Julkkikset

Hylkäämistä pelkäävä Yrsa Stenius, 72: ”Yksinäisyys on ollut turvallinen valinta”

Kirjailija Yrsa Steniuksen rakkaudet päättyivät aina pettymyksiin, kunnes hän 45-vuotiaana päätti luopua haaveesta löytää elämänkumppani. Siitä alkoi kukoistuskausi. – Enää ei tarvitse kurkottaa kohti taivaanrantaa. Tämä riittää.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Pekka Holmström/Otavamedia

Yrsa Stenius sanoo heittäytyneensä haasteisiin ja saaneensa usein turpiin. – Silti olen aika herkkä. Sitä ei moni usko.

Kirjailija Yrsa Steniuksen rakkaudet päättyivät aina pettymyksiin, kunnes hän 45-vuotiaana päätti luopua haaveesta löytää elämänkumppani. Siitä alkoi kukoistuskausi. – Enää ei tarvitse kurkottaa kohti taivaanrantaa. Tämä riittää.

–Ei vanheneminen kovin kivaa ole. Tunnen olevani passé, Yrsa Stenius sanoo.

Yrsa ei kuulu niihin, jotka potevat ikään liittyviä henkisiä kriisejä. Mutta nyt hän tuntee tulleensa raivatuksi syrjään. Päätoimittajana, kolumnistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana hän oli koko työuransa ajan tapahtumien keskipisteessä.

Kaikki muuttui, kun Yrsa jäi eläkkeelle Ruotsin lehdistöasiamiehen toimesta. Nelivuotisen pestin aikana hän ei voinut itse kirjoittaa lehtiin. Sen jälkeen paluuta ei enää ollut. Uusi sukupolvi oli vallannut mediassa päättäjien paikat, ja Yrsa sai kuulla olevansa liian vanha.

– Olen päästäni suunnilleen yhtä skarppi kuin ennenkin, mutta palveluksiani ei enää kaivata. Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on häipymässä näyttämöltä, hän sanoo.

Muutos pääsi yllättämään. Yrsan mukaan nuoruus on kuin kesäöiden valo. Sen luulee jatkuvan loputtomiin, mutta äkkiä onkin pimeää.

”Yksin asuminen on mahdollistanut omistautumisen työlle”

”Olen asunut koko elämäni yksin. Se on mahdollistanut omistautumisen työlle.

Parhaat vuoteni elin 48–60-vuotiaana. Freelancerina pystyin tekemään suunnilleen kaikkea mitä halusin, omaan tahtiini. Tunsin, että minut huomattiin ja minua arvostettiin. Samalla pahin kunnianhimo ja saavuttamisen tarve alkoivat hellittää.

Minulla on ollut voimakas tarve olla älyllisesti pystyvä. Työelämässä olen tehnyt aina parhaani ja olen halunnut osoittaa, että osaan. Olen kaivanut verta nenästäni ja ottanut vastaan ylivoimaiseltakin tuntuneita haasteita. Kun aloitin Aftonbladetin päätoimittajana, tuntui kuin olisin sukeltanut avantoon. Pakko oli vain uida.

Kun elää yksin, huomaa jossain vaiheessa muuttuvansa itsekeskeiseksi. Oma minä on tärkein, muista viis. Siitä olen itseäni moittinut. Minulla on paljon ystäviä, mutta vartioin reviiriäni ja pysyn aika etäisenä. Viihdyn hyvin kahdestaan mäyräkoirani Cescin kanssa.”

”Kävin psykoanalyysissä selvittämässä lapsuuteni traumoja”

”Ensimmäinen elinvuoteni oli pelkkää hylkäämistä. Synnyin keskosena, kaksi kuukautta liian aikaisin. Sota oli juuri päättynyt, eikä tarjolla ollut kunnollista ravintoa. Sain erilaisia komplikaatioita, joiden takia jouduin viettämään sairaalahoidossa ensimmäiset yhdeksän kuukautta.

Vanhempieni ei sallittu tulla minua katsomaan, joten jäin vaille heidän syliään ja kosketustaan. Henkilökuntaa oli ohjeistettu niin, että huutaminen on pienille keskosille vain hyväksi – keuhkot muka vahvistuvat. Joten kun paruin, kukaan ei tullut lohduttamaan. Se on varmasti vaikuttanut myöhempään käyttäytymiseeni.

Minulla oli hyvä koti. Siihen aikaan ei vain ymmärretty, että lapset tarvitsevat jatkuvuutta. Vanhemmat tekivät paljon töitä: äiti näyttelijänä, isä arkkitehtinä. Minusta ja veljestäni huolehti vaihtuva joukko lastenhoitajia.

Jäin siihen käsitykseen, että se joka lähtee, ei koskaan palaa.

Koko ikäni olen potenut voimakasta eroahdistusta. Kävin viisi vuotta psykoanalyysissa selvittääkseni lapsuuteni traumoja. Ei ahdistukseen mitään lääkettä ole. Mutta sen kanssa tulee paremmin toimeen, kun ymmärtää, mistä se juontuu.”

”Ensimmäinen ero jätti lähtemättömät jäljet”

”Nuorena haaveilin parisuhteesta ja perheestä. Yksinäisyys on kuitenkin turvallinen valinta sille, joka ei kestä jättämistä eikä jätetyksi tulemista.

Rakkauksia on kyllä tullut ja mennyt. Ensimmäinen ero jätti lähtemättömät jäljet. Mies oli minua vanhempi ja naimisissa. Oli pitkään puhetta, että hän eroaisi. Sitten tulin raskaaksi.

Jos olisin itse ollut täysin varma siitä, että haluan pitää lapsen, mies olisi luultavasti tukenut minua. Mutta myös minä epäröin. Lopulta taivuin aborttiin.

Seurustelumme jatkui, mutta aavistin, että kaikki ei ollut kunnossa. Eräänä päivänä mies kertoi päättäneensä sittenkin jatkaa avioliitossaan.

Toisen kerran tulin vahingossa raskaaksi 38-vuotiaana. Tilanne oli mahdoton. Lapsen isä meni tolaltaan ja ilmoitti, ettei halua olla missään tekemisissä kanssani. Minut oli juuri nimitetty Aftonbladetin päätoimittajaksi, perheeni ja turvaverkkoni olivat Suomessa. Tiesin, että tämä olisi luultavasti viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi. Jos tekisin abortin, tulisin aina katumaan päätöstäni. En kuitenkaan nähnyt muuta vaihtoehtoa.

Joskus mietin, millaiseksi elämä olisi muodostunut, jos olisin ottanut lapset vastaan. Etenkin sen ensimmäisen. Oikea hetki olisi ollut silloin. Minulla oli kaikki edellytykset äidiksi: sopiva ikä, hyvä työ ja vastuullinen mies. Vaikka mies olisi jättänyt minut, lastaan hän ei olisi hylännyt.

”Minulla oli taipumus rakastua vääriin miehiin”

”Enää pitkään aikaan en ole vatvonut valintojani. Olen onnistunut niin monessa ja saanut niin paljon. Minulla on ollut rikas elämä ilman perhettäkin.

Myönnettäköön, että minulla oli taipumus rakastua vääriin miehiin. Hain sellaisia kumppaneita, joiden uskoin olevan jollakin tavalla ihailtavia. Yhdistelmä älyllisyyttä ja seksuaalisuutta toi suhteeseen aluksi hohtoa. Pitkän päälle se ei riittänyt. Rakastuneena minusta tuli huomiota janoava pikkutyttö. Jäin aina vaille sitä, mitä kaipasin: hellyyttä ja huolenpitoa.

Haaveesta löytää elämänkumppani luovuin noin 45-vuotiaana. Silloin himo sammui. Viimeinen romanssi naimisissa olevan kollegan kanssa oli niin nöyryyttävä, että yksinäisyys tuntui helpotukselta. Monta vuotta olin ollut kyyryssä ja varuillani. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää pelätä hylkäämistä.

Ajattelen, että elämässä kaikella on aikansa. Luopumiseen liittyy surua mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse kurkottaa kohti taivaanrantaa. Tämä riittää.”

Juttu on katkelma Annan nro 11/2017 jutusta. 

Lue myös:

Jätetyksi tuleminen ilman selitystä on pahempaa kuin petetyksi tuleminen

Pettäminen voi periytyä – näin katkaiset pettämisen kierteen

X