Hannele Lauri: ”Surujen kanssa pitää oppia elämään”

Näyttelijä Hannele Lauri, 67, on kokenut elämässään monia menetyksiä ja joutunut luopumaan paljosta. Hannele kertoi Annan haastattelussa vuonna 2018, että hän kestää surut nauramalla ja rukoilee joka päivä.

Tämän naisen tuntevat kaikki suo­malaiset, jotka ovat joskus katso­neet televisiota. Naisella on mata­la, kolea nauru. Hän polttaa tupak­kaa. Hänellä on lyhyt vaalea tukka ja tummiksi meikatut, kaikennäh­neet silmät.

Nyt nuo silmät katsovat auton taustapeilistä tänne takapenkille. Istutaan Hannele Laurin, 65, au­tossa, hänen rivitalokotinsa edus­talla Nurmijärvellä. Ollaan läh­dössä ajelulle.

– Mä rakastan autoja! On ihana tunne hallita jotakin konetta, Hannele sanoo.

Hän hyräyttää auton käyntiin, rullaa kotikatua risteykseen ja su­jahtaa tielle. Hän on tehnyt pitkän näytteli­jän uran teatterissa, mutta televi­siosta hänet tunnetaan. Hannele on esiintynyt elokuvissa ja tv-oh­jelmissa viidellä vuosikymmenel­lä, 1970-luvulta lähtien. Hän on myös ihminen, joka on joutunut kokemaan elämässään monia menetyksiä ja selviyty­mään paljosta.

Lapsesta asti roh­kea

Hannele oli lapsesta asti roh­kea. Hullunrohkea. Kiipeili tik­kaille eikä itkenyt, kun putosi. 17-vuotiaana hän ei pelännyt Mi­nin pelkääjän paikalla, kun hänen ystävänsä Markku kaahasi. Han­nelen ystävätär istui takapenkillä.

Markku sanoi osaavansa tien ulkoa.

Mini meni kaksi kertaa katol­leen ja ympäri. Nuoret revittiin au­tosta etuikkunan kautta.

– Kenellekään meistä ei käynyt huonosti. Minulle tuli aivotäräh­dys, mutta edes minkäänlaista ajotraumaa minulle ei jäänyt.

Hannelesta olisi nytkin lysti vä­hän kiihdytellä, mutta tällä tiellä ei saa ajaa kuin viittäkymppiä.

Onnettomuuden jälkeenkin Hannele jatkoi hullunrohkeiden ratkaisujen tekemistä. Hän lopetti Tammerkosken tyttölyseon, koska päätti, että menisi Teatterikorkea­kouluun ja ryhtyisi näyttelijäksi. Rehtori sanoi, että Teatterikor­keakouluun piti myös päästä. Hannele vastasi, että näin on. Ja pääsi sisään ensiyrittämällä.

– Menetin kuolemattomuuden tunteeni vasta silloin, kun mene­tin nuoruuteni, hän sanoo. 

Hynttyyt yhteen

Ihmeidenteki­jät. Vesku Show ja Spede Show. Uu­no Turhapuro -elokuvat. Pertti ”Spede” Pasasen tuotantoja kaikki.

Hannelesta tuli Speden luotto­näyttelijä 1970-luvulla.

– Pertin tuotannoissa työsken­tely oli työelämäni parasta aikaa, Hannele sanoo.

Luottonäyttelijöihin kuului myös Vesa-Matti Loiri.

– Vaikka joskus Spede ja Vesku saattoivat olla keskenään riidois­sa, se ei näkynyt työnteossa.

Vapaa-aikaa porukka ei yhdessä viettänyt, mitä nyt Spede vei joskus ulos syömään ja tarjosi niitä Uu­noista kuuluisia hanhenmaksapal­leroita – hirveitä kuulemma. Mutta työ oli lyömättömän hauskaa. Vivaldin Talvi, nainen ja aika­kauslehti, puistonpenkki. Ja vir­kamies, joka pyrkii naisen kanssa kontaktiin milloin puhumalla ”pikkuneidin” pieruista, milloin heittäytymällä naamalleen naisen syliin.

Spede Show’n puistonpenkki-sketsit opettivat Hannelelle paljon kameran edessä näyttelemisestä: hän tarkkaili sitä, miten hänen vastanäyttelijänsä Vesku työsken­teli.

– Teki Vesku minkä roolin ta­hansa, hän teki sen tosissaan. Kat­soja uskoi, että tuollainen ihminen on oikeasti olemassa.

Veskun ja Hannelen ystävyys on kestänyt. Viimeksi he puhuivat puhelimessa kolmisen kuukautta sitten.

”Menetin Pertissä ystävän ja työnantajan”

Auton hälytin piipittää. Kenen turvavyö on auki? Syyllinen on Nancy, Hannelen jackrussellin­terrieri. Se istuu pelkääjän paikal­la ja painaa sen verran paljon, että aktivoi välillä hälyttimen. Juuri Nancyn takia tässä nyt matkaa tehdään. Se pääsee läheiselle lam­melle ulkoilemaan.

Vielä vuosi sitten Hannelella oli kaksi koiraa, mutta karkeakarvai­nen mäyräkoira Niina kuoli viime kesänä syöpään. Nancykin on jo 13-vuotias.

– Hannan kulta! Hannele leper­telee sille ja pysäytettyään auton saa ison, tahmaisen pusun. Ollaan perillä. Hannele nousee autosta kevyesti, istuin on korkealla. Se on tärkeää lonkkien takia. Vasen on leikattu ja oikea vihoittelee.

Hannele avaa pelkääjänpuolei­sen oven, ja Nancy punkeroi ulos. Pian se pinkoo ohuilla jaloillaan lampea ympäri.

Spede kuoli syksyllä 2001.

– Menetin Pertissä ystävän ja työnantajan. Saatoin kertoa Per­tille mitä tahansa. Hän aloitti jat­kuvasti uusia tuotantoja. Ja mak­soi hyvin.

Hannelella oli silti koko ajan kiinnitys Helsingin kaupunginteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Töitä hän ei lo­pettanut. Nytkin alkamassa ovat kesän kestävät kuvaukset, joista ei vielä voi kertoa muuta kuin että tekeillä on sarja. Televisioon, tietysti.

Hannele tekee töitä eläkkeellä ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, mutta:

– Olen myös huono rahan kanssa.

Sen verran hyvä kuitenkin, että pystyi maksamaan poikansa To­min perheineen etelänlomalle kanssaan toissa talvena. Ja osta­maan tämän auton, tummanpu­naisen katumaasturin.

– Osamaksulla mä sen ostin, hän sanoo.

Hän ostaa uuden auton joka ke­vät.

Äiti oli Hannelen tukena

Kun Hannele kertoo, kuinka on luopumisia käsitellyt, hän kertoo siitä juuri niin kuin legendaarisen komediennen kuvittelisikin teke­vän.

– Kyl Hanna ne kaik järjestyy. Niin äitini Eine aina sanoi, oli mi­nulla mikä murhe tahansa. Oli op­pinut sen omalta äidiltään. He oli­vat Karjalan evakkoja ja päättä­neet selviytyä täällä. Mummussa oli noidan vikaa. Kerran raitiovau­nussa Helsingissä joku mies oli sa­nonut mummulle, että painu sinä laukkuryssä takaisin Venäjälle. Kun mies oli jäämässä pois vau­nusta, hänen jalkansa – kuinka ol­lakaan – jäi oven väliin. Tämmöi­siä juttuja minä lapsena kuuntelin! Ja näin naiivilla elämänohjeella olen mennyt läpi elämäni.

Äiti oli tyttärensä tukena myös läpi tämän molempien avioliitto­jen.

– Kun minulla oli huolia aviolii­tossani enkä tiennyt, mitä tehdä, puhuin äidille.

Hannele lähti itse kummasta­kin avioliitostaan.

– Ei niistä liitoista vain olisi tul­lut enää mitään.

Hannelen ensimmäinen avio­mies, näyttelijä Hannu Lauri oli ”kaunis mies”.

– Hänessä oli kuitenkin myös särmää, ja hän – kuten muutkin mieheni – oli aika vaikea ja erittäin älykäs. Helpot ihmiset eivät kiin­nosta minua. En itsekään ole help­po vaan räjähdän yhtäkkiä. Lepyn kyllä saman tien, Hannele sanoo.

Avioliitto kesti vuodesta 1976 vuoteen 1994. Hannu on Hannelen poikien Sami Laurin, 41, ja Tomi Laurin, 39, isä.

”Teen suhteissani aina saman virheen”

Toisen avioliittonsa  Hannele solmi vuonna 2000 toimittaja Teemu Rinteen kanssa. Liitto jäi kahden vuoden mittaiseksi.

– Teemu joi vielä silloin, mutta ei suhde pelkästään siihen kaatu­nut. Liitossa on aina kaksi ihmis­tä. Meidän ei olisi alun perinkään pitänyt mennä naimisiin.

Teemu ja Hannele tutustuivat jo 17-vuotiaina ja ovat edelleen niin hyviä kavereita, että Teemu sai kirjoittaa Hannelen elämästä kir­jan eron jälkeen. Diiva – Hannele Laurin tarina julkaistiin 2013.

He asuvat lähekkäin, soittelevat päivittäin ja tapaavatkin usein. Haastattelua tehtäessä he ovat vastikään palanneet yhteiseltä Espanjan-lomalta. He olivat yh­dessä Espanjassa silloinkin, kun Teemu neljä vuotta sitten sairas­tui aivoverenvuotoon. Juuri Han­nele hälytti Teemulle apua.

– Teen suhteissani aina saman virheen. Alussa alan paapoa mies­tä – olen ihan mahdoton hoivaaja. Paapomista kestää kaksi vuotta, ja sitten alan ihmetellä, että eikö toi jätkä tee itse mitään.

Nyt Hannele on ollut vuosia sinkku.

– Seksiä en edes ajattele. Ei se kiinnosta kuin sellaisen miehen kanssa, joka kolahtaa.

Kolme vuotta sitten kolahti, mutta suhdetta siitä ei silloin syn­tynyt.

– Elämäntyylimme ovat liian erilaiset. Silti toivon, että hän ei jää vain haaveeksi.

Hannele ottaa nauramalla vastaan elämän pienet ja suuretkin surut

Paluumatkalla koukataan isom­malle tielle ja kiihdytellään vä­hän. Kummallakin puolella tietä vilkkuu taloja siellä täällä. Nyt ne jo vilisevät yhtenä nauhana.

– Edellinen autoni kiihtyi pa­remmin, mutta tässä on enemmän luonnetta, Hannele sanoo.

Hän tarvitsee välttämättä au­toa, koska asuu Nurmijärvellä ei­kä pidä julkisista kulkuneuvoista.

– Mutta ajelu on myös fiilisasia.

Parasta se on Hannelen mieles­tä silloin, kun autossa luukuttaa Bob Dylania, Popedaa – Hannele on Tampereelta – tai vaikka Lauri Tähkää. Nyt ei kuulu mitään.

– Tossa autoradiossa on joku taajuusjuttu. Teemun pitää kattoo se, Hannele sanoo ja kuulostaa hetken samalta kuin Naisen lo­giikka -sketseissä, joissa hän ja Spede väittelivät auton kuulalaa­kereiden, bensamittareiden ja vilkkujen toimintaperiaatteista.

Hanneleakin naurattaa. Sillä tavalla hän ottaa elämän pienet surut, ja suuretkin: nauramalla.

Suku on Hannelelle tär­keä

Ei Hannelen elämä pelkkää luo­pumista ole tietenkään ollut. Riemunaiheita on vaikka tämä autoilu. Ystävät. Ja sukulaiset.

– Suku on minulle todella tär­keä.

Hänen piti oikeastaan olla Han­na-mummi, mutta Tomin poika Totti, 6, sanoo nykyään pelkkä Hanna.

– Totti saattaa yhtäkkiä kysyä, että onko sulla Hanna uudet hou­sut. Ja kynsistäni se sanoi, että kauheet kynnet sulla, etkö sä leik­kaa niitä! Se kundi on mainio ja rakkautemme niin vilpitöntä.

Tomin tyttären Adan, 13, kanssa mummi katsoo dokument­teja. Viimeksi, kun Ada oli Hanne­len luona, he katsoivat dokument­tia raiskausoikeudenkäynnistä. Raiskausta ei näytetty.

Kun Tomi soitti Adalle ja ky­syi, mitä he tekivät, Hannele kat­soi Adaa. Tämä sanoi isälleen, et­tä katsotaan vain tämmöisiä do­kumentteja.

– Eihän se valehdellut! Tomi oli laittanut tytölle mukaan jotain lastenkasetteja!

Myöhemmin Hannele kertoi Tomille totuuden. Kahdeksan kuukautta sitten hän sai kolmannen lapsenlapsen­sa, kun Samin esikoinen Kaius syntyi.

Äidin kuolema oli pahinta, mitä Hannele on kokenut

– Elämäni vaikeimpia luopumisia ovat olleet läheisteni kuolemat, Hannele sanoo.

Se alkoi vaarista. Miehestä, joka tuli Karjalasta ja rakensi omin kä­sin Tampereelle talon. Vaari kuoli, kun Hannele oli juuri valmistunut Teatterikorkeakoulusta. Sitten meni mummu, torikauppias, jonka apuna Hannele tottui torilla ole­maan ja joka kuoli, kun Hannelen pojat olivat pieniä. Upseeri-isä kuoli keuhkokuumeeseen, enot vei syöpä. Äiti sairasti pitkään.

– Tiesin, että syöpä oli pitkällä eikä mitään ollut tehtävissä. Olin valmistautunut äidin kuolemaan. Se oli silti pahinta, mitä olen koke­nut. Kaipaan hänen puheluitaan yhä.

Oli syksy 2012. Hannele oli Hel­singin kaupunginteatterin tupak­kahuoneessa. Nyt olisi hyvä hetki soittaa äidille terveyskeskus­sairaalaan Kangasalle. Sairaanhoitaja luurin toisessa päässä oli hetken hiljaa. ”Ettekö te tiedä, että teidän äi­tinne on kuollut?”

Äiti ei enää koskaan hoitaisi tyt­tärensä koiria. Ei viettäisi pitkiä aikoja Hannansa luona, ei puhuisi tyttärensä kanssa puhelimessa neljä kertaa päivässä, ei tukisi huolissa ja murheissa.

Näytökseen oli puolitoista tun­tia. Silloin Hannele ajatteli, mitä äi­ti sanoisi hänelle siinä tilanteessa. Hän sanoisi, että sie Hanna näyt­telet. Yhteys siskon Beritta Markku­lan kanssa hiipui jo ennen äidin kuolemaa. Beritta lakkasi vähitel­len ottamasta yhteyttä Hanneleen ja heidän yhteiseen veljeensä. Hannele soitteli Berittalle ja ky­seli, miksi he eivät olleet tekemi­sissä keskenään. ”Koska meillä ei ole mitään yh­teistä”, sisko vastasi.

– Olihan meillä lapsuus ja nuo­ruus! Ja olimme paljon yhdessä silloinkin, kun olin naimisissa Hannun kanssa! Ja kun olin Maikkarissa töissä ja Beritta työs­kenteli siellä kuvaussihteerinä ja filmitoimittajana. Viimeinen lau­seeni hänelle oli, että soita minul­le, niin tavataan. Hän lupasi miet­tiä asiaa.

Hannelella ei ollut aavistusta­kaan, että niinä hiljaisuuden vuo­sina sisko sairasti syöpää. Vuosi sitten toukokuisena iltana Hannelen oven takana oli poliisi.  Beritta oli löytynyt kuolleena kylpyhuoneestaan. Hänen syöpän­sä oli edennyt pitkälle luustoon.

– Olisin voinut olla hänen apu­naan ja tukenaan ja veljeni ja poi­kani olisivat voineet olla myös. Kunpa hän olisi antanut meidän auttaa. Olin vihainen ja kauhuis­sani ja surullinen, ei mulla riitä sanat.

”Kan­nan kaikkia surujani mukanani”

– Suru ei ole koskaan ohi. Kan­nan kaikkia surujani mukanani. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään, Hannele sanoo ja py­säyttää auton. Ollaan kotona Nurmijärvellä. Mennään sisään.

Sillä aikaa kun kahvi tippuu, Hannele polttaa tupakan. Hän on polttanut 19-vuotiaasta. Tupak­kaa menee puolesta askista askiin päivässä, punaista Marlboroa.

– Pitäisi lopettaa, hän sanoo.

– Kauhistun, kun kuulen jon­kun puhuvan 65-vuotiaista ikäih­misinä. Minäkö vanha! Mutta tot­ta se on. Tässä iässä olen jo elänyt suurimman osan elämästäni.

Hannele katsoi taannoin van­hoja valokuvia.

– Nuorena minulla oli vyötärö, nyt tilalla on maha. On kulunut jo 17 vuotta siitäkin, kun nostatin poskipäät ja leikkautin luomet. En ole suunnitellut uusia leikkauksia, mutta eihän minusta ikinä tiedä.

Kaksi kertaa vuodessa laboratorioon

Hän pelkää sairastuvansa. Siksi hän käy kaksi kertaa vuo­dessa laboratoriossa otattamassa täydellisen verenkuvan. Viime mittauksessa kolesteroli oli ko­holla, joten nyt Hannele syö ko­lesterolilääkettä ja yrittää pudot­taa painoa. Alkoholista ei ole tar­vinnut luopua; hänen ei vain tule juotua. Hän rukoilee joka päivä.

– En suostu kyseenalaistamaan uskoani, en suostu minkäänlai­siin keskusteluihin asiasta. Us­kon vain ja that’s it.

Poltettuaan hän istahtaa keittiön pöydän ääreen kahvikuppei­neen. Pöydällä on joulutähti ja ik­kunan takana toukokuinen taka­piha. Kun kupillinen on juotu, hän kaataa itselleen toisen. Hannele on herännyt tänä aa­muna kahdeksalta ovikellon soit­toon. Lähetti toi tyynyjä, joita Teemu oli pyytämättä tilannut.

– Raivostuin sille lähetille. Mua ei herätetä aamulla!

Sitten hän muisti, mitä äsket­täin oli veljelleen sanonut: pitää olla onnellinen siitä, että saa herä­tä aamulla.

Hannelen kahvi on jäähtynyt. Se ei haittaa. Hän juo kahvinsa usein kylmänä.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 22/18.

Lue myös: Hannele Lauri 67 vuotta! Nämä 5 asiaa ovat näyttelijän mahtavan elämänasenteen salaisuus