Julkkikset

Hannu-Pekka Björkman: ”Alan olla eron jälkeen vähitellen pinnalla”

Hannu-Pekka Björkman huomasi Teatterikorkeakoulun professorina, että kiltin ja miellyttämään tottuneen on vaikea sietää johtajan stressiä. – Olen ollut myötäilevä ja kriisitilanteissa vetäytyvä, Hoopee sanoo. Ero Minna Haapkylästä neljä vuotta sitten otti erittäin koville. Nyt Hoopee alkaa vähitellen olla professorikauden ja eron jälkeen takaisin pinnalla.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Heli Hirvelä/Otavamedia

– Mottoni on viime aikoina ollut, että opettele kärsivällisyyttä, jotta oppisit paremmin sietämään omaa epätäydellisyyttäsi, Hannu-Pekka Björkman pohdiskelee.

Hannu-Pekka Björkman huomasi Teatterikorkeakoulun professorina, että kiltin ja miellyttämään tottuneen on vaikea sietää johtajan stressiä. – Olen ollut myötäilevä ja kriisitilanteissa vetäytyvä, Hoopee sanoo. Ero Minna Haapkylästä neljä vuotta sitten otti erittäin koville. Nyt Hoopee alkaa vähitellen olla professorikauden ja eron jälkeen takaisin pinnalla.

Puhumalla selviää, sen opin jo kotoa keskisuomalaiselta isältäni, sanoo Hannu-Pekka Björkman, 49, supliikkimies itsekin.

– Juttelen mielelläni kaikenlaisten ihmisten kanssa. Höpötän ja pelleilen. Toisaalta minussa on myös vahva hengellinen puoli. Tosin hartaudella ei ole mielestäni mitään tekemistä vakavuuden kanssa. Ilo kuuluu hengellisyyteen.

Hoopee puhuu vuolaasti ja tuntuu rakastavan sitaatteja sekä sanontoja, niitä on tarjolla joka käänteeseen. Hän arvostaa ystävällisyyttä niin paljon, että kertoo eksyvänsä välillä liikaakin miellyttämisen ja myötäilyn puolelle.

– Ja jälkeenpäin harmittaa, että hitto olisin halunnut tehdä toisin.

Vanhemmiten Hoopee on opetellut ilmaisemaan, mitä mieltä oikeasti on. Sen sijaan riiteleminen on hänelle yhä vaikeaa.

Leikkiä ja ukkorooleja: ”En tiedä, kasvanko koskaan aikuiseksi”

”Täytän helmikuussa viisikymmentä, ja se tuntuu ihan hyvältä. Tosin olen aina tuntenut itseni ikävuosiani vanhemmaksi, ehkä olen jotenkin juureva ja pohdiskeleva. Näyttelijänä tein ensimmäiset ukkoroolini jo alle kolmekymppisenä. Toisaalta rakastan leikkiä enkä tiedä, kasvanko koskaan aikuiseksi. Tietysti isänä pitää ja professorina piti välillä ainakin esittää aikuista. Mitä aikuisuus sitten ikinä tarkoittaakaan, vastuuta ehkä.

Kirjailija Leena Krohn on sanonut viisaasti, että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta liian nopeasti.

En pelkää vanhenemista enkä juurikaan mieti ikää numeroina. Joku on sanonut, että taide valmistaa ihmistä kuolemaan. Se pätee sekä kokijaan että tekijään.

Näyttelijälle ikä on armollinen. Kun vain pysyy kunnossa, voi ilmaista mitä ikää tahansa.

Olen mukana Kansallisteatterin Karamazovin veljeksissä, jossa on melkoinen ikähaitari näyttelijöitä kahdeksankymppisestä Seela Sellasta parikymppisiin entisiin oppilaisiini, ja kaikki teemme samaa hommaa.

Ikä jotenkin katoaa, kun työ on peliä ja leikkiä. Jo näyttelijä-sana on kiinnostava ja kuvaava. Mietin, että mitä siinä näytellään: itseä, roolia, omaa sisintä vai mitä.”

Sukunsa ensimmäinen: ”Suvussani ei ole yhtään näyttelijää”

Hannu-Pekka Björkman
– Tällä on historian havinaa, sanoo Hoopee Kansallisteatterin kodikkaassa taiteilijalämpiössä, missä aika eri näköistä kuin hänen kotonaan.

”Teatterikorkeakoulun professorina tunnistin jo pääsykokeissa maalta tulleet hakijat. Heissä tuoksahtaa metsien havina ja heissä on tiettyä juurevuutta. Kutsuin heitä maaseudun pelastamiksi ja näin heissä oman nuoren itseni.

Runoilija Gösta Ågren on sanonut, että lapsuus ei ole osa elämää, vaan se on syvyys kaiken sen alla, mitä myöhemmin tapahtuu. Minun syvyyteni on onnellinen työväenluokkainen koti Myllykylässä Ilmajoella.

Suvussani ei ole yhtään näyttelijää eikä muutakaan taiteilijaa. Kotona oli kommunismiin kallellaan oleva vaari, isoveli, kalkkunoita, kaneja ja taisi olla possukin. Isä oli töissä Kestopuulla ja äiti oli siivooja.

Ajatus näyttelemisestä pulpahti ensi kertaa mieleen lukiossa, kun esiinnyin koulunäytelmässä ja opettajani Antti Välimäki sanoi, että minulla on näyttelijän jalat. Rytmitän puhetta ja kävelyäni tietyllä tavalla. Hän kysyi, että ootko ajatellut näyttelijän työtä.

Meni muutama vuosi, kirjoitin ylioppilaaksi, kävin armeijan, tein töitä maalarina, autokuskina, metalliverstaalla ja yövartijana kunnes sain päähäni pyrkiä näyttelijäksi.

Olin käynyt sitä ennen vain kaksi kertaa teatterissa, mutta tahdoin alalle aivan hirveästi. Lopulta tie oli aika nopea. Ensin pääsin Lahden kansanopiston näyttämötaiteen linjalle, sitten Ylioppilasteatteriin ja pari vuotta myöhemmin Teatterikorkeakouluun.

Teatterissa sain ensimmäisiä onnistumisen kokemuksia työelämässä ja olin aivan innoissani. Mietin, miksei kukaan ollut kertonut minulle tästä aiemmin.”

”Olen aina kokenut itseni isoksi”

Hannu-Pekka Björkman
”Ikitie-elokuvan roolia varten laihdutin 20 kiloa. Vähän harmitti, kun kukaan ei päivitellyt pudotettuja kiloja.”

”Olen 180-senttinen, mutta olen aina kokenut itseni isoksi. Aina välillä havahdun siihen, että onpas mulla mahaa.

Ajoittain olen tsempannut. Esimerkiksi Ikitie-elokuvan roolia varten laihdutin 20 kiloa. Vähän harmitti, kun kukaan ei päivitellyt pudotettuja kiloja eikä moni edes huomannut.

Ihmisen osa -elokuvaa varten tiputin kahdeksan kiloa, mutta ne tulivat kuvausten aikana osittain takaisin, koska roolihenkilöni syö koko ajan.

Vuonna 2007 juoksin maratonin. Vähän tuon suorituksen jälkeen juoksin Kom-teatterilta Hakaniemeen ja mietin, että miksi minä näin pingotan.En keksinyt enää syytä, joten lopetin juoksemisen siihen paikkaan. Nykyään enimmäkseen kävelen. Myös työ pitää kunnossa, sillä useimmissa rooleissa joutuu liikkumaan melkoisesti.

Onneksi olen saanut olla terve. Professorin työn hintana syön nykyään verenpainelääkettä, mutta muuten ei ole valittamista.”

”Ero lähensi minua ja lapsia”

”Poikani Eliel on nyt 14 ja Luukas 10. Isänä olen yrittänyt antaa heille aikaa kasvaa ja vapautta olla lapsi. En hirvittävästi pakota heitä mihinkään muottiin.

Enkä missään nimessä ole curling-vanhempi, joka silottelee lasten elämän pintaa. Mielestäni lapsuus itsessään on iso kasvattaja ja esimerkiksi tylsistyminen kuuluu lapsuuteen.

Meillä on luontaisesti niin, että poikien äiti järjestää heille enemmän tekemistä. Kun pojat ovat minulla, me usein vain olemme, kolme ukkoa kimpassa.

Minä ja Minna (näyttelijä Minna Haapkylä) erosimme neljä vuotta sitten. Jos tapahtuneesta haluaa hyviä puolia hakea, ainakin ero lähensi minua ja lapsia.

Kun pojat ovat vuoroviikoin yksin minun vastuullani, olen tutustunut heihin pakostakin paremmin kuin avioliiton aikana. Vastuu on aina läsnä olevalla vanhemmalla. Olen yrittänyt opettaa heille ystävällisyyttä, hyvää käytöstä ja sosiaalisuuden merkitystä.

Oma isäni oli lupsakka keskisuomalainen ja äitini on pohjalainen matriarkka. He olivat aika erilaisia. En usko, että heille olisi tullut Tinderissä mätsiä, mutta he elivät yhdessä isän kuolemaan asti. Pohjanmaalla ukot ovat olevinaan perheen päitä, mutta todellisuudessa valta on useimmiten naisilla, niin oli meidänkin perheessämme.

Äitini täyttää 90, ja hän on selviytynyt kahdesta syövästä ja on lähes sokea, mutta yhä hän jaksaa nauraa. Isällä oli vielä rennompi ja humoristisempi asenne, puhui hän sitten syövästä tai muista harmeista.

Huumoriini liittyy tietty taipuu muttei katkea -asenne, joka tulee kotoa. Ongelmiin ei jäädä makaamaan, ja ankaristakin asioista sopii kehittää huumoria.”

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu

Avioero otti lujille

”En muista ensimmäisestä avioeron jälkeisestä vuodesta juuri mitään. Tuntuu, että nenä pysyi juuri ja juuri veden pinnalla. Samoihin aikoihin tapahtui paljon: muutin asumaan yksin, tuli vuoroviikot poikien kanssa, aloitin professorina, eikä tarjolla ollut enää näyttämön suomaa vapauden tunnetta.

Joku on sanonut, että erosta selviytyminen kestää kolmasosan siitä, mitä suhde on kestänyt. Tapasimme Minnan kanssa jo parikymppisinä ja ehdimme olla yhdessä 20 vuotta.

Sikäli eromme on ollut hyvä, että olemme pystyneet puhumaan. Meillä on suorat välit, emmekä ole tarvinneet juristeja tai muitakaan sovittelijoita.

Asuin eron jälkeen monessa paikassa mutta nyt olen asettunut Munkkiniemeen Helsingissä. Asun lähellä poikien koulua, joten heidän on helppo tulla sinne. Kotini on hyvin erilainen kuin avioliiton aikainen koti puuhuvilassa Helsingin Linnunlaulussa. Minulla on tosi paljon kirjoja, ja olen kalustanut vanhan asunnon oman näköisekseni: on funkkishuonekaluja, paljon pyöreitä pintoja eikä lainkaan teräviä kulmia. Kotona on kaunista ja käytännöllistä.”

Hoopee ei ole johtajatyyppiä

”Otin neljä vuotta sitten Teatterikorkeakoulun professuurin vastaan osittain siksi, että halusin päivätyön, jotta voisin olla enemmän lasteni kanssa.

En hakenut toiselle kaudelle, koska tajusin, etten ole johtajaluonne. Johtajan stressi, jatkuva vastuu muiden tekemisistä ja jännitys kaiken sujumisesta eivät sovi minulle lainkaan. Olen ehkä liian kiltti olemaan tiukka. Naureskelimmekin joskus Elinan (professori Elina Knihtilä) kanssa, että hän on paha poliisi ja minä olen hyvä poliisi.

Ne olivat kuitenkin hyviä ja opettavaisia vuosia, ja meillä oli Elinan kanssa hyvä yhteistyö. Monia asioita muutettiin ja saatiin aikaan. Oli virkistävää tutustua parikymppisten maailmaan, ja tunsin ylpeyttä ja pientä kateuden siementä kaiken sen lahjakkuuden keskellä.

Teatterissa harjoitellaan ensin pitkään, ja sitten tulee vapauttava ensi-ilta. Se stressi sopii minulle, sillä näyttämöllä tunnen, että kaikki on hallinnassa. Professorina vapautusta ei tullut juuri koskaan.

Kun jätin opetushommat viime vuoden alussa, rauhoitin elämääni tietoisesti. Viime kesänä pidin ensimmäistä kertaa elämässäni kolmen kuukauden loman. Hoidin äitiäni ja olin lasten ja ystävieni kanssa ystäväni syrjäisellä kesämökillä.”

Hannu-Pekka Björkman
– Mottoni on viime aikoina ollut, että opettele kärsivällisyyttä, jotta oppisit paremmin sietämään omaa epätäydellisyyttäsi, Hoopee pohdiskelee.

Iän karttuessa kunnianhimo on muuttunut intohimoksi

”Nyt nautin entistä enemmän näyttelemisestä. Iän karttuessa kunnianhimo on muuttunut intohimoksi. Minulla ei ole niinkään haaveita tietyistä suurista rooleista, mutta tajuan vaistomaisesti, jos jokin rooli ei sovi minulle. Toisaalta otan ilolla vastaan useimmat tarjotut työt.

Viihdyn teatterin lavalla, mutta tänä vuonna minulla on ollut neljä ensi-iltaa elokuvapuolellakin. Olen tehnyt elokuvia tasaisella rytmillä lähes koko urani ajan. Siitäkin olen kiitollinen.

Ellen olisi näyttelijä, olisin varmasti kirjailija. Pidän kirjoittamisesta ja kykenen haalimaan tietoa, paketoimaan, yhdistelemään ja luomaan kokonaisuuksia. Kirjoitan kolumneja, ja minulla on suunnitelmissa uusi kirjaprojekti. Aiheena ovat hovinarrit, ja tartun työhön jo ensi keväänä.

Elämäni on aika lailla tasapainossa. Syksyllä aloitin vakinaisena näyttelijänä Kansallisteatterissa. Se on hieno pesti ja se rauhoittaa, sitä kutsutaan kollegojen kesken vähän vinoillen hautakivisopimukseksi.”

Risti-isä

”Liityin vuonna 2000 ortodoksiseen kirkkoon. Hyvä ystäväni, papiksi opiskellut Petri Korhonen tutustutti minut ortodoksiseen kirkkoon ja Vanhaan Valamoon.

Ensin ihastuin uskontoon estetiikan kautta. Ikonitaiteen anonymiteetti kiinnosti. Se on täysi vastakohta näyttelijän työlle: kuinka joku maalaa vain Jumalan kunniaksi, ilman signeerausta.

Ihastuin luostarimaailman hiljaisuuteen ja vierailin Valamon lisäksi Lintulan luostarissa. Edesmennyt sisar Marina kysyi minulta kerran ammattiani ja kysyi sen kuultuaan huolestuneena: ’Ethän sinä täälläkin vain näyttele?’ Vastasin hänelle, että täällä olen tosissani. Sen jälkeen asiaan ei palattu.

Edesmennyt ohjaaja Kalle Holmberg oli minulle hyvin läheinen. Hänen kuollessaan menetin toisen isäni. Kalle oli minulle risti-isä ja esimerkiksi avioeron raskaimpina aikoina paras tukeni ja uskottuni.

Ortodoksisuus on hyvin ruumiillinen uskonto. Kun seistään ja tehdään ristinmerkkejä, ruumis rukoilee, vaikka mieli harhaillee. Kalle tapasi kävellä ympäri Töölönlahtea ja tehdä ristinmerkkejä. Kun joku kysyi häneltä, mitä hän sillä tavalla huitoi, hän vastasi, että parempi huidella ristinmerkkejä kuin toisia turpaan.”

Tunteet sanoiksi

”Eniten töitä olen tehnyt sen kanssa, että oppisin näyttämään ihmisille aidot tunteeni. Olen aina halunnut tulla hyväksytyksi. Olen ollut myötäilevä ja kriisitilanteissa vetäytyvä.

Ex-vaimoni Minna sanoi aina, että jos teatterissa tulee erimielisyyttä, takaverho vain heilahtaa ja Hoopee on jo hävinnyt paikalta.

Ehkä olen kypsynyt vähän. Ainakin olen oppinut sanomaan asioita suoraan ja ääneen. Vähitellen alan olla professorikauden ja eron jälkeen takaisin pinnalla.

Toivon, että minusta tulee joskus seesteinen vanhus. Istun viltti harteilla tuolilla omenapuun alla, ja nuoret hakeutuvat seuraani kuulemaan jotakin, vaikka höpinöitäni menneistä ajoista.

Toivottavasti minulla on siinä vaiheessa tärkein asia – ihmissuhteet – kunnossa.

Vanhat mestarit -näytelmässä roolihenkilöni sanoo, että olen aina luullut, että tärkeintä olisi musiikki tai filosofia tai yksinkertaisesti taide, mutta tosiasiassa mikään niistä ei ole mitään verrattuna yhteen ainoaan ihmiseen, jota rakastaa.”

Tuntoja ruumiissa, mielessä, suhteissa – lue lisää Annan Tässä iässä -haastatteluita täältä.

Hannu Pekka-Björkmanin Tässä iässä -haastattelu julkaistu Anna 1/19 -numerossa.

X