Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed: ”Syyllisyyden tunne oli kamala, kun ensimmäistä kertaa näytin kaulani”

Ujuni Ahmed kasvoi Helsingissä kahden kulttuurin ristipaineessa. Suhde omaan kehoon ja sen peittämiseen oli hänelle pitkään vaikea. – Kesti pitkään ymmärtää, että tämä on minun kehoni ja saan viestiä sillä, mitä haluan.

Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed, 33, oli kolmevuotias, kun hän tuli Somaliasta Suomeen perheensä kanssa. Muslimimaan kulttuuri, uskomukset ja tavat elivät vahvana siinä itähelsinkiläisessä yhteisössä, jossa hän kasvoi tytöstä naiseksi. Ujuni on rikkonut monia normeja, joilla hänen yhteisönsä pyrki säätelemään tyttöjen ja naisten elämää. Miten hän aikoinaan uskalsi lähteä sille tielle?

– Yritin täyttää odotuksia, mutta rupesin voimaan pahoin. Jotta sain henkeä, minun oli pakko saada tehdä asioita, joita halusin.

”Kyse oli aina siitä, mitä pitää peittää ja mitä ei saa peittää”

”Joka kerta, kun pukeudun johonkin julkiseen tilaisuuteen, mietin sitä, kuinka paljastava asuni on. Kriittisimmät kohdat ovat napa, vatsan seutu, kaula, hiukset ja säärten yläosa. Tiettyjä vaatteita en käytä koskaan, esimerkiksi rintavaon paljastavaa yläosaa en pukisi päälleni.

Joku voi ajatella, että pukeudun paljastavasti. Muistan itsekin sen päivän, kun ensimmäistä kertaa näytin kaulani. Ajattelin, että jotain pahaa tapahtuu ja että varmaan kuolen. Syyllisyyden tunne oli niin kamala.

Parikymppisenä asuin Lontoossa perheeni kanssa. Siellä romuttui kulissi, joka minulle täällä Suomessa oli rakennettu sen suhteen, minkätyyppinen musliminaisen tulee olla. Lontoolaiset musliminaiset näyttivät aivan erilaisilta kuin mihin olin tottunut. Esimerkiksi moskeijaan tuli naisia ilman huivia. Joillakin taas oli hattu päässä.

Pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä sääntöjä on perusteltu uskonnolla. Minulle se ei mene perille. Uskon siihen, että Jumala määrittelee ihmisen tekojen eikä pukeutumisen kautta.

Huivin käytöstä en ole luopunut. Pukeutuessani mietin ennemminkin sitä, peitänkö hiukseni vai en. Esimerkiksi kun pidän turbaania, ajattelen, että sekin on huivi, koska se peittää hiukset.

Oli aikoja, jolloin pidin itseni piilossa. Minun oli vaikea edes ajatella kehoani, koska kyse oli aina siitä, mitä pitää peittää ja mitä ei saa peittää. Kehoni tarkoitus oli ennalta määritelty: se oli vain lasten saamista varten.

Nyt minun on hyvä olla tässä kehossa. Enää en kipuile. Jokin minussa sai aikaiseksi sen, että teininä lähdin harrastamaan tanssia, vaikkakin salaa vanhemmiltani. Breakdance-tunneilta alkoi prosessi, jonka aikana opin näkemään kehoni eri tavalla. Breikissä minua kiehtoi uhmakas asenne. Siinä otetaan tila. Enkä halunnut jäädä näkymättömäksi.

Kesti pitkään ymmärtää, että tämä on minun kehoni ja saan viestiä sillä, mitä haluan.”

Luit juuri lyhennelmän Annan kansijutusta 35/2021, jonka on kirjoittanut Piia Sainio. Miksi Ujuni sanoo, että häneltä on odotettu täydellisyyttä pienestä saakka? Mikä sai hänet rikkomaan monia yhteisönsä normeja ja taistelemaan silpomista vastaan? Mitä hän ajattelee nyt avioitumisesta ja lasten saamisesta? Lue koko juttu numerosta 35/2021 tai digilehdestä! Voit tilata digilehden täältä!