Julkkikset

Eva-Riitta Siitonen on huomannut, mitkä pienet elkeet lohduttavat surevaa – ja mitä ei ainakaan kannata sanoa

Ylipormestari Eva-Riitta Siitosen, 82, mukaan materiasta luopuminen on helppoa. – Tavaraa ihminen tarvitsee lopulta aika vähän. Sen sijaan rakkaista läheisistä luopuminen on ollut kova koulu.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen

– Syöpä ei ole taistelu, jossa joku voittaa tai häviää.

Ylipormestari Eva-Riitta Siitosen, 82, mukaan materiasta luopuminen on helppoa. – Tavaraa ihminen tarvitsee lopulta aika vähän. Sen sijaan rakkaista läheisistä luopuminen on ollut kova koulu.

Töölöläiskodissa flyygelin viereisellä seinällä on kaksi värivalokuvaa. Toisessa lempeäsilmäinen vanha mies katsoo suoraan kohti, silmät tuntuvat seuraavan katsojaa, toisessa vaalea nuorempi nainen näyttää vaipuneen ajatuksiinsa. Eva-Riitta Siitosen, 82, poisnukkuneet rakkaat, vuonna 2021 kuollut aviomies Matti ”Fredi” Siitonen sekä vuonna 2018 menehtynyt tytär Hanna-Riikka ovat muistoina läsnä hänen arjessaan.

Flyygeliä soittaa nykyään enää Hanna-Riikan 16-vuotias tytär Vieno, joka käy usein tapaamassa mummiaan.

Hanna-Riikka sairasti syöpää yli 18 vuotta, ja niihin vuosiin mahtui paljon hyvää elämää, mutta myös pettymyksiä sekä kipuja. Eva-Riitta on äskettäin lukenut tyttärensä puhelimesta kopioituja päiväkirjamerkintöjä, ja tekstit ovat koskettavia sekä osin karujakin.

– Syöpä ei ole taistelu, jossa joku voittaa tai häviää. Viimeisillä riveillään Hanna-Riikka kirjoittaa, ettei jaksa enää, että hän haluaa jo luovuttaa, nukahtaa läheistensä katseen alla ja kävellä isoäitinsä luo.

Tyttärensä jälkeen Eva-Riitta on menettänyt myös miehensä, ja nyt hän totuttelee elämään yksin. Vienon lisäksi toivoa ja jatkuvuutta elämään tuovat poika Petri sekä hänen aikuiset lapsensa Wilma ja Wiljami.

– Elämä on elettävä. Surusta ei ehkä selviä, mutta sen kanssa oppii elämään.

Eva-Riitta Siitonen tapasi biologisen isänsä vain hyvin pienenä

”Ihailen sanavalmiita ihmisiä, jotka osaavat tarttua hetkeen, mutta itse kuulun niihin, joista Etelä-Pohjanmaalla sanotaan: jotta meinasin sanoa ja sanoonkin jo, mutten kumminkaan puhunu mitään.

– Rakastuin Matissa koko persoonaan. Kuva: Sampo Korhonen
– Rakastuin Matissa koko persoonaan.

Äitini mielestä pidättäytyminen oli hyve, eikä itseään saanut tuoda liikaa esille. Piti olla mahdollisimman näkymätön ja diplomaattinen.

Synnyin keskelle toista maailmansotaa, ja yksinhuoltajaäitini asui pienessä hellahuoneessa Helsingin Kalliossa. Hän oli töissä käsine- ja laukkutehtaassa, ja minä olin hoidossa milloin missäkin – äidin tätien luona ja välillä kuukausiakin Ilmajoella hänen serkkujensa perheissä.

Biologisen isäni olen tavannut aivan pienenä, mutta minulla ei ole hänestä muistikuvaa. Hän ei kuulunut elämäämme.

Arki oli niukkaa. Aamiaiseksi sain pari palaa näkkileipää ja kahvinkorviketta, johon panin pienestä puisesta rasiasta monta palaa sakariinia.

Sodan jälkeen rakennettiin hävitettyä ja uusiakin elämän edellytyksiä; oli toivoa, mentiin parempaa kohti, eikä köyhyyttä nähty pysyvänä tilana. Totuin ajattelemaan, että asiat sujuvat ja kyllä minä pärjään. Kuten Fredi lauloi myöhemmin: ”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan.”

Itsenäistyin varhain, olin pikkuvanha ja luin aikuisten kirjoja, joille keksin mielessäni jatko-osia. Minulla ei ollut erityistä unelma-ammattia, en osannut leikkiä kaupunginjohtajaa tai maaherraa, mutta ajan arvot olivat materialistisia, ja varmaankin tavoittelin jonkinlaista menestystä.

Olin juureton, jotenkin ulkopuolinen lapsi. Koulua kävin vuoroin Pohjanmaalla, vuoroin Helsingissä. Sielunmaisemani ovat yhä yhtä lailla Helsingin rannat kuin Pohjanmaan lakeus.”

”Huomasin kyllä, että hän kiehnäsi tiskillä”

”Rakastuin Matissa koko persoonaan. Hän oli vahva, huumorintajuinen sekä hauska. Pitkän liittomme salaisuus oli varmasti se, että työmme olivat riittävän erilaisia, saimme molemmat paljon toisiltamme. Minä olen päässyt Matin kautta osalliseksi musiikin maailmasta, ja hän sai kurkistaa vallan kammareihin.

Kun kohtasimme Kulosaaren Casinolla vuonna 1967, hän oli siellä keikalla ja minä olin 27-vuotias yksinhuoltaja, joka toimi sivutöinään baarimikkona.

Huomasin kyllä, että hän kiehnäsi tiskillä, mutta kuvittelin, että hän oli ihastunut kauniiseen työtoveriini. Kun hän pyysikin treffeille minua, testasin häntä ehdottamalla mahdollisimman yllättävää paikkaa. Aloitimme liittomme viettämällä kolme tuntia Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa.

Rakkaat aina lähellä.
Rakkaat aina lähellä.

Huumori oli suhteemme liima, Matti ei jaksanut koskaan olla pitkään tosissaan mistään. Muistan, kuinka joku lapsi tai lapsenlapsi kiukutteli ja heittäytyi lattialle, niin Matti teki saman. Kun iso mies potki ja huusi, tilanne rauhoittui ja leikki jatkui. Olisin paljon tylsempi ja tosikompi ilman häntä. Toisaalta koska hän oli taiteilija, minun perheroolikseni jäi olla jalat maassa pitävä Martta.”

”Kauneinkin ihminen menettää hohtonsa, kun sanoa möläyttää jotain tyhmää”

”Minulla on ollut erittäin huono itsetunto, kuten varmasti monilla ikäluokkani naisilla. Meidät kasvatettiin väärään nöyryyteen, eikä itsetuntoa voi keinotekoisesti hirvittävästi vahvistaa. Sittemmin olen tiedostanut huonon itsetuntoni ja oppinut elämään sen kanssa.

Olin MTV:llä kuuluttajana vuodesta 1975 liki kymmenen vuotta. Monet luulivat, että kuuluttajat valittiin ulkonäön perusteella, mutta itse en koskaan kokenut olevani kaunis. Pikemminkin olin seinäruusu, mutta opin meikkaamaan, ja se auttoi.

Kun katson vanhoja kuviani, huomaan, että olen ollut yhtä lailla sievä kuin muutkin. Arvostin kuitenkin koulutusta ja sivistystä, en ulkonäköä. Kauneinkin ihminen menettää hohtonsa, kun sanoa möläyttää jotain tyhmää.

Sittemmin tekemisen ja onnistumisen kokemukset ovat vahvistaneet minua. Tunnen itseni jo aika hyvin, ja myös itsetuntoni on parantunut. Esiintyminen jännittää aina, mutta vahvimmillani olen silloin, kun tunnen, että minulla on hiukan enemmän aikaa kuin kuulijoilla, olen valmistautunut hyvin ja voin hengittää rauhassa.”

Eva-Riitta Siitonen: ”Esimiehenä yritin aina valita itseäni fiksumpia alaisia”

”Läksin politiikkaan, koska halusin vaikuttaa kulttuuriin ja kouluasioihin. Puolue ei ollut tärkein, aluksi en ollut edes kokoomuksen jäsen. Minulla on aina ollut ystäviä eri aatesuunnista, enkä edes pahimpina poliittisuuden vuosina luokitellut ketään puoluekannan mukaan. Kaikilla on historiansa.

Yhteistyö on antamista ja saamista. Esimiehenä yritin aina valita itseäni fiksumpia alaisia, mieluummin osaajia kuin mielipiteiltään sopivia. Muusikot sanovat, että älä ota studioon soittamaan kavereita, vaan ota parhaat.

Itsenäisyyspäivänä iloitsin katsoessani koululaisille järjestettäviä juhlia, joissa ministerit kättelivät lapsia. Ensimmäinen koululaisten vastaanotto järjestettiin kaupunginjohtajakauteni alussa Helsingissä. Ideani oli, että juhlista voi tulla lapsen elämän merkkipaalu ja kokemus auttaa ymmärtämään itsenäisyyden merkitystä. Olen vilpittömän ylpeä, että onnistuin aloittamaan hienon perinteen, joka näyttää levinneen koko maahan.

Talousihmisenä olen yrittänyt opetella yhtä lailla kokonaisnäkemystä kuin tarkentamista. Pitää nähdä metsä puilta, mutta myös puu metsältä – yksikin ihminen on merkittävä.

Nöyryys on rasitettu sana, mutta oikeanlainen nöyryys on hyve. Se on sukua empatialle ja muistuttaa siitä, että pitäisi osata unohtaa itsensä ja antaa tilaa muille. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kor­keampana hyveenä pidän myös kohtuutta.

Nuorissa ihailen ehdottomuutta ja rohkeutta, vaikka uskonkin että elämä tasoittaa. Ikäpolvia ei pidä asettaa vastakkain. En tunne yhtään vanhusta, joka haluaisi mitään nuorilta pois.

Paljon parjattu kateuskin on toisaalta terve voimavara, joka tukee yrittämistä ja yritteliäisyyttä. Pohjanmaalla sanottiin, että ei grannilta pois, mutta ittelle kans.”

Liitto pojan biologisen isän kanssa jäi lyhyeksi

”Lastenlasten kanssa olen oppinut olemaan kypsemmin vanhempi kuin lasteni kanssa. Tällä hetkellä olen tärkeä lähiaikuinen nuorimmaiselle, äitinsä menettäneelle Vienolle. Yritän pysyä hengissä niin kauan, kunnes hän aikuistuu.

Sain esikoiseni Petrin kaksikymppisenä ja muistan, että synnytyslaitokselta ei saanut ottaa kukkia kotiin. Peloteltiin, että jos ottaa kukat, joutuu tulemaan uudestaan. Siihen aikaan ei ollut ehkäisyä, joten monet lapset olivat tavallaan vahinkoja. Äidin rakkaus syntyi sitten kun lapsi syntyi.

Palkallista äitiyslomaa sai vain kaksi viikkoa, ja jatkoin heti töitä sekä opiskelua. Liitto pojan biologisen isän kanssa jäi lyhyeksi, koska hän ei halunnut olla isä. Kun menin Matin kanssa naimisiin, hän adoptoi Petrin.

Hanna-Riikka on kymmenen vuotta veljeään nuorempi, ja kolmekymppisenä olin jo huomattavasti valmiimpi äidiksi. Lisäksi minulla oli tukena rakastava aviomies, joka pärjäsi lasten kanssa paremmin kuin minä.”

”En välitä vatvoa sairauksiani”

”Elän kohtalaisen terveellisesti ja yritän pysyä liikkeessä. Viihdyn yksinkin, mutta myös läheisten ja ystävien kanssa.

Eräänä aamuna viisi vuotta sitten tunsin, että nyt eivät jalat kanna. Matti tilasi ambulanssin. Se oli lievä aivoinfarkti, ja säikähdin tietysti, vaikka toivuinkin muutamassa päivässä. Toinen kohtaus sattui pari vuotta sitten, jolloin olin yksin. Silloinkin tajusin hakea apua ja selvisin lyhyellä sairaalareissulla.

Kaikilla on tämän ikäisenä vaivoja, mutta en välitä vatvoa sairauksiani. Yritän nauttia hyvistä hetkistä, omin jaloin ja uteliaana. Joitakin vuosia sitten tajusin, että uneni ovat muuttuneet. Olen vain harvoin itse mukana unissani ja silloinkin sivuhenkilönä. Tajusin, että olen tullut vanhaksi.

Kun täytin 80, päätin luopua liiasta sovinnaisuudesta ja viis välittää mitä muut ajattelevat. Jos se ei kaikkia miellytä, niin sen voi panna vanhuudenhöperyyden piikkiin. En esimerkiksi enää lähetä joulukortteja, mutta olen iloinen kaikista saamistani muistamisista. Jokainen ilahduttaa toista tavallaan, on hienoa, että hyvä kiertää.

Vanha ja vanhuus ovat mielestäni kauniita sanoja, joihin ei liity mitään noloa. Kouluaikana katselin yläluokkalaisia ihaillen, ja samoin ajattelen nykyisin ikääntymisestä.”

”Yritän valmistella oman lähtöni läheisille hiukan helpommaksi”

”Olen suorittanut elämässäni jo monia vuosia, ja tiedän olevani kaaren loppupuolella. On luonnollista, että näen ystäviäni ja ikätovereitani kuolinilmoituksissa, ja jos tapaan uuden ihmisen, joudun toteamaan, että tunsin isäsi tai isoäitisi.

Myöskään sanonta nälkä kasvaa syödessä ei enää pidä paikkaansa. Eino Leinoa mukaillen: pienenee mun ympärillä elon piiri.

Olen järjestellyt kuolleitten läheisteni asioita, joten yritän valmistella oman lähtöni läheisille hiukan helpommaksi, tehdä pikkuhiljaa kuolinsiivousta. Huomaan, että tarvitsen yhä vähemmän asioita. Materias­ta luopuminen on tuntunut yllättävänkin helpolta, ja olen jakanut tärkeinä säilömiäni esineitä pois. Sen sijaan rakkaista ihmisistä luopuminen on ollut vaikeaa.”

”Heräsin aamulla siihen, että sairaalasta soitettiin”

”Matti kaatui pihalla ja joutui sairaalaan koronan keskellä. Hän oli siellä kolme viikkoa, enkä päässyt tapaamaan häntä. Puhuimme paljon puhelimessa ja viimeisenäkin iltana juttelimme vain arkisia kuulumisia, tv-uutisista ja kotiasioista.

Heräsin aamulla siihen, että sairaalasta soitettiin ja kerrottiin, että hän oli kuollut. Mietin järkyttyneenä, mitä kaikkea olisin halunnut hänelle hyvästiksi sanoa.

Kuolema tuntui tosi koruttomalta, ja koronan takia myös hautajaiset olivat vaatimattomat. Uskon, että monet Matin ystävät olisivat halunneet olla mukana muistamassa häntä.

Ensimmäisen kerran olin kohdannut kuoleman kahdeksanvuotiaana. Olimme muuttaneet äidin ja uuden isäpuolen kanssa Ilmajoelle.

Olin saanut pikkusiskon, ja hetken tuntui, että minulla on oikea perhe. Idylli särkyi, kun heräsin itsenäisyyspäivän aamuna äidin tuskanhuutoon. Vauva oli menehtynyt yöllä nukkuessaan, hän sai elää vain pari kuukautta. Kävi ilmi, että hänellä oli synnynnäinen sydänvika.

Vanhemmat surivat, mutta minä jäin jotenkin ulkopuolelle, ja ajattelin, että he olisivat toivoneet minun kuolevan mieluummin kuin yhteisen lapsensa. Seurasi koko talven unettomuus, enkä osannut kertoa vanhemmille, mikä mieltäni painoi.

Myöhemmin sain kaksi sisarta ja vasta aikuisena ymmärsin, ettei kukaan syyttänyt minua.

Hanna-Riikan kuolema oli raskain. Hän sairasti kauan, ja viimeisenä vuonna olin hänelle epävirallinen omaishoitaja. Ehdimme puhua kaikki asiat selviksi. Hän sai myös hyvän saattohoidon Terhokodissa, ja siitä olen kiitollinen.

Suhtaudun kuolemaan realistisesti, ja saattohoidosta on tullut minulle jonkinlainen viimeinen missio. Sairaalassa pyritään parantamaan, mutta saattohoidossa yritetään poistaa kipua ja antaa potilaalle toiveen mukaiset sekä mahdollisimman arvokkaat viimeiset hetket.

Tässä iässä kuolema ei pelota, mutta kaikki pelkäävät kipua. Uskon, että uskaltaisimme elää paljon täydemmin tätä päivää, jos voisimme luottaa siihen, että hyvä saattohoito ja arvokas kuolema olisi samanlainen itsestään selvä oikeus kuin vaikka lasten päivähoito.”

”Minä juttelen joskus Matin ja Hanna-Riikan valokuville”

”Teologia tieteenä on eri asia kuin uskonto. Me kristityt uskomme kuoleman jälkeiseen elämään, ja ajatus on mielestäni lohdullinen. Tutkimattomia ovat Herran tiet, eikä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

Jokainen suree tavallaan, ja siksi on vaikeaa lohduttaa surevaa. Usein kerrotaan omista menetyksistä, mutta se ei juuri menetyksen kohdannutta auta. Parasta lienee vain koruttomasti osoittaa katseella tai olkapäälle koskettaen myötätuntonsa.

Minä juttelen joskus Matin ja Hanna-Riikan valokuville sekä toivotan heille aina hyvää yötä. Haudalla käyminen on minulle paitsi hyvä kävelylenkki myös rauhoittava riitti. Annan aina sormien liukua molempien nimien ja elinajan yli ja kiitän mielessäni heitä kaikesta.

Aika auttaa, se tuo armon ja opettaa kääntämään surun kiitollisuudeksi yhdessä eletyistä vuosista. Sitä kohti pyrin.”

X