennetun perheen sydän on hänen vaimonsa Kirsti.

Eskon päästyä Eduskuntaan 1983 puolisot sopivat työnjaosta. Päätettiin, että Esko hoitaa valtakunnan asiat ja Kirsti kodin. Ratkaisua moitittiin vanhanaikaiseksi, mutta menevän miehen perheen arkea ei oikein muutoin olisi saatu pyörimään. Järjestely vaati uhrauksia vaimolta ja siitä Esko on edelleen kiitollinen.

Nyt lapset elävät omillaan ja lastenlapsiakin on jo seitsemän. Kun koko klaani kokoontuu pitkän pöydän ääreen isovanhempien luo, pöydän päähän asettuu itseoikeutetusti Kirsti Aho. Esko-vaari myhäilee hänen vieressään.

Edelleenkään miestä ei tosin paljon kotona näy. Hän on eläkkeellä, mutta vain ”teknisesti”. Toimenkuvaan kuuluu hallitusvastuita ja konsultointia oman firman kautta. Terveyttä ja virtaa piisaa yhä, joten miksi työura pitäisi katkaista vain, koska tietty määrä ikävuosia on tullut täyteen.

– Sanotaan, että jäljellä oleva elinikä on ihmisen ainoa pääoma. Itse ajattelen, että myös taakse jäänyt, eletty elämä on kartuttanut henkistä pääomaa. Sitä ei kannata jättää hyödyntämättä.

Esko Aho ja Kirsti-vaimo Linnan juhlissa vuonna 2002.

Esko Aho ja Kirsti-vaimo Linnan juhlissa vuonna 2002.

Esko Aho: ”Olen hyvin kiinnostunut aivojen toiminnasta”

”Olen hyvin kiinnostunut aivojen toiminnasta. Sain siihen virikkeen Harvardin yliopistossa kuuluisan aivotutkijan luennolla. Hän totesi, että ihmisen kannattaa nuorena opiskella monipuolisesti. Kun lukee, kuuntelee musiikkia, urheilee ja kokeilee erilaisia töitä, siitä kaikesta jää aivoihin jälki. Ne muodostavat perustan myöhemmälle oppimisille. Näitä kytköksiä ei voi luoda enää aikuisena.

Äidilläni oli tapana muistella lapsuuttani toteamalla, että meidän Esko luki aina. Opin lukemaan viisivuotiaana omatoimisesti isoveljieni aapisia tavaamalla. Yksi varhaisimpia muistikuviani on, kun pääsin isän pyöräntarakalla kirjastoon. Luin kaikkea tietokirjoista dekkareihin. Muistan, miten vaikuttava kokemus oli Leon Urisin Exodus. Olin kiinnostunut historiasta ja kaunokirjallinen teos syvensi tietämystäni Israelin valtion synnystä. Nykyään tarjonta on niin laaja, että ihmiset keskittyvät helposti vain siihen, mikä tuntuu mielenkiintoisimmalta. Se on sääli. Moni elämänalue jää tutkimatta.

Esko Aho on saanut olla terve koko elämänsä. – Osittain se johtuu ehkä siitä, että olen ollut tehtävissä, joissa ei yksinkertaisesti ollut varaa sairastua.

Esko Aho on saanut olla terve koko elämänsä. – Osittain se johtuu ehkä siitä, että olen ollut tehtävissä, joissa ei yksinkertaisesti ollut varaa sairastua.

Luen edelleen paljon. Minulle tulee päivittäin The Financial Times ja The New York Times. En hävitä yhtäkään lehteä selaamatta sitä läpi. Kerään niistä talteen kaikenlaista materiaalia.

Lukuharrastuksesta huolimatta en ole koskaan ollut kovin hyvä kirjoittaja. Puhuminen on minulle luontaisempaa. Kirjoitan kyllä paljon, kirjojakin, mutta tiedän rajani. Kieleni on hieman köyhä ja ilmaisuni kapea. Mutta tietokirjoissani pääasia onkin asettaa asiat kontekstiin.

Meillä kotona ei laulettu tai soitettu, joten musiikin saralla olen jäänyt kokemattomaksi. Mutta lähes kaikkea muuta pääsin kokeilemaan. Uskon, että siitä on ollut hyötyä elämässäni ja on edelleen. Pääkopassani on yhä säikeitä, joiden varaan voi rakentaa jotakin uutta.”

”Enpä silloin osannut aavistaa, että jonakin päivänä olisin itse presidenttiehdokas”

”Kasvoin maalaistalossa Vetelin Räylingissä Pohjanmaalla. Pikkukylissäkin oltiin jo tuolloin aika hyvin perillä siitä, mitä maailmassa tapahtui. Lapualla otettiin vuonna 1961 käyttöön linkkitorni, joka mahdollisti Yleisradion tv-ohjelmien seuraamisen. Naapurissa oli jo televisio, ja menimme joukolla katsomaan ensimmäistä lähetystä. Muistan, kuinka ruutuun ilmestyivät Ylen tunnuksen joutsenet ja sen jälkeen Teija Sopasen kasvot. Presidentinvaaleja vuonna 1962 seurasimme opettajan kouluun tuomasta tv:stä. Vastakkain olivat Urho Kekkonen ja Paavo Aitio. Enpä silloin osannut aavistaa, että jonakin päivänä olisin itse presidenttiehdokas.

Kansanedustajaksi pääsin kolmannella yrittämällä vuonna 1983, Keskustan puheenjohtajaksi minut valittiin 1990. Seuraavana vuonna voitimme eduskuntavaalit ja minusta tuli 36-vuotiaana Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri. Maa oli tuolloin keskellä syvää lamaa. Vaativa tehtävä ei pelottanut. Olin ollut jo niin pitkään mukana politiikassa ja tehnyt niin perusteellisen pohjatyön, että uskoin selviäväni. Elämä oli hektistä, en juuri ehtinyt sivuilleni vilkuilla. Viikolla painoin pitkää päivää ja viikonloppuisin kotona Kannuksessa oli pienet lapset. Ei siellä joutanut murehtia valtakunnan asioita.

Presidenttiehdokkaaksi lähdin, koska olin jo ollut politiikassa melkein 30 vuotta ja nähnyt lähes kaiken. Presidenttiys olisi ollut mahdollisuus kokea sillä saralla vielä jotakin uutta. Kisaan lähtiessäni kannatusluvut olivat matalat, mutta sitten kampanja lähti vetämään ja vei mukanaan. Oli uskomaton tunne, joka paikassa olivat vastassa valtavat ihmismassat. Tuntuikin, että kannattajani pettyivät lopputulokseen enemmän kuin minä.

Kun vaalitulos oli selvinnyt, menin yöllä Helsingin-asunnolleni ja soitin toiseksi vanhimmalle pojalle Australiaan, jossa hän oli vaihto-oppilaana. Poika ei ollut lainkaan pettynyt, päinvastoin. Hän sanoi, ettei olisi palannut takaisin lainkaan, jos olisin voittanut.”

”Ajattelen, ettei joka päivä tarvitse sanoa, että rakastaa”

”Pääministerinä ja presidenttiehdokkaana minusta tuli julkista omaisuutta. Se ei ollut aina helppoa, mutta olin itse valinnut osani. Vaimoni sen sijaan ei. Hän joutui julkisuuteen tahtomattaan.

Kohtasin Kirstin ravintolassa Kaustisilla talvella 1979. Hain häntä tanssimaan ja aloimme seurustella lähes saman tien. Mikä sai aikaan sen, että juuri meidän välimme muodostui elinikäinen side? En osaa selittää. Etenimme askel askeleelta ja huomasimme, että suhde toimii. Seuraavan vuoden juhannuksena menimme kihloihin ja elokuussa naimisiin. Ja kohta syntyi esikoinen.

Lapsuudenkodissani ei käytetty ruumiillista kuritusta, meitä kasvatettiin sanallisesti. Annettiin raamit, joiden sisällä sai toimia hyvin vapaasti. Samaa olen noudattanut omien lasteni kanssa. En ole kauheasti neuvonut, mutta pyydettäessä olen auttanut.

Vanhempieni tunneskaala oli aika kapea, etenkin isällä. Sen ajan maalaisyhteisössä kieltä käytettiin ylipäätään varovaisesti ja niukasti. Ei puhuttu karkeuksia, mutta ei leperreltykään. En muista vanhempieni koskaan sanoneen rakastavansa minua. Rakkautta osoitettiin muilla keinoin. Äiti otti syliin ja luki ääneen kirjaa takan ääressä. Isä tuli kannustamaan, kun hiihdin tai juoksin kilpaa.

Itse olen verbalisoinut tunteitani lapsilleni vähän enemmän, mutta en minäkään siinä erityisen hyvä ole. Ajattelen, ettei joka päivä tarvitse sanoa, että rakastaa. Sanoista katoaa merkitys, jos niitä toistelee liian kevyesti.

Pääministerinä ollessani pidin yhteyttä kotiin Kannukseen puhelimitse. Muistaakseni Lasse Lehtinen lanseerasi tuolloin käsitteen ’kännykkäisä’, jolla haluttiin kai luoda hieman negatiivinen kuva. Minulle oli kuitenkin tärkeätä, että lapsilla on aina mahdollisuus saada minuun yhteys. Lähimmät työtoverini tiesivät, että jos kotoa soitetaan, se menee kaiken edelle. Myös keskinäinen luottamus Kirstin kanssa perustui päivittäisiin puheluihin, joissa jaettiin ilot ja murheet.

En halunnut tuottaa perheelle pettymyksiä antamalla lupauksia, joita en ehkä voisi pitää. Välillä oli aika tuskallista sanoa, että nyt en kerta kaikkiaan pääse tulemaan johonkin tilaisuuteen. Kirstin kunniaksi on sanottava, ettei hän koskaan lyönyt luuria korvaan.

Riitojen sovittelussa olen ehkä ollut vaimoani taitavampi. Politiikassa totuin aukomaan solmuun menneitä asioita ja sovelsin tätä oppia myös kotona. Jos erimielisyyksien ratkominen olisi ollut vain vaimoni varassa, mykkäkoulut olisivat kestäneet paljon pidempään. Ajattelin, että yhteinen aika on rajallista, joten sitä ei kannata tuhlata mököttämiseen. Ongelmat on ratkaistava saman tien, ennen kuin ne pääsevät paisumaan.”

Esko Aho sanoo, että heille ei päässyt syntymään tyhjän pesän sydroomaa. – Kuopuksella ja esikoisella on ikäeroa 16 vuotta.

Esko Aho sanoo, että heille ei päässyt syntymään tyhjän pesän sydroomaa. – Kuopuksella ja esikoisella on ikäeroa 16 vuotta.

Esko Aho: ”Virheiden etsimisen sijaan kannattaisi tutkia onnistumisia ja ottaa oppia niistä”

”Poliitikkona minua luonnehdittiin pokerinaamaksi, joka ei koskaan näytä tunteitaan. Itse koen olleeni tyyni myös sisäisesti. Minulla ei ole asioita, jotka olisivat jääneet kalvamaan. Olen pyrkinyt systemaattisesti työntämään sivuun sellaiset tunteet. Otin oppia Johannes Virolaisesta, joka totesi, että katkeruudelle ei pidä antaa sijaa. Katkerat ihmiset ovat vaarallisia itselleen ja muille.

Presidentinvaalien jälkeen kansanedustajan tehtävä ei enää motivoinut. Oli kieltämättä pettymys, kun minut sitten ohitettiin Suomen Pankin johtokunnan nimityksessä. Mutta olen oppinut, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä Harvardin yliopistoon vierailevaksi luennoitsijaksi. Hyvin nopeasti ymmärsin, että tämähän on fantastinen tilaisuus kokeilla jotakin ihan uutta.

Usein sanotaan, että virheistä pitää oppia. Minusta ajatuksen voisi kääntää toisin päin. Virheiden etsimisen sijaan kannattaisi tutkia onnistumisia ja ottaa oppia niistä.”

”Stressi heilauttelee verenpainetta herkemmin kuin nuorena”

”Olen perusterve. Pääministeriaikana jouduin umpisuolentulehduksen takia sairaalaan ja ne kolme päivää ovat tietääkseni ainoat sairauspoissaoloni koko työuran aikana. Flunssatkin sairastin aina palattuani Helsingistä jouluksi kotiin. Tauti pääsi päälle, kun työpaine laukesi.

Stressi heilauttelee verenpainetta herkemmin kuin nuorena. Pystyn silti halutessani painamaan yhä pitkää päivää. Levon tarve on toki suurempi ja säännöllisempi kuin aiemmin, ja sen suhteen täytyy olla nöyrä. Mutta uskon, että itseään pitää myös rasittaa pysyäkseen kunnossa.

”En halunnut tuottaa perheelleni pettymyksiä antamalla lupauksia, joita en ehkä voisi pitää. Välillä oli tuskallista sanoa, että nyt en pääse tulemaan johonkin tilaisuuteen.”

Pystyn nukkumaan autossa ja lentokoneessa, melkein missä tahansa. Se on yksi jaksamiseni salaisuuksista. Pääministeriaikana lähdin kerran Kesärannasta pitkän työrupeaman jälkeen ministeriautolla kohti lentokenttää. Matkalla minun oli määrä antaa haastattelu radiouutisiin. Nukahdin kesken kysymyksen. Onneksi havahduin lähes saman tien. Valittelin huonoa kuuluvuutta ja pyysin toimittajaa toistamaan kysymyksen.

Aikoinaan rentouduin kavereiden kanssa sököringissä, mutta se näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä. Nuorempi polvi ei sitä enää harrasta. Nykyään rentoudun touhuamalla pihalla, sienestämällä, marjastamalla ja kävelyttämällä iäkästä norwichinterrieriämme. Joskus katson jonkin hyvän sarjan, viimeksi 40-osaisen ranskalaisen Le Bureaun. Siihen meni monta päivää.”

Esko Aho: ”Taidan silti olla lastenlapsille eräänlainen mysteeri”

”Meille ei päässyt syntymään tyhjän pesän syndroomaa. Esikoisella ja kuopuksella on ikäeroa 16 vuotta. Kun nuorimmainen muutti kotoa, ensimmäiset lastenlapset olivat jo syntyneet. Jälkikasvu perheineen asustaa lähellä, joten meillä pyörii koko ajan pikkuväkeä. Seitsemästä lastenlapsesta vanhin on kymmenen, nuorimmainen ei vielä vuottakaan. Olen heille Esko-vaari. Isoisyys alkaa oikeastaan vasta siitä, kun lapsi ryhtyy kommunikoimaan. Sen myötä häneen muodostuu suhde ja minulle tulee jonkinlainen rooli hänen elämässään. Taidan silti olla lastenlapsille eräänlainen mysteeri. Matkustan edelleen paljon ja teen työtä, jota heidän on luultavasti vaikea hahmottaa.

Roolijako meidän isovanhempien kesken on edelleen aika selvä. Kirsti hoivaa lastenlapsia enemmän, minä pelaan ja teen heidän kanssaan ulkohommia. Kuljetamme puita pikku traktorilla ja retkeilemme metsässä. Tänä syksynä tyttärentytär halusi, että opetan hänet sienestämään. Ikääntyminen näkyy ehkä siinä, että pienten kanssa jaksamisen rajat tulevat nopeammin vastaan kuin nuorempana. Onkin oikein mukavaa, kun välillä saamme olla Kirstin kanssa ihan vaan kahdestaan.

Lue myös: Laura Honkasalon kolumni: Miksi nykyisovanhemmat eivät halua hoitaa lastenlapsia?

Juhlapyhinä kokoonnumme koko porukka maatilallemme. Talossa on iso sali, jonne teetimme pitkän ruokapöydän kymmenen vuotta sitten. Sen ääreen mahtuu kuusitoista istujaa. Silloin mietimme, miltä tuntuisi, jos oma perhe täyttäisi joskus koko pöydän. Ensi jouluna se toteutuu.”

Esko Aho, 66

Työ: Pääministeri 1991-95, toimii hallituksen puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä neuvonantajana useissa kansainvälisissä ja kotimaisissa yhtiöissä ja yhteisöissä.

Asuu: Espoossa.

Perhe: Vaimo Kirsti, neljä lasta puolisoineen, seitsemän lastenlasta.

Ajankohtaista: Kirja 1991 Mustien joutsenten vuosi ilmestyi juuri.

Juttua muokattu 16.10.2020 klo 13.03.

X