Julkkikset

Huippudekkaristi Donna Leon: ”Joskus valittu perhe on parempi kuin se, jonka sattuu arvonnassa saamaan”

Guido Brunetti -rikoskirjoistaan tunnettu Donna Leon kiittää hauskasta elämästään kahta tahoa: vanhempiaan ja onnetarta.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Heli Hirvelä/Otavamedia

Donna Leon sai kustantajaltaan Otavalta lahjaksi Kaisa Riivarin suunnitteleman paidan, johon hän oli ihastunut nähtyään sellaisen Otavan kaunokirjallisen osaston päällikön Antti Kasperin päällä Tallinnassa.

Guido Brunetti -rikoskirjoistaan tunnettu Donna Leon kiittää hauskasta elämästään kahta tahoa: vanhempiaan ja onnetarta.

Ehdin huomata Donna Leonin tarkkailevan katseen mikrosekuntia ennen kuin hän tarttuu käteeni. Ote on voimakas, vaikka kädet, niin kuin koko nainen, ovat pikkuruiset.

Donna vetää minua sisään kabinettiin, josta edellinen toimittaja on juuri lähtenyt.

Benvenuto alla confessione, tervetuloa ripittäytymään, hän kähisee puhuen sekaisin italiaa ja englantia. Sitten hän nostaa kumaraan painuneen, harmaantuneen päänsä ja tapittaa minua tiukasti silmiin ohuiden, kultasankaisten silmälasiensa läpi.

– Onko siitä kauan, kun olet viimeksi ripittäytynyt, hän kysyy.

– Öö… en ole tehnyt sitä koskaan. Miksi sitä kysyt, soperran pöllämystyneenä.

– Koska olet niin syntisen näköinen, Donna vastaa.

Purskahdamme molemmat nauruun, jonka aikana yritän selvitä äimistyksestäni. Mitä ihmettä? Onko maailmankuulu kirjailija seonnut?

Amerikkalainen, Venetsiaan sijoittuvista Guido Brunetti -dekkareistaan tunnettu bestselleristi järjesti pikku esityksen taidoistaan. Tajuan sen kuitenkin vasta vuorokautta myöhemmin.

Viisikymppisenä kirjailijaksi

Donna Leonin toi Helsinkiin hänen uusin suomennettu dekkarinsa Ansionsa mukaan (suomentaneet Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä). Se on järjestyksessä jo 23. Brunetti-tarina. Englanniksi Donna Leonilta on ilmestynyt 25 kirjaa, 26. on juuri jätetty kustantajalle, ja seuraava on jo työn alla.

Vauhti on ollut kova, sillä kirjailija nyt 74-vuotiaasta Donnasta tuli vasta viisikymppisenä. Silloin hän voitti Japanissa järjestetyn kilpailun ja esikoisteos Kuolema oopperassa (suomentanut Titia Schuurman) palkittiin vuoden parhaana rikosromaanina.

Käsikirjoitus oli maannut pöytälaatikossa vuoden; kilpailuun Donna lähetti sen ystävänsä innostamana.

Donna Leonin kirjat ovat paitsi hienovaraisia rikosromaaneja myös yleissivistäviä opuksia. Niiden sankari Guido Brunetti häikäisee kerta toisensa jälkeen oppineisuudellaan: uutuussuomennoksessakin hän siteeraa ulkomuistista 200-luvulla vaikuttanutta kirkkoisä Tertullianusta. Ansionsa mukaan -teos tutustuttaa lukijansa myös maailman arvokkaimpiin vanhoihin kirjoihin, antiikin ajan kirjailijoihin ja kirjastoihin, joissa harvinaisuuksia säilytetään.

– Teen paljon taustatöitä, Donna kertoo ja sekoittaa samalla caffé macchiatoaan.

– Juuri kustantamoon jättämääni kirjaa varten perehdyin puolen vuoden ajan mehiläisiin. Luin niistä kaiken tiedon, minkä käsiini sain. Nyt tiedän niistä aika paljon.

Kuukausien taustatöistä huolimatta Donna on kirjoittanut noin kirjan vuodessa. Lisäksi hän matkustelee paljon, markkinoi ahkerasti kirjojaan, harrastaa oopperaa ja on barokkioopperaryhmä Il Compresso Baroccon vannoutunut mesenaatti. Kuinka hän ehtii ja onnistuu kirjoittamaan niin hurjalla tahdilla?

– Nousen aamulla ylös ja alan töihin. Kirjoitan aamukymmenestä iltaseitsemään. Voin kirjoittaa missä vain, vaikka puhelinkopissa, kunhan tiedän, että minun ei tarvitse viikkoon lähteä minnekään junalla, autolla eikä lentokoneella.

Donnalla on myös taito erottaa työ ja vapaa-aika.

– Kun poistun koneeni äärestä, en ajattele tekeillä olevaa kirjaa lainkaan. Työ jatkuu, kun palaan koneeni ääreen. Joskus tuntuu, kuin kirjoittaisin sanelusta, mutta en tiedä, kuka minulle sanelee.

Töistä irrottautuminen on Donnalle helppoa siksikin, etteivät hänen läheisensä koskaan kysele hänen töistään. Heille Donna on vanha tuttu ystävä, ei miljoonia kirjoja myynyt maailmankuulu kirjailija.

Vaatimatonta elämää

Venetsiassa vuodesta 1981 asunut Donna muutti vähän aikaa sitten Sveitsiin, pikkukylään, jonka nimeä hän ei kerro.

– Se on hyvin pieni ja rauhallinen paikka, Donna sanoo ja antaa ymmärtää, että haluaa sen myös sellaisena pysyvän.

– Siellä on vain 300 asukasta ja 300 lehmää. Siellä minun on hyvä kirjoittaa.

Donnan arki sujuu samoissa uomissa kuin ennenkin.

– Elän hyvin vaatimattomasti. Minulla on samat ystävät, asun aika askeettisesti, ja minulla on 12 vuotta vanha auto. Pukeudun mustiin farkkuihin ja puuvillapaitoihin. Ainoa ylellisyyteni on ooppera.

Venetsiasta Donnan ajoi pois turistien tulva, joka on muuttanut kaupungin ”sietämättömäksi”.

– En pystynyt enää asumaan siellä. Tulin vihaiseksi, kun minun piti raivata tieni turistimassojen läpi. Venetsiassa on vain 50 000 asukasta, mutta siellä käy 30 miljoonaa turistia joka vuosi, Donna kertoo tuohtuneena.

Sattuma synnytti uuden ”perheen”

Donna vierailee Venetsiassa kuukausittain. Tärkein syy siihen on hänen ”perheensä”, ystävät, joihin Donna tutustui jo nuorena aikuisena.

– Olin Venetsiassa vuonna 1969 tai -70. Halusin teettää korusepällä itse piirtämäni kaulakorun, ja joku suositteli minulle Roberta Pianaroa, lempinimeltään Bibaa, joka oli tuolloin vasta 18-vuotias. Kun seuraavana vuonna palasin kaupunkiin, menin kiittämään häntä, koska koru oli herättänyt huomiota ja kerännyt paljon kohteliaisuuksia.

Biba kutsui Donnan kotiinsa illalliselle, ja siellä Donna tapasi ensi kertaa Biban vanhemmat.

– Meistä tuli ystävät. Pian tutustuin myös Biban poikaystävään Franco de Caliin. Aina kun kävin Venetsiassa, asuin Biban vanhemmilla ja myöhemmin, Biban ja Francon mentyä naimisiin, heidän luonaan.

Donna oli tuohon aikaan maailmankansalainen, joka teki matkanjohtajan, mainostoimittajan ja opettajan töitä muun muassa Englannissa ja Kiinassa. Vuonna 1981 hän päätti asettua Venetsiaan.

– Se oli yksi elämäni onnekkaista, ei suunnitelluista sattumista. Bibasta ja Francosta tuli lähimmät ystäväni – ajattelen, että he ovat minun perheeni. Biban äiti Bianca Marcolin on toinen äitini.

Venetsiassa Donna, Biba ja Bianca noudattavat aina samoja rituaaleja.

– Aamuisin käymme kahvilla ja sen jälkeen menemme pitkälle kävelylle. 94-vuotias Bianca kapuaa yhä 62 rappustaan itse ja kävelee yhdeltä Venetsian sillalta toiselle ja takaisin. Myös iltaisin syömme yhdessä, ellemme sitten mene ulos muiden ystäviemme kanssa.

Myös työ yhdistää Bibaa ja Donnaa: Biba kirjoitti vuonna 2011 ilmestyneen Brunettin keittokirjan (Brunetti’s Cookbook), joka perustuu Donnan kirjoihin.

Donna Leon vakavoituu hetkeksi ja naputtaa sormellaan pöytää sanojensa tahdissa.

– Olemme Biban, Francon ja Biancan kanssa sitoutuneet toisiimme. Heidän parhaansa on myös minun parhaani, siitä ei ole pienintäkään epäilystä.

Matkoiltaan Donna soittaa Biballe tai Biancalle joka aamu.

– Joskus valittu perhe on parempi kuin se, jonka sattuu arvonnassa saamaan.

Onnellisuuden geenit

Ei sillä, että Donnalla olisi ollut synnyinperheestäänkään valittamista. Donna syntyi vuonna 1942 keskiluokkaiseen sukuun Eisenhowerin Amerikkaan.

– Vanhempiani on kiittäminen siitä, että sain näin hauskan elämän. He antoivat minulle onnellisuuden geenin. Äitini oli ihastuttava sekopää, erittäin älykäs ja huumorintajuinen. Me nauroimme kotona koko ajan. Isä oli vähemmän hauska, koska hänen täytyi käydä töissä.

Donna ja hänen veljensä ovat sukupolvea, jolle elämä oli pedattu valmiiksi.

– Oli itsestään selvää, että saisimme opiskelupaikan ja sen jälkeen työtä, jossa voisimme olla halutessamme eläkkeelle saakka. Muutamassa vuodessa saisimme säästettyä sen verran rahaa, että voisimme ostaa talot. Menestyisimme urillamme ja olomme olisi mukavaa ja turvattua.

Donnan vanhemmat eivät kuitenkaan olettaneet lastensa asettuvan valmiiseen muottiin.

– Yliopistoon meno oli itsestäänselvää, mutta saimme opiskella ja tehdä mitä halusimme. Minä valitsin englanninkielisen kirjallisuuden.

Uhkarohkea rämäpää

Kun Donna valmistui yliopistosta vuonna 1963, amerikkalainen unelma perheestä, talosta ja urasta ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa. Hän jätti Amerikan jo pari vuotta myöhemmin ja asui ja työskenteli muun muassa Iranissa, Kiinassa ja Saudi-Arabiassa.

– Olin uhkarohkea rämäpää vailla minkäänlaista kunnianhimoa. Olin uskalias, koska minun ei tarvinnut pelätä epäonnistumista. Halusin vain pitää hauskaa, ja niin olen kyllä pitänytkin.

Donna painottaa, että hänen viisikymppisenä alkanut menestyksensä kirjailijana ei ole suuren työn tulosta tai palkinto vuosien uurastuksesta.

– Minä vain sain viisikymppisten arpajaisissa voittoarvan, jihuu, Donna hihkuu ja nostaa kätensä ilmaan.

Luvassa rakennuspornoa

Juuri kustantajalle jätetyssä 26. Guido Brunetti -dekkarissa tärkeässä osassa on mehiläisten lisäksi meri.

– Olen kirjoittanut 25 kirjaa Venetsiasta, sen katedraaleista, fasadeista ja aukioista, oikeaa arkkitehtonista pornoa… rakennuspornoa! Nyt halusin laittaa Brunettin avoimeen tilaan, keskelle ei mitään.

Donna kertoo Brunettin tulleen tilanteeseen, jossa hän tarvitsee aikaa itselleen.

– Hän lähtee Sant’Erasmon saarelle ja vuokraa soutuveneen. Sitten hän soutaa laguunissa 250 sivun verran, ja kaikki, mitä hän näkee, on vettä ja meriheinää.

Brunettin rikas sisäinen maailma ja huomiokyky päässevät siis entistä paremmin esiin. Ne ovatkin olleet Donna Leonin kirjojen valtteja aina.

Vaatimattomista oloista tullut komisario Brunetti on lyömätön ihmistuntija ja teräväpäinen rikosten ratkoja mutta myös laajalti sivistynyt ja tahdikas aviomies ja isä. Osan käytöstavoistaan hän on oppinut venetsialaisylimystöä edustavalta vaimoltaan Paolalta ja tämän suvulta.

– Tykkään leikitellä luokilla ja luokka-eroilla kanssa. Italia todellakin on luokkayhteiskunta, vaikkakin näkymätön, Donna sanoo.

Tehtävänä kertoa tarina

Donnan mukaan hänen kirjoissaan ei ole koskaan minkäänlaista sanomaa.

– Ehdottomasti ei. Rikoskirjailijan tehtävä on kertoa tarina. Samalla hän voi ehkä tuoda esiin jonkin sortin sosiaalisen tai poliittisen ongelman.

Kirjailijan täytyy Donnan mukaan olla vähän kuin bordercollie, joka huoneeseen saapuessaan johdattelee ihmisen huomaamattomilla pikku puskuilla kohti nurkkaa.

– Myös kirjailija johdattelee lukijaa vaivihkaa tiettyä johtopäätöstä kohti. Se pitää kuitenkin tehdä näkymättömästi ja provosoimatta, sillä lukijaa ei saa komentaa.

Toisestakin asiasta Donna on kirjoissaan tarkka: väkivallan kuvausta niissä ei juurikaan ole.

– Jo Aristoteles opetti, että väkivalta tapahtuu näyttämön ulkopuolella ja siitä saadaan tieto viestinviejän välityksellä.

– Olen vanha pieru – 74-vuotias – ja ajatukseni ovat vanhanaikaisia, mutta olen sitä mieltä, että luettu voi muuttua myös teoksi. En sano, että niin välttämättä tapahtuu, että television ja kirjallisuuden väkivallalla on automaattisesti vaikutusta, mutta väitän, että sillä voi olla.

Donnan kirjat ovat kaukana monista nykydekkareista, jotka on kirjoitettu toiminnallisten kohtausten jatkumoksi, lähes suoraan tv-käsikirjoituksen muotoon. Pohdintaan perustuvista Guido Brunetti -kirjoista taas – näin voisi kuvitella – olisi vaikeaa tehdä tv:tä tai elokuvaa.

Saksalaiset kuitenkin yrittivät. Mitä Donna Suomessakin nähdystä Donna Leon -sarjasta piti?

– Se oli hyvin saksalainen. Nyt ehkä kuulostan tärkeilevältä ja itseriittoiselta, mutta kun katsoin yhtä jaksoa, en tiennyt, mistä kirjasta se kertoi, ja olen sentään aika tuttu niiden kanssa! Olin ihan että kuka hemmetti tuo on, mitä tapahtuu!

Sarjan tuottaja Nico Hoffman on Donnan kaveri.

– Sanoin hänelle, että taitaa olla parasta, että minä kirjoitan kirjat, tee sinä elokuvat. Koska ei ole mitään todistetta siitä, että sinä olet lukenut kirjat, sovitaan että minun ei tarvitse katsoa tv-sarjaa. Niin pysyimme ystävinä.

Tv-sarjan katsomatta jättäminen ei ollut vaikeaa siksikään, että Donna ei ole omistanut televisiota koskaan.

Naurettavat käsikirjoitukset

Kokemukset saksalaissarjasta eivät kuitenkaan saaneet Donnaa kieltäytymään romaaniensa uudesta filmatisointiyrityksestä.

– Kaksi vuotta sitten allekirjoitin sopimuksen BBC:n kanssa. He ovat lähettäneet minulle kaksi käsikirjoitusta, joista toinen oli vielä ensimmäistäkin naurettavampi.

Donna ei tiedä, mitä BBC:n hankkeelle juuri nyt kuuluu.

– En ole kuullut heistä sen jälkeen, kun annoin käsikirjoituksesta palautetta 15 sivun verran. En haukkunut sitä huonoksi, sanoin vain, mitkä asiat siinä eivät ole totta Italiassa.

Donna antaa esimerkin: Italiassa kukaan yli viisivuotias ei laittaisi sanaa syyllinen ja seksi samaan lauseeseen, koska he eivät näe seksiä syntinä.

– Vaikka olisit naimisissa, seksi ei Italiassa ole jotain mihin kukaan syyllistyy – ihminen voi toki toimia typerästi ja väärin, mutta syntiä seksi ei ole.

Ihmisten tarkkaileminen tuottaa nautintoa

– Ajattelitko etukäteen, että olisin kovin vakava, Donna kysyy yhtäkkiä.

Myönnän pelänneeni ja jännittäneeni tapaamistamme paitsi kunnioituksesta syvästi sivistynyttä kirjailijaa kohtaan myös siksi, että Donnan kirjoista tajuaa helposti, mistä Brunettin tarkkanäköinen ihmistuntemus tulee.

– Moni muukin on kertonut pelänneensä, Donna nauraa.

– Tarkkailen ihmisiä koko ajan ja nautin siitä. Voisin istua lentokentällä koko päivän ihmisiä katsellen. Minua ei haittaa yhtään, jos lentoni myöhästyy.

Ripityspuheen syy

Seuraavana aamuna herään hätkähtäen. Yön aikana aivoni raksuttivat minut tajuamaan, miten tarkasti ja salamannopeasti Donna Leon ihmisiä ja heidän elekieltään lukeekaan.

Muistin saapuneeni haastatteluun keho ja pää jännityksestä kumarassa. Kun katseemme Donnan kanssa kohtasivat ensi kertaa, tuijotin häntä kunnioittavasti kulmieni alta.

Muistutin varmaan rippiä pelkäävää, syntiä tehnyttä ihmistä, ja Donna halusi laukaista jännitykseni. Siitä haastattelun alun oudolta tuntunut ripityspuhe tietysti johtui!

Nauran ääneen ja nostan mielessäni Donnalle hattua. Noin terävää, nopeaa ja tarkkaa ihmistä en ole aiemmin kohdannut. Mikä havaintojen ja ihmisten lukemisen mestari hän onkaan!

Lue myös:

Lars Kepler -dekkarien kirjoittajapariskunta Alexandra ja Alexander Ahndoril: ”Pelkäämme, että joku tekee lapsillemme pahaa”

Kirjailija Juha Itkonen: ”Avioliitossamme on lupa keskittyä omaan tekemiseen”

Finlandia-voittaja Laura Lindstedt: ”Haluan, että kuoleman hetkellä pääni on kirkas”

X