Julkkikset

Helmi-Leena Nummela ja muut julkkikset kertovat, millaista elämä oli omana ylioppilasvuonna: ”Tulevaisuus tuntui olevan ääretön”

Nuoren vastavalmistuneen mieleen mahtuu tunteiden koko kirjo ilosta ja riemusta pelkoon ja ahdistukseen. Sen muistavat myös Helmi-Leena Nummela, Nasima Razmyar, Jorma Uotinen, Sirkka Hämäläinen ja Saku Tuominen omasta ylioppilasjuhlastaan. Miltä elämä näytti silloin, kun oma polku oli vasta alussa?
Teksti: Minna Juti Kuvat: Sampo Korhonen ja Sara Pihlaja

”Vaikka kävin Kallion ilmaisutaidon lukion, en vielä ylioppilaana ollut antanut itselleni lupaa haluta näyttelijäksi. Siksi tunsin oloni turhautuneeksi ja koin olevani väärässä paikassa, kun lakkiaisjuhla järjestettiin Helsingin kaupunginteatterin lavalla. Lakkiaismekkonikin olin ostanut vähän hätäisesti, kun olin niin hämmentynyt. Jalassani olivat Venäjältä ostetut hyvin korkeakorkoiset kengät. Kun kävelin hakemaan lakkini, jännitin, pysynkö niillä pystyssä.

Koko lukioaikaani leimasi hämmennys. Kaksi ensimmäistä vuotta se oli hyvin voimakasta. Kolmas vuosi meni jo vähän paremmin. Silti tunsin, että kaikki muut koulussa olivat minua paljon valmiimpia ja tietoisia suunnastaan. Ihmettelin sitä. Minusta oli kauheaa, että olisi pitänyt tietää, mitä elämälläni teen. Vaikka olin yläasteelta saakka halunnut näyttelijäksi, tunsin lukiossa, että elin hapettomassa tilassa.

Olen kotoisin Joutsenosta. Yläasteella kuuluin nuorisoteatteriin Lappeenrannassa. Jo kahdeksannella luokalla aloin miettiä, että pyrin ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Joutsenossa oli yksi opettaja, joka kannusti minua. Hän käski tekemään tekoja, jotta haaveesta tulisi totta.

”Jälkeenpäin ajatellen lukiovuosista olisi voinut nauttia paljon enemmän, mutta otin maailman tosi vakavasti.”

Isosiskoni opiskeli jo Helsingissä. Asuimme yhdessä Kalliossa. Hän muistutti minua, että aina täytyy olla olemassa suunnitelma b. Siksi kirjoitin pitkän matematiikan ja mietin myös, voisiko psykologiasta tulla minulle järkevä ammatti.

Jälkeenpäin ajatellen lukiovuosista olisi voinut nauttia paljon enemmän, mutta otin maailman tosi vakavasti. Tulevaisuus tuntui olevan ääretön. Kuvittelin, että minun pitäisi nopeasti murtaa jokin koodi, jotta ymmärtäisin elämää. Olin myös hyvin tiedostava. Maailmankuvani oli vasemmistolainen. Kritisoin kapitalismia ja kannoin huolta tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvointiyhteiskunnan tilasta.

Ylioppilaaksi päästyäni matkustelin Euroopassa ja olin töissä Helsingissä kioskissa. Kun välivuoden jälkeen opiskelin näyttelemistä kansanopistossa Joensuussa, aloin vasta tajuta, että saan haluta tätä. Pääsin Teatterikorkeakouluun neljännellä yrittämällä.”

Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar, 34: ”En tuntenut suurta riemua”

Nasima Razmyar – ylioppilas.

– Mikään ei mennyt ylioppilaaksi tulon jälkeen niin kuin odotin. Hyvät asiat ovat tapahtuneet yllättäen, ja moni asia on loksahtanut paikalleen pettymyksen kautta, Nasima Razmyar sanoo.

”Kävin peruskoulun Helsingin Käpylässä. Pärjäsin hyvin ja pääsin Töölön yhteiskoulun lukioon. Muutos oli iso. Yhtäkkiä kokeista suoriutuminen ja hyvien arvosanojen saaminen vaikeutui. Huomasin, että suomen kielen taitoni ei ollut niin kehittynyt kuin mitä lukiossa tarvittiin. Koin musertavia hetkiä, kun arvosanani laskivat.

Perheemme tulotaso oli olematon. Sen lisäksi, että kielitaidottomat vanhempani eivät pystyneet auttamaan koulunkäynnissä, en voinut pyytää heiltä rahaa. Olin 16–17-vuotias ja taustani takia tunsin itseni erilaiseksi kuin muut. Halusin edes joskus jonkin uuden vaatteen ja kaipasin tavaroita, joita ystävilläni oli. Reilu vuosi ennen kirjoituksia menin koulun lähellä olevalle huoltoasemalle kysymään töitä. Siitä lähtien lähes joka päivä menin koulusta huoltamolle, jossa työvuoroni alkoi kello 16 ja loppui 23. Ehdin kotiin puolilta öin. Aamulla koulu alkoi kahdeksalta.

Sain omaa rahaa, pystyin jopa tukemaan perhettäni, mutta kolikolla oli kääntöpuoli. Työn takia en jaksanut enkä ehtinyt opiskella tarpeeksi. Ylioppilaskirjoitukset siirtyivät syksyyn.

”Työn takia en jaksanut enkä ehtinyt opiskella tarpeeksi. Ylioppilaskirjoitukset siirtyivät syksyyn.”

Lakkiaisiani juhlittiin joulukuussa 2006 käpyläläisellä kerhohuoneella. Koolla oli aika mielenkiintoinen seurue, ystäviäni koulusta, työkavereita huoltamolta, perheen afganistanilaisia ystäviä. En tuntenut suurta riemua, sillä minua painoi huoli. En ollut saanut juuri minkäänlaista opinto-ohjausta. En tiennyt, miten pyrkiä järkevästi opiskelemaan. Olin kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toivoin pääseväni Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. En tiennyt muista vaihtoehdoista.

Urani aukeni työn kautta. Autoin afgaanipakolaisia Tanskassa kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n työntekijänä ja työskentelin Monika-Naiset liitossa maahanmuuttajanaisten apuna. Töiden ansiosta minut valittiin 2010 vuoden pakolaisnaiseksi. Se johti uusiin tehtäviin, kansanedustajaksi ja apulaispormestariksi.

Koko ajan olen tuntenut, että ilman korkeampaa koulutusta en voi jatkaa. Olen valmistunut yhteisöpedagogiksi ja saan pian valmiiksi ylempää korkeakoulututkintoa vastaavan tutkinnon Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Vaikka lukioaika oli vaikea, sain silloin parhaat ystäväni, joita tapaan yhä. Vanhojentanssit, penkkarit, ensimmäisen siiderin maku. On ainutlaatuista ja nostalgista tavata näitä ystäviä edelleen.”

Taiteilijaprofessori Jorma Uotinen, 68: ”Uskoin omaan lahjakkuuteeni”

Jorma Uotinen – ylioppilas

Jorma Uotinen kirjoitti laudaturin lempiaineestaan ainekirjoituksesta.

”Kun hain ylioppilaslakkini Porin suomalaisen yhteislyseon juhlasalissa syksyllä 1969, yleisö sai, mitä se odotti. Minut tunnettiin jo tuolloin kotikaupungissani persoonallisena pukeutujana, enkä pettänyt silloinkaan. Musta pukuni oli sileää samettia, ja jalassani olivat pitkävartiset kiiltonahkasaappaat. Olin ostanut ne Friitalan kenkämyymälästä Porista. Jakku oli kauluksetonta mallia, ja se oli kiinnitetty ylhäältä näyttävällä korulla. Ylioppilas- kuvassa minulla oli yksi valkoinen ruusu.

Tiesin 19-vuotiaana, mitä haluan. Edellisenä vuonna olin käynyt Helsingissä pyrkimässä Teatterikouluun, mutta minua ei hyväksytty opiskelijaksi. Kokemus oli kuitenkin tärkeä, sillä koulun rehtorina toimi tuolloin Kalle Holmberg. Myös hänen vaimonsa Ritva seurasi pääsykokeita. He sanoivat, että en ole näyttelijä, mutta kuulun ehdottomasti näyttämölle. Heidän mielestään tapani liikkua oli poikkeuksellinen. He suosittelivat minulle tanssia.

Keväällä juuri ennen ylioppilaskirjoituksia sairastuin. Vakava hermotulehdus vei puhe- ja liikuntakykyni ja myöhästytti ylioppilaaksi tuloa. Halvaantuminen sai minut päättämään, että jos paranen, minusta todella tulee tanssija. Seuraavana vuonna pääsin Kansallisbalettiin harjoittelijasopimuksella.

”Vakava hermotulehdus vei puhe- ja liikuntakykyni ja myöhästytti ylioppilaaksi tuloa.”

Minulla oli sisäinen pakko hakeutua esiintyjän ammattiin. Tietenkään en voinut tuolloin vielä tietää, miten pitkälle urani kantaa, mutta uskoin omaan lahjakkuuteeni ja halusin tehdä sen eteen töitä. Päätin, että annan itselleni aikaa kymmenen vuotta. Jos en siihen mennessä saavuttaisi tavoitteitani tanssissa, hakeutuisin jollekin toiselle taiteelliselle alalle. Olin kiinnostunut myös muodista ja kuvataiteista.

Kiinnostusteni takia halusin jo lukiolaisena Pariisiin. Totta kai sinne oli päästävä. Ensimmäisellä matkallani kiersin katuja ja ajattelin, että tässä kaupungissa haluan vielä joskus työskennellä. Siihen ei sitten mennyt kymmentäkään vuotta. 1976 liityin Carolyn Carlsonin johtamaan tanssiryhmään.”

Lue myös: Mitä tarkoittaa tumma puku kutsussa? Tunne nämä 5 tärkeintä pukukoodia

Eläkeläinen Sirkka Hämäläinen, 80: ”Näin elämässä paljon mahdollisuuksia”

Sirkka Hämäläinen – ylioppilas

Sirkka Hämäläinen pääsi ylioppilaaksi yhtä aikaa sisarensa kanssa. Sirkka on ainoa nainen, joka on noussut Suomen Pankin johtoon.

”Menin 6-vuotiaana kouluun ja kävin sitä sisareni Anna-Liisan vanavedessä, kunnes menin oppikouluun neljänneltä luokalta ja hän viidenneltä. Kotimme oli Hausjärvellä. Lukioon menimme Karkkilaan, missä asuimme yhdessä alivuokralaisina. Ylioppilaiksi kirjoitimme keväällä 1957 Karkkilan lukiosta.

Olimme matikkalinjalla, ja pidin matematiikkaa tärkeänä. Pettymys olikin aikamoinen, kun menetin laudaturin unohtaessani kokeessa supistaa murtoluvun. Ilmoitin tehtävän vastaukseksi 8/16. Arvosana ei ole koskaan vaikuttanut elämässäni mihinkään, mutta silloin tuntui, että maailma kaatuu päälle.

Äitimme, maatalon emäntä ja talousopettaja, piti tärkeänä, että tytöt hankkivat ammatin. Oli selvää, että lähdimme opiskelemaan. Anna-Liisa suuntasi terveydenhoitoalalle ja valmistui sairaanhoitajaksi ja osastonhoitajaksi.

Minä haaveilin arkkitehdin ammatista, mutta en koskaan edes pyrkinyt alalle. Ilmoittauduin lukemaan suomen kieltä Helsingin yliopistoon, jonne pääsin ilman pääsykoetta. Heti samana syksynä siirryin kuitenkin lukemaan lakia.

”Minä ja sisareni olimme lähisukumme ensimmäiset ylioppilaat.”

Oikeustieteellisestä valmistuvien naisten työmahdollisuudet olivat tuohon aikaan rajalliset. Vuoden opiskeltuani vaihdoin kauppakorkeakouluun ja innostuin kansantaloustieteestä. Vertaisin sitä vähän arkkitehtuuriin. Sen rakenteissa on jotakin samaa. Etsiessäni alaani vanhemmat tukivat minua. En kokenut painostusta. He ajattelivat, että elämässä on aikaa tehdä valintoja. Ajattelen itsekin, että virheitä ei pidä pelätä. Ne opettavat.

Minä ja sisareni olimme lähisukumme ensimmäiset ylioppilaat. Koulutus oli tuohon aikaan etuoikeus. Vain noin kymmenen prosenttia ikäluokasta kirjoitti ylioppilaaksi. Tulevaisuus ei pelottanut meitä, sillä sodanjälkeinen lapsuutemme oli ollut suurta puutetta. Näimme elämässä paljon mahdollisuuksia ja olimme uteliaita.

Ylioppilasjuhlaan pukeuduimme jakkupukuihin kuten kaikki muutkin tytöt. Pukuni oli vaalean harmaa, sisareni vielä vaaleampi. Saimme valtavasti ruusuja. Kukaan ei ajatellut, että lahjaksi annettaisiin rahaa niin kuin nyt. Pitkän aikaa kannoimme ruusut yöksi kellariin isoon saaviin, jotta ne säilyisivät mahdollisimman pitkään.”

Yrittäjä Saku Tuominen, 52: ”En olisi varmasti kuunnellut neuvoja”

Saku Tuominen – ylioppilas.

Saku Tuominen suhtautuu epäillen ajatukseen urasuunnittelusta. – En pidä sanasta ura. Suunnitteleminen ei ole paha asia, mutta suunnitelmista ei saa pitää liikaa kiinni.

”Olin hyväntuulinen ja aavistuksen optimoiva ylioppilas, kun kirjoitin espoolaisesta Pohjois-Tapiolan lukiosta 1986. Häpeillen myönnän, että hyvät arvosanat ja helpolla pääseminen olivat minulle tärkeämpiä kuin todellinen oppiminen. Myöhemmin olen miettinyt sitä, miten innostus oppimiseen voisi olla kaiken tekemisemme ytimessä.

Ylioppilaana minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Saatoin ajatella, että olisi kivaa, jos olisi oma levykauppa, tai jos en pelaa jääkiekkoa ammatikseni, voisin olla urheilulääkäri. En kuitenkaan pyrkinyt lääketieteelliseen vaan kauppakorkeakouluun, koska uskoin, että kaupallinen tutkinto rajoittaisi tekemistäni tulevaisuudessa vähiten. Pääsin kouluun ja lähdin heti armeijaan.

Kukaan muukaan ei asettanut minulle mitään vaatimuksia tai ehdotellut uravaihtoehtoja. Jos näin olisi tapahtunut, en olisi varmasti kuunnellut. Uskon vuosi vuodelta vähemmän erilaisiin ohjeisiin. Enemmän uskon esimerkkiin, jokaisen kykyyn tehdä omia havaintoja ja siihen, että kun joku tekee jotakin hyvin, se pitää huomata ja sitä kannustaa.

”Ylioppilaana minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa.”

Ensimmäisen vuoden aikana kauppakorkeassa suoritin 129 opintoviikkoa 160 tarvittavasta. Loppujen suorittamiseen meni kymmenen vuotta. Toisena vuonna perustin Juha Tynkkysen kanssa Broadcasters-tuotantoyhtiön. Osakkaita oli aluksi neljä, mutta ostimme yrityksen pian kokonaan itsellemme.

Ratkaisussa ei ollut minkäänlaista urasuunnittelua. Olimme uteliaita, tunnistimme lupaavan tilanteen ja annoimme sille mahdollisuuden.

Myös kaikkea sitä, mitä olen tehnyt myöhemmin elämässäni, leimaavat yllätyksellisyys ja tuuri. En suunnitellut, että innostun pohtimaan ja kehittämään koulua, kirjoittamaan kirjoja tai toimimaan ravintoloitsijana. Ne ovat olleet eteen tulleita mahdollisuuksia, joihin olen uskaltanut tarttua.

Tyttäreni Siiri kirjoitti ylioppilaaksi tänä keväänä. Olen yrittänyt olla tuputtamatta hänelle ajatuksiani. Huomasin jo vuosia sitten hänen kanssaan, että jos oikein tuputtaa, käy päinvastoin. Siiri sanoi, että isä, joo joo, ole hiljaa – ja niin pitää ollakin.”

Lue myös:

Helpot juhlaleivonnaiset häihin, ylioppilasjuhliin, valmistujaisiin ja rippijuhliin

Apua, mitä lahjaksi ylioppilaalle tai muille juhlakaluille? Kuinka suhtautua lahjansaajan odotuksiin?

X