Julkkikset

Heikki Kinnunen: ”On romanttista kuvitella, että toista ihmistä voisi muuttaa”

Vaikka vuodet ovat koulineet Heikki Kinnusta, 72, hän on säilyttänyt nuoruutensa arvot. Sen hän on oppinut, että naisia ei voi muuttaa eikä virheitä voi välttää. Vanhenemisen kanssa hän on ihan sinut.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Heli Hirvelä/Otavamedia

Heikki Kinnunen istahti lasilliselle ravintola Korjaamon terassille Helsingissä.

Vaikka vuodet ovat koulineet Heikki Kinnusta, 72, hän on säilyttänyt nuoruutensa arvot. Sen hän on oppinut, että naisia ei voi muuttaa eikä virheitä voi välttää. Vanhenemisen kanssa hän on ihan sinut.

Vähän juro kyllä, mutta ei negatiivinen. Eikä mikään tosikko. Hän on vain eri mieltä. Kun hän ärisee, näyttää siltä kuin hän olisi vihainen. Mutta ei hän ole paha ihmisille, paitsi hölmöille.

– Helppohan tällä kokemuksella oli tuollaisia jurouksia sisältään löytää, Heikki Kinnunen kuvailee hahmoaan uudessa Mielensäpahoittaja-elokuvassa.

Heikki sanoo tykänneensä aina ’tästä lajista’, näyttelemisestä. Hänen ensimmäinen roolinsa oli kääpiö Jörön osa yhdeksänvuotiaana Mikkelin teatterissa. Siitä alkoi elämänmittainen ura.

– Teatterin maailma tuntui silloin hurmaavalta ja mystisen mukavalta, ja samoin on edelleen. Näytteleminen on minulle intohimo, hän sanoo.

Nyt hän on virallisesti eläkkeellä, mutta töitä on silti sovittuna vuodeksi eteenpäin.

”Ihminen voi yrittää muuttaa korkeintaan itseään”

Istumme helteisenä elokuun päivänä Kino Korjaamon terassilla, ja Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan ennakkonäytös on juuri päättynyt.

Itse asiassa olemme lähes näyttelijän kotikulmilla, sillä Heikillä on koti Lallukan taiteilijatalossa, Töölössä sekin. Hän on edelleen kirjoilla Helsingissä, vaikka asuukin paljon puolisonsa Marianne Pietikäisen luona Tampereella.

Sellaisen saat kuin otat, neuvoi Heikin isä poikaansa naisasioissa. Heikin elämän naiset ovat vahvistaneet viisasta toteamusta.

– Sen olen naisista oppinut, että ei kukaan muutu. On romanttista kuvitella, että toista ihmistä voisi muuttaa. Ihminen voi yrittää muuttaa korkeintaan itseään, mutta sekään ei aina onnistu.

Kinnusella on takanaan liitot poikansa Santerin äidin Rose-Marie Prechtin sekä Paavon ja Vilman äidin Satu Silvon kanssa. Hän ja Marianne ovat pitäneet yhtä jo vuosia.

Heikki Kinnunen ja Marianne Pietikäinen vuonna 2009.

Lapset tekevät omat virheensä

Tavallinen filosofinen isä. Niin Heikki kuvailee itseään vanhempana. Hänen kaikki kolme lastaan ovat näyttelijöitä.

– Aika rauhassa lapseni ovat saaneet kasvaa. En varsinaisesti ole opettanut heille mitään, en varsinkaan näyttelemisestä. Jutellaan paljon ja välillä ollaan eri mieltä. Hyvä väittely on kivaa. Sitten he tekevät omat virheensä. Eivät lapset isäänsä usko. Oma pää pitää lyödä mäntyyn, niin se menee.

Silti Heikki tietää, että jokainen lapsi oppii mallista ja vanhempien omista arvoista sekä esimerkistä.

– Totta hitossa arvoni ovat säilyneet, eikä niitä ole ollut syytä muuttaa. Mikä niissä olisi vieläkään vikana? hän kysyy, kun puhumme hänen nuoruutensa aatteista.

– Ei sotaa, ei väkivaltaa, ei rasismia. Ollaan tasa-arvoisia eikä ketään pakoteta mihinkään, hän listaa.

Heikki kertoo esimerkin asenteestaan: Kun lapset olivat pieniä, hän luki heille satua Herra Huolinkaisesta. Tämä keräsi illalla kaikkien huolet ja jakoi ne uudestaan. Esimerkiksi Liisa sai Pekan huolet ja naapurin täti sai äidin harmit ja niin edelleen. Kun kaikki saivat toistensa huolet, he huomasivat, että muillahan on ihan kamalaa. Siinä kävi niin, että jokainen halusi kiireesti omat huolensa takaisin.

Vanheneminen ei ole kauheaa

Vanhenemisessa ei ole Heikin mielestä mitään päivittelemistä.

– Onhan tässä eletty jo. Kun on yli seitsemänkymppinen, niin mitä sitä pelkäämään. Nelikymppisiä, tulevia vanhoja, saattaa pelottaa, mutta minä tiedän jo, kokemusta on. Olen vanhus, eikä tämä niin kauheaa ole.

Vuodet ovat opettaneet paljonkin, mutta Heikki vähättelee, ettei hän ole kummemmin viisastunut tai muuttunut.

– Tietysti ymmärrän jo, että tuota kannattaa varoa ja toi on tuollainen. Ja toki yritän vältellä, etten tekisi samoja virheitä uudestaan. Mutta samalla uusia virheitä pukkaa joka puolelta, ei niistä ole pulaa.

– Olen oikein tyytyväinen. Minulla on ollut pitkä ja hyvä elämä, kaikki on mallillaan. Tällaisia rauhallisia vanhuksen päiviä, töitä riittää, Heikki sanoo virnistäen.

Kun puhutaan julkisuudesta, Heikki väläyttää taas tutun kinnusmaisen hymyn. Hän on tottunut siihen, että monet tunnistavat ja muistuttavat usein vanhoistakin rooleista.

Velmulla miehellä on teemaan sopiva kommentti:

– Olisihan se paljon surkeampaa olla kuuluisa näyttelijä, jos kukaan ei tuntisi.

X