Esseisti Sara Ehnholm Hielm: ”Vahvasti tuntevia ihmisiä ei oteta tosissaan”

Sara Ehnholm Hielmistä on aina tuntunut siltä, että hänen käytöksensä menee yli äyräiden. Hän on liian äänekäs, innokas ja liian nopea puhumaan – vai onko?

Vuosia sitten Sara Ehnholm Hielm istui kahvila Ekbergissä Helsingissä ja häpesi. Hän oli ollut leikkauksessa, ja haava alkoi yhtäkkiä vuotaa. Veri valui jalkojen välistä, se tahrasi tuolin vaaleansinisen samettipäällysteen, pisaroi lattialle. Kun hän käveli naistenhuoneeseen, taakse jäivät veriset jäljet.

– Olin kamalan vaivautunut, että miten minä nyt näin saatoin alkaa vuotaa ja että vielä näin hienossa paikassa. Anteeksi, anteeksi! hän muistelee.

Hän olisi luultavasti pyytänyt apua, jos hänen käsivartensa olisi alkanut vuotaa verta. Mutta veri valui jalkojen välistä, kuin kuukautiset.

Itse asiassa kokemuksessa oli jotakin samaa kuin kirjoittamisessa. Samalla tavalla kuin kirjailija vuodattaa sydänverensä paperille, Sara oli vuodattanut sisintään kahvilassa ja jättänyt jäljen julkiseen tilaan.

Tänään Sara istuu saman pöydän ääressä. Hän on kirjankustantaja ja elokuvakriitikko, joka on elänyt ja työskennellyt kirjallisuuden parissa koko ikänsä. Kirjoittamista hän on viime vuosien aikana alkanut ajatella uudella tavalla. Miten helppoa onkaan analysoida ja korjata muiden tekstejä verrattuna siihen, että kirjoittaa omasta sydämestään. Kriitikko kirjoittaa aina kaikkitietävästä ylimielisyydestään käsin; kirjailijalla on käytössä vain oma viheliäisyytensä.

Hyvä kirjoittaja laittaa itsensä peliin. Niin Sarakin päätti tehdä, kun hän alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa, joka on minämuotoinen esseekirja Ja sydän oli minun.

Ensin piti kuitenkin nujertaa sisäinen kriitikko. Kynnys kirjoittaa oli korkealla, sillä hän oli elämänsä aikana lukenut niin paljon hyvää kirjallisuutta. Hän halusi kirjoittaa niin kuin Karl Ove Knausgård tai Elena Ferrante. Yhtä raa’asti, suorasti ja energisesti.

– Menin ihan lukkoon. Aloin editoida omaa tekstiäni, mikään ei kelvannut.

Epäilyksiä luikerteli mieleen. Kelpaanko minä? Miten kehtaan viedä sanomisillani muiden kallisarvoista aikaa? Tarvitseeko maailma enää yhtä uutta kirjaa?

”En halunnut luoda kiiltokuvaa”

Haave kirjoittamisesta oli kypsynyt mielessä vuosikymmeniä.

– Ensimmäisen kerran ajattelin sitä jo kouluikäisenä, Sara sanoo.

Hän on lukenut ja kirjoittanut pienestä pitäen. Hän varttui suomenruotsalaisessa perheessä Helsingissä. Opiskeli journalistiikkaa ja kirjallisuutta, työskenteli opintojensa jälkeen dramaturgina teatterissa ja alkoi kirjoittaa elokuvakritiikkejä Hufvudstadsbladetiin – työ, jota hän tekee edelleen. Meni naimisiin ja sai neljä tytärtä.

– Kolmekymppisenä minulla ei ollut vakituista työpaikkaa ja ajattelin, että nyt alan kirjoittaa.

Mutta juuri silloin hänet pestattiin kustannustoimittajaksi silloiseen kirjankustantamo Söderströmsiin. Hän alkoi lukea pinoittain muiden tekstejä.

– Rakastin kustannustoimittajan työtä, se oli juuri sitä, mitä silloin halusin tehdä.

Neljä vuotta sitten tarjoutui uusi mahdollisuus, kun hänen miehensä sai vuoden työkomennuksen YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestöön. Sara otti Schildts & Söderströms -kustantamosta virkavapaata, ja koko perhe muutti Roomaan.

Nyt tai ei koskaan, Sara päätti. Hän oli saanut apurahan ja kirjoittaisi Roomassa kirjan kirjallisuudesta ja elämästään.

Alku oli tosiaan vaikeaa, mutta onneksi hän sai tuskailla yhdessä maailman kauneimmista kaupungeista. Sara kirjoitti kirjaansa vuokra-asunnon terassilla, jolta näkyi Colosseum. Oli lämmintä, ruusut kukkivat ja kirkonkellot moikasivat. Rooman kauneus päätyi lopulta kirjaankin.

– Mutta en halunnut luoda kiiltokuvaa vaan katsoa fasadien taakse. Halusin oppia tuntemaan itseni paremmin.

”Naiset ovat hyviä sopeutumaan”

Kuka minä olen? Millainen ihminen minusta on tullut? Näihin kysymyksiin Sara toivoi kirjoittamalla löytävänsä vastauksia. Hän oli äiti, vaimo, kustannustoimittaja ja elokuvakriitikko, mutta samalla tuntui kuin hänen identiteettinsä olisi ollut häilyvä: se vaihtui eri ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden mukaan.

– Naiset ovat hyviä sopeutumaan. Meillä on usein paljon sosiaalisia suhteita, ja osaamme kuunnella ja ottaa muita huomioon. Mutta kun on aina jonkun äiti, vaimo, kollega, kaveri, päätyy b-rooliin. Nainen katoaa helposti jonkun toisen tarinaan, Sara sanoo.

Niin oli käynyt Sarallekin. Hän eläytyi kirjailijoiden teksteihin ja puhui niistä. Hän eläytyi elokuviin ja kirjoitti niistä. Tuttavilleen hän puhui lapsistaan. Mutta mitä hän itse tunsi?

No, ainakin häpeää. Hän, joka oli luullut olevansa luonteeltaan häpeämätön! Hävetti ajatella, että kuvitteli olevansa niin hyvä kirjoittaja, että voisi antaa ihmisille jotakin.

Hän oivalsi myös olevansa raivoisa, eikä pelkästään se kiltti tyttö, jollaiseksi hän oli aina itsensä mieltänyt. Hänhän oli pirttihirmu, päällepäsmäri!

Kirjassaan hän pohtii itseään mutta kuvailee myös konkreettista arkeaan. Elämää miehensä kanssa: kumppanuutta, seksiä, riitoja, läheisyyttä. Hän kirjoittaa myös äitiydestä ja sukulaisistaan ja suvun kesälomapaikasta Vaasan saaristossa.

– Kirjani käsittelee erityisesti sitä, millaista on alkaa kirjoittaa, kun on ollut koko ikänsä lukija. Mutta samalla kerron siitä, mitä juuri tuolloin, vuonna 2015, elämässäni tapahtui. En halunnut jättää perhettäni ulkopuolelle, mutta mietin tarkasti, miten rajaisin sen, mitä heistä kerron.

”Halusin puolustaa tunteita”

Sara kirjoittaa myös paljon ilosta ja nautinnosta. Hän muistelee hauskoja baari-iltoja, flirttailun riemua. Käy läpi raastavan, lyhyen ihastuksen.

– Halusin puolustaa tunteita. Vahvasti tuntevia ihmisiä ei oteta tosissaan, heitä pidetään usein lapsellisina tai tyttömäisinä. Yritin löytää sanoja tunteilleni, kuten raivolle, kevytmielisyydelle tai häpeälle.

Sarasta on aina tuntunut siltä, että hänen käytöksensä menee yli äyräiden. Hän on liian äänekäs, innokas ja liian nopea puhumaan. Pitäisi osata hillitä itseään paremmin.

– Ajattelin, että en saa viedä liikaa tilaa. Että pitää käyttäytyä niin kuin tytöt ja naiset yleensä käyttäytyvät. Olla kunnollinen. Se on hassua, sillä kukaan ei ole koskaan käskenyt minua käyttäytymään niin. Olen vain omaksunut ajatuksen jostakin.

Ehkä tällainen sopeutuminen ja tunteiden hillintä on tyypillistä juuri naisille – ja usein myös vähemmistöjen edustajille, kuten suomenruotsalaisille, Sara pohtii.

– Aina pitää hymyillä ja käyttäytyä siivosti.

Mutta voisiko joskus vain repäistä ja antaa palaa?

”Olisi hölmöä, jos kuvitelmista ei voisi puhua”

Ennen muuttoaan Roomaan Sara juhli tuttaviensa luona vappua Helsingissä. Aamuyöllä hän kiipesi hiprakassa erään miehen kanssa kerrostalon katolle. Toisella puolella näkyi tuomiokirkon torni, toisella Uspenskin katedraalin kultaiset sipulit. Oli kylmää mutta kaunista, aurinko nousi. Siellä, kattojen yllä hän vaihtoi miehen kanssa suudelman.

”Himo tulvahtaa ylitseni, ei minään kipinöinä, vaan tulenpalossa ääriä myöten, en ole ikuisuuteen tuntenut sitä, se on kuin toisesta ajasta”, Sara kirjoitti myöhemmin.

Sara järkeili, että hänellä oli oikeus käyttäytyä näin ja paeta hetkeksi arjestaan. Hän oli aina elänyt muita varten, ollut vastuuntuntoinen, tehnyt kaiken niin kuin piti. Mitä siitä, että hän oli naimisissa ja neljän lapsen äiti, joka toikkaroi katolla ja olisi voinut pudota ja kuolla.

”Olin hemmoteltu kakara, joka ei ollut koskaan tuntenut todellista menetystä”, hän pohti myöhemmin kirjassaan.

Vappupäivän aamuna iski katumus, mutta hän ei silti voinut unohtaa miestä. Hän haaveili, kaipasi, odotti viestiä, jota ei koskaan tullut. Kun perhe muutti Roomaan, ihastus haaleni, unohtui. Se jäi pelkäksi fantasiaksi.

– Minusta on tärkeää kirjoittaa unelmista ja fantasioista, koska ne ovat osa todellisuutta ja arkea. Ihmiset fantasioivat kaikenlaista ja olisi hölmöä, jos kuvitelmista ei voisi puhua.

Uskottomuus on Saran mielestä vaikea aihe.

– Uskottomuudesta ja sen houkuttelevuudesta ei ole saanut puhua. Mutta meissä on monia puolia, ja halusin kuvata juuri niitä. Moni nainen on tullut sanomaan minulle, että he ovat kokeneet saman, tai ainakin haaveilleet samasta.

Toisaalta kohtaus katolla on Saralle kirjoittamisen vertauskuva.

– Kirjoittaminen on riskin ottamista. Se on vaikeaa, ja se saattaa olla täysin idioottimaista, sillä sitä tehdessään ei tiedä, mihin seuraavaksi päätyy.

Piinaava odotus

Kun kirja oli valmis, alkoi odotus. Mitä muut sanoisivat siitä?

– Se oli pelottavaa. Olin sanonut, kuka minä olen, ja avannut itseäni julkisesti.

Hufvudstadsbladet kirjoitti kannustavasti, joskin kriitikko oli sitä mieltä, että Saran pitäisi panna itseään likoon vieläkin enemmän.

– Kun on kirjoittanut niin henkilökohtaisesti, on tosi vaikeaa lukea kritiikkiä niin, että ottaa opikseen eikä käännä sille selkäänsä, hän tunnustaa.

Hän sanoo, että kirjailija toivoo tulevansa ymmärretyksi, mutta aina on joku, joka ei välitä tekstistä pätkääkään. Ja sitten ovat ne, jotka pahoittavat mielensä.

– Tanskalainen kirjailija Suzanne Brøgger on kertonut menettäneensä yhden ihmisen jokaisen kirjansa myötä. Minämuoto on vaikea, Sara sanoo.

– Harmittaa, että eräs sukulainen pahoitti mielensä, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Olen puhunut kirjailijoiden kanssa, ja he ovat sanoneet minulle, että pitää vain ajatella, että teksti on tärkeintä. Mutta en ole siitä niin varma.

Sara kuvailee kirjassaan entisen työpaikkansa Schildts & Söderströmsin vaiheita, kun kaksi kustantamoa yhdistyi. Hän kritisoi entistä esimiestään ja kollegaansa. Tällaista likapyykkiä harvoin pestään julkisesti.

– Moni on kuitenkin tullut sanomaan minulle, että juuri noin kävi meidänkin työpaikalla, siinä mielessä oli perusteltua kirjoittaa siitä. Tällaisia asioita ihmiset kokevat. Kyseisessä kustantamossa asiat ovat kuitenkin nykyään hyvällä tolalla, ja kritiikkini tuntuu näin jälkikäteen ajatellen hivenen tarpeettomalta, hän sanoo.

Ehkä eniten kuitenkin kiinnostaa tietää, mitä Saran mies ajatteli kirjasta. Onhan hän yksi kirjan henkilöhahmoista.

– Hän oli suurpiirteinen ja ylpeä minusta. Hän sanoi, että jos muutan sanankin, hän ei pysty kunnioittamaan minua, Sara sanoo.

On helppoa kaivata muualle

Saralla on kiire. Hän on lähdössä tänään lasten kirjamessuille Lundiin. Aika esittää viimeinen kysymys.

Mikä oli tärkein oppi vuoden kestäneessä itsetutkiskelussa?

Hän miettii hetken.

– Opin ajattelemaan sitä, mitä minulla on, sen sijaan, että koko ajan kaipaisin jotakin muuta. Unelmoiminen on tosi tärkeää, mutta on myös aika helppoa aina kaivata jonnekin muualle. Ihminen kaipaa nostatusta, sitä että elämä olisi vähän enemmän: juhlia, matkustamista, rakastumista. Mutta jatkuvasti kaivatessaan ei välttämättä näe enää omaa elämäänsä niin tarkasti.

Unelmiin ei pidä jäädä kiinni.

– Viimeistään viisikymppisenä olisi hyvä miettiä, mikä on itselle tärkeää, ja sitten alkaa toteuttaa sitä ajatusta. Minä aloin kirjoittaa.

Juttu on julkaistu Annassa 18/2019. Jutussa on käytetty haastattelun lisäksi lähteenä Ja sydän oli minun -kirjaa (2018, suom. Kaisa Sivenius).