– Minua pelottaa ajatuskin siitä, ettei olisi enää tehtävää. Koen, että minulla on vielä paljon voimavaroja ja osaamista, Eva Biaudet sanoo.
– Minua pelottaa ajatuskin siitä, ettei olisi enää tehtävää. Koen, että minulla on vielä paljon voimavaroja ja osaamista, Eva Biaudet sanoo.
Julkkikset

Eva Biaudet myöntää, että lähteisten hoivaaminen tuntuu sekä raskaalta että palkitsevalta: ”Minulle on tärkeää olla tarpeellinen”

Kansanedustaja Eva Biaudet, 58, on potenut tyhjän pesän syndroomaa. Hän sanoo olevansa curling-äiti, jonka on ollut vaikea päästää irti aikuistuvista lapsista. Ikävöinti tuntuu fyysisenä kivistyksenä kropassa.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Mirva Kakko

Siniseksi lakatut kynnet naputtavat kahvimukin kylkeä. Mukiin on kuvattu muumitalo, jonka portailla vilkuttaa Muumimamma.

– Olen aina ajatellut, että kotini on vähän kuin muumitalo. Molemmissa riittää porukkaa, Eva Biaudet sanoo nauraen.

Evan koti ei tosin ole sininen pyöreä torni, vaan kerrostaloasunto Etelä-Helsingissä. Ja tällä hetkellä siellä on varsin tyhjää ja hiljaista. Vanhimmat lapset ovat jo muuttaneet omilleen, ja nuorimmainenkin lähti kesällä armeijaan.

Evaa itseään ei kenties voi rinnastaa rauhalliseen ja hillittyyn Muumimammaan. Hänen suustaan virtaa katkeamaton puhevyöry. Mutta äidillisen Muumimamman tavoin myös Evan huolenpidon piiriin on mahtunut muitakin kuin oma perheväki. RKP:n kansanedustajana hän on työskennellyt sukupuolten tasa-arvon puolesta ja rasismia vastaan.

Tosin omassakin perheessä riittää yhä huolehdittavaa. Pikkuparlamentissa sijaitsevan työhuoneen penkillä lepää vaateliikkeen muovikassi. Siellä on housut, jotka Evan on tarkoitus viedä sovitettavaksi muistisairaalle äidilleen hoivakotiin. Sinne tytär kiiruhtaa kesken työpäivän tai sen jälkeen monta kertaa viikossa.

– Minulla on koko ajan huoli ja huono omatunto äidin takia, hän tunnustaa.

Eksyksissä

Kaksi vuotta sitten itsenäisyyspäivän alla Biaudet’n perheessä elettiin jännittäviä aikoja. Evan 94-vuotias sotaveteraani-isä oli saanut ensimmäistä kertaa kutsun Linnan juhliin. Se ilahdutti häntä kovasti.

Isä ja tytär suunnittelivat jo, kuinka he liikkuisivat pyörätuolilla Linnan saleissa. Sinne asti ei koskaan päästy. Isä kuoli juhlapäivän aattona.

– Vaikka isä oli niin vanha, hän oli yhä perheemme peruskallio. Hän oli luonteeltaan dramaattinen ja temperamenttinen, ja kun olin teini, riitelimme paljon. Silti pulaan joutuessani saatoin aina luottaa hänen apuunsa. Äidille isän kuolema oli hirvittävä romahdus, hän oli täysin riippuvainen isästä.

Ensimmäisiksi viikoiksi isän kuoleman jälkeen Eva muutti äidin luo. Yhteisasumisesta ei tullut mitään. Äiti heräili öisin ja halusi seurustella. Television katselu tai sanomalehden lukeminen oli mahdotonta hänen läsnä ollessaan. Jos Eva meni vessaan, äiti huuteli huolestuneena: missä olet?

– Sain migreenikohtauksia ja uuvuin. Jo parin viikon jälkeen olin kestämiseni äärirajoilla.

Äidille alettiin etsiä hoitopaikkaa. Tyttärelle oli järkytys huomata, miten hankala ja byrokraattinen prosessi se oli. Lausunnot palveluntarpeesta viipyivät, hoivavaihtoehtoja ei esitelty ja kotilääkäri vaihtui usein. Poliitikkona Eva oli kuvitellut olleensa mukana rakentamassa toimivampia tukiverkostoja vanhuksille.

Lopulta äiti sai paikan yksityisessä palvelukodissa, jossa hänestä huolehditaan vuorokauden ympäri. Se ei poista Evan huolta.

– Muistisairas ei osaa nauttia siitä, että tapasimme eilen ja tapaamme taas huomenna. Hän on koko ajan vähän eksyksissä.

Eva pelkää jakavansa äitinsä kohtalon

Äiti ilahtuu valtavasti, kun Eva tulee käymään. Muut neljä sisarusta asuvat kaukana ja pitävät päivittäin yhteyttä soittelemalla. Eva ei ole varma, tunnistaako äiti hänet joka kerta tavatessa. Mutta äiti ymmärtää, että vierellä on rakas läheinen.

– Äiti aistii ihmisistä lämmön. Hän kokee läheisiksi myös ne hoitajat, jotka näyttävät tunteensa. Jos menen sinne väsyneenä tai stressaantuneena, yhteyttä ei synny ja tapaaminen menee pieleen.

Hyvinä päivinä Eva ja äiti istuvat kahvilassa. Äiti saattaa puhua small talkia tuntemattoman vierustoverin kanssa niin sujuvasti, että tämä ei ehkä tajua hänen olevan muistisairas. Sitten äiti tyrkkää lusikalla leivosta ja kuiskaa Evalle: ”Kuinkas tämä kuuluikaan syödä?”

– Äiti on yhä sama fiksu ihminen kuin ennen sairastumistaan. Hän on vain kadottanut tiedon ajasta ja paikasta.

Evan mielestä muistisairaanakin on tärkeätä saada säilyttää arvokkuus. Siksi hän varaa säännöllisesti äidille ajan omalta kampaajaltaan. Ja siksi hän etsii tälle helposti puettavia, miellyttävästä materiaalista valmistettuja vaatteita.

– Ihmiseen, joka on hoidettu ja pukeutuu siististi, suhtaudutaan eri tavalla kuin yöpuvussa laahustavaan.

Evan mukaan maksamme kovaa hintaa siitä, että elämme yhä pidempään. Hän pelkää jakavansa äidin kohtalon.

– Olen jo muutenkin hajamielinen, unohtelen tavaroita ja menen tapaamisiin väärään paikkaan väärään aikaan. Sairaus on eräänlainen varjo ylläni. Pelottaa ajatus, että tulisin avuttomaksi ja riippuvaiseksi muiden hoivasta.

Tällä hetkellä Evaa huolettaa eniten se, että äidin tilanteen takia hänellä ei riitä tarpeeksi energiaa muulle perheelle.

– Lasteni kannalta on ehkä ollut hyväkin asia, että olen tehnyt aina paljon töitä. Muuten suojelunhaluni olisi saattanut mennä överiksi, neljän lapsen äiti Eva Biaudet toteaa.

– Lasteni kannalta on ehkä ollut hyväkin asia, että olen tehnyt aina paljon töitä. Muuten suojelunhaluni olisi saattanut mennä överiksi, neljän lapsen äiti Eva Biaudet toteaa.

Hyppy keskelle ruuhkavuosia

Oli päivänselvää, että Evasta tulisi jonakin päivänä äiti. Hän oli seurustellut miehensä kanssa 17-vuotiaasta asti, ja unelmat oli keskusteltu moneen kertaan. Molemmat halusivat lapsia, mielellään monta. Jos ei muuten, niin adoptoimalla.

Eva oli alta kolmekymppinen, kun perhettä alettiin puuhata. Silloin hän sai tietää, ettei todennäköisesti voisi saada biologisia jälkeläisiä. Se oli sokki. Ensin yritettiin lääketieteellistä hoitoa.

– Se oli yhtä kidutusta. Kävin läpi endometrioosileikkauksen ja sain lääkehoitoa. Kaksi viikkoa rakennettiin mahdollisuutta tulla raskaaksi ja kaksi viikkoa itkettiin, kun hedelmöittyminen ei taaskaan onnistunut.

Hoidot lopetettiin pian, ja Eva ja hänen miehensä ilmoittautuivat jonoon odottamaan adoptiolasta Kolumbiasta.

– Se oli suunnaton ilo. Ajattelimme, että nyt tämä asia etenee. Tuntui ikään kuin olisin raskaana.

Mutta raskaus kesti pitkään. Odotusaikana ehdittiin liisteröidä ankkatapetit lastenhuoneen seinään ja koota kaappiin pino pikkuisia paitoja ja potkuhousuja.

Keväällä 1991 Eva tuli valituksi eduskuntaan. Kesällä lapsesta ei edelleenkään ollut tietoa, mutta pariskunta kävi Tukholman Ikeassa hamstraamassa auton täyteen vauvantarvikkeita. Kotiin saavuttua Eva ei ehtinyt riisua takkia, kun puhelin soi: Olisiko mahdollista, että he ottaisivat kolumbialaislapsen sijaan suomalaiset kaksostytöt? Totta kai oli!

Oli kiiruhdettava hankkimaan tuplavarustus vauvatavaroita. Kun pariskunta tapasi ensi kertaa tulevat perheenjäsenensä, neljän kuukauden ikäiset Amanda ja Julia nukkuivat rinnatusten toisiaan kädestä pitäen.

Syksyn Eva vietti vanhempainvapaalla. Kahden vauvan hoivaaminen on rankkaa fyysistä työtä.

– Koska kumpikaan meistä ei voinut imettää, vanhemmuutemme oli hyvin tasa-arvoista. Molemmat nousivat yöllä ruokkimaan tyttöjä tuttipullolla ja vaihtamaan vaippoja.

Adoptio vahvistettiin vasta puolen vuoden kuluttua. Se tuntui Evasta epäoikeudenmukaiselta.

– Jo kolmen päivän jälkeen lapset olivat kuin omaa lihaa ja verta. Tunne oli hyvin fyysinen. Ajattelin, että en luovu näistä koskaan!

Kahden vuoden päästä perheeseen liittyi vielä reilun vuoden ikäinen Kolumbiasta adoptoitu David. Lapseton pariskunta oli äkkiä keskellä ruuhkavuosia kolmen liki saman ikäisen taaperon vanhempina.

Eikö kukaan rakasta minua?

Viime kesänä Eva Biaudet osallistui Ylen Elämäni biisi -ohjelmaan. Hänen valintansa oli Cherin väkevä erotilitys Strong Enough. Siinä laulaja vakuuttaa olevansa riittävän vahva pyyhkiäkseen kyyneleensä ja päästääkseen entisen rakastettunsa menemään.

Eva kertoi kuunnelleensa kappaletta avioeronsa aikoihin 1990-luvun puolivälissä lyhyillä työmatkoillaan kotoa Arkadianmäelle. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja istui aamulla autoon, väänsi volyymin täysille ja parkui kovaa ja dramaattisesti. Auto tarjosi suojakuoren tunteenpurkauksille. Perillä Eva keräsi itsensä: pyyhki kyyneleet, taputteli puuteria kasvoihin ja oli taas valmis astumaan ihmisten eteen.

Adoptiovanhemman kuului Evan mielestä olla liki täydellinen. Lapset ovat käyneet jo läpi niin vaikeita vaiheita, ettei heitä olisi mitenkään halunnut raskauttaa avioeron kaltaisella kokemuksella. Niin kuitenkin kävi.

– Olin aloittanut seurustelun hyvin nuorena, enkä ollut ehtinyt täysin aikuistua. Kuvittelin olevani kovin itsenäinen ja vapaa, mutta minulla oli hyvin symbioottinen käsitys parisuhteesta. Eron aikaan kävin läpi siihen normaalisti liittyvät tunteet: Eikö kukaan rakasta minua? Onko kaikki koettu ollut vain valhetta? Sen lisäksi minun oli opeteltava olemaan itsenäinen aikuinen. Lasten oli tärkeää nähdä, että selviän kriisistä ja pärjään omillani.

Eva ei halunnut liikaa rasittaa lähipiiriään omilla murheillaan. Hän poikkesikin välillä eduskunnan terveydenhoitajan luona itkemässä. Vieraalle ihmiselle oli helpompi avautua.

Hoitaja ohjasi Evan lyhytterapiaan. Ja terapeutti oli mies!

– Ajattelin, että eihän tuo voi tajuta minun elämästäni mitään.

Eva janosi sääliä ja empatiaa, mutta terapeutin suhtautuminen oli hyvin käytännöllinen. Eräällä kerralla hän piirsi paperille surutyön etenemistä kuvaavan viivan ja huomautti, ettei Evan tarvitse miettiä, mitä viivan loppupäässä tapahtuu. On vain selviydyttävä tästä päivästä. Se riittää.

– Olin pelästynyt omia eroon liittyviä reaktioitani ja tunsin, että suru syö minut kokonaan. Pikkuhiljaa ymmärsin, ettei katastrofini ollutkaan uniikki. Tällaista sattuu. Nyt noita tuntoja on vaikeata edes muistaa. Minulle on tapahtunut niin paljon hyvää, etten enää kaipaa entistä elämääni. Ilman eroa minulla ei olisi Simoniakaan.

Iso perhe ja vaativa työ

Niin, perheen iltatähti. Eva Biaudet oli 39-vuotias peruspalveluministeri saadessaan tietää olevansa raskaana. ”En tiennyt, että lapsia voi saada näinkin”, hän kommentoi hirtehisesti.

Kuopuksen isä on Thomas Forsström, Svenska Teaternin markkinointijohtaja. Raskausaikana ja ajoittain sen jälkeenkin seurustelu aaltoili on-off. Eva oli pitkään omasta halustaan yksinhuoltaja.

– Halusin suojella lapsiani, näyttää, että ainakin minä pysyn tässä varmasti. Toki suojelin myös itseäni. Vaikka avioerostani oli tuolloin jo aikaa, podin sitä yhä. Mutta silloinkin, kun emme olleet yhdessä, Thomas on ollut Simonille hyvä isä ja hoitanut muitakin lapsiani.

Kun on vaativa työ ja iso perhe, jostakin täytyy tinkiä. Eva tinki kodin hengettärenä olemisesta. Hän hyväksyi sen, että huushollissa on usein sekaista ja että jouluverhoja ei vaihdeta. Itse asiassa ikkunoissa ei aina ollut verhoja lainkaan.

Mutta hyvästä ruoasta ei tingitty. Vanhimpien lasten ollessa teini-iässä hankalimmillaan Eva keksi aloittaa yhteiset kokkaussessiot. Sopu säilyi paremmin, kun lapset kavereineen saivat häärätä keittiössä ja istua yhdessä ruokapöytään.

Simon oli 10-vuotias, kun hänen vanhempansa viimein muuttivat saman katon alle. Arki ei juuri muuttunut, sillä Thomas oli osallistunut perheen elämään jo pitkään. Mutta Evan täytyi muuttua. Yksinhuoltajaäiti oli tottunut pitämään langat käsissään. Jos kumppani kritisoi toimintatapoja, hänet oli helppo torpata: tämä nyt on kumminkin minun kotini. Enää niin ei voinut toimia.

– On ollut yksi vaikeimmista asioista luopua siitä, että minä en enää päätä kaikesta. Toisaalta on valtavan kivaa, kun on toinen aikuinen jakamassa arkea. Nykyään meillä on siistimpääkin, mies nimittäin tykkää siivoamisesta.

Tyhjän pesän syndrooma

Tänä syksynä Eva Biaudet on potenut tyhjän pesän syndroomaa. Hän sanoo olevansa curling-äiti, jonka on ollut vaikea päästää irti aikuistuvista lapsista. Ikävöinti tuntuu fyysisenä kivistyksenä kropassa.

– Hoivaaminen on kaksipiippuinen asia. Toisaalta olen kokenut sen raskaaksi ja epäoikeudenmukaiseksi: pitääkö minun hoitaa kaikki yksin? Toisaalta minulle on tosi tärkeätä tuntea olevani tarpeellinen. Minä elän ja hengitän sitä.

Vanhan äidin asioista huolehtiminen vie yhä oman aikansa. Parhaillaan Eva opettelee luottamaan siihen, että äidistä pidetään huolta eikä hänen tarvitse olla tämän vierellä jatkuvasti. Onneksi äiti viihtyy erinomaisesti myös Thomaksen seurassa ja pariskunta voi jakaa vastuuta.

Perhetilanne mahdollistaa sen, että työntekoon voi keskittyä entistä tarmokkaammin. Ironista kyllä, Eva on alkanut epäillä, että 58-vuotiaana häntä pidetään työelämässä jo liian vanhana.

– Suuri osa työtovereistani on minua nuorempia. Kun jakoon tulee uusia tehtäviä, ne menevät ilman muuta heille. Siihen on ollut vaikea sopeutua. Ajattelevatko muut, että minun aikani meni jo?

Evalla kuitenkin riittää yhä kunnianhimoa. Aloittaessaan politiikassa hän keskittyi taistelemaan ympäristön, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Tuolloin hän ei voinut kuvitellakaan, että joutuisi puhumaan samoista teemoista yhä vielä, yli 30 vuotta myöhemmin.

Eläkepäivistä Eva ei haaveile.

– Minua pelottaa ajatuskin siitä, ettei olisi enää tehtävää. Koen, että minulla on vielä paljon voimavaroja ja osaamista. Olisi sääli, jos niitä ei saisi käyttää. Haluan tuntea olevani yhä mukana pelissä.

Eva Biaudet, 58

Työ: RKP:n kansanedustaja, lukuisia luottamustoimia.

Asuu: Kerrostalossa Etelä-Helsingissä.

Perhe: Avopuoliso Thomas Forsström, neljä aikuista lasta.

Harrastukset: Puistojumppa, koiran ulkoilutus, kahviloissa istuskelu Thomaksen kanssa, kirjat ja elokuvat.

Juttu on julkaistu Annassa 46/2019.

Lue myös: Eva Biaudet joutui vihapuheen kohteeksi: ”Minut yritetään vaientaa”

X