Ile Uusivuori elämänmuutosten jälkeen: ”On ollut lohdullista huomata, että kun uskaltaa luopua, saa jotain uutta tilalle”

Juontaja Ile Uusivuori kertoo irtisanoutumisen tuoneen rentoutta elämään. – Minulla oli pitkään tietynlaiset vahvat odotukset itsestäni. Olin hirveän tarkka siitä, kuka olen ja mitä teen.

Juontaja ja pienten lasten isä Ile Uusivuori vastasi Annan Totta vai tarua? -juttusarjan kysymyksiin. Sarjassa tunnetut henkilöt vastaavat, pitävätkö väitteet paikkansa.

Nykyään miehelle sallitaan aiempaa enemmän erilaisia rooleja. Totta vai tarua?

Totta. Minusta on hienoa, että pystyin olemaan kymmenen kuukautta kotona keskimmäisen lapsemme kanssa niin, että vaimoni Marja Hintikka kävi töissä ja elätti perhettä. Tiedän, ettei se ole kaikille mahdollista, mutta meille oli.

Hetkittäin tunsin perhevapaalla kauhua, sillä pelkäsin heittäneeni urani hukkaan. Tätäkö elämäni tästä eteenpäin olisi? Univelkaa ja kaatuneita maitolaseja. Toisaalta oli myös hyviä hetkiä, kuten aamutreenit ulkona vauvan nukkuessa rattaissa. Myös minun ja poikieni välille perhevapaan aikana muodostunut suhde oli erityinen. Äijät jäävät paljosta paitsi, jos eivät osaa pysähtyä lastensa kanssa.

Riitatilanteessa mies vetäytyy kuoreensa.

Olen äkkipikainen riitelijä, mutta lepyn sekunnissa. Jossain vaiheessa pitkää riitaa minulle voi tulla olo, että on pakko vetäytyä hetkeksi. En silti tykkää pitkävihaisuudesta. Kun pyydetään puolin ja toisin anteeksi, se on siinä. Turha palata enää kuukauden jälkeen muistuttelemaan, kuinka ”silloin sanoit sitä ja tätä”.

Isoja ongelmia meillä ei perheessämme minun mielestäni ole. Suurin osa riidoista Marjan kanssa liittyy väsymystilaan. Kolmen pienen lapsen kanssa pitäisi osata ennakoida paremmin omaa jaksamistaan, että saisi pieniä lepohetkiä.

Riidoissamme korostuu suoruus. Jos jokin vaivaa, se on pakko kertoa toiselle suoraan. Ei meillä ole aikaa vatvoa yhtä ongelmaa monta päivää, vaan riidat on ratkaistava tunnissa iltayhdeksän jälkeen, kun lapset ovat nukahtaneet. Jos vielä siihen aikaan jaksamme.

”Jos mies kokee naisen menestyksen uhkana, se on merkki miehen omasta epävarmuudesta”

Me too -aikana on vaikeaa olla kunnon mies.

Tarua. Kampanjan tarkoitus on herättää kaikki kohtelemaan muita tasavertaisesti ja reilusti. Jos joku tuo yhteiskunnassamme vallitsevan epäkohdan esiin, siitä ei saa syyllistää. Silloin pitää pystyä juttelemaan ja pohtimaan keinoja, miten tilanteesta päästään eteenpäin.

Tasa-arvo vie mieheltä etuoikeuksia.

Ei ole mitään niin hienoa kuin nainen, jolla on intohimoja työelämässä. Jos mies kokee naisen menestyksen uhkana, se on merkki miehen omasta epävarmuudesta.

Rakastan rohkeutta, koska se tarttuu. Marjalla on urastaan vahva visio, ja saan voimaa hänen esimerkistään. Marja ottaa oman tilansa ja on oma itsensä, enkä haluaisi häneltä mitään muuta.

Mies ei itke.

Tietysti mies itkee, se on puhdistavaa. En itse hirveän usein itke surun takia, mutta liikutun, jos joku onnistuu. Silloin padot aukeavat.

Olen itkenyt myös lasteni syntymissä. Ne ovat todella voimakkaita hetkiä. Kun nuorimmaisemme, tyttö, pari vuotta sitten syntyi, itkin kuin pieni lapsi. On vanhoillista ajatella, ettei mies saisi näyttää koko tunneskaalaansa.

Haluan opettaa lapsillenikin, että kaikkien tunteiden näyttäminen on ok. Se ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, koska lapseni ovat keskenään erilaisia ja tarvitsevat tunteidensa käsittelyyn vaihtelevia lähestymistapoja. Esikoinen kertoo koko ajan, miltä hänestä tuntuu, mutta keskimmäinen tarvitsee siihen paljon aikaa ja tilaa. On haasteellista löytää oikea tapa käsitellä näitä tilanteita, varsinkin jos on kiire. Mutta sellaisia lapset ovat, he tulevat erilaisilla tehdasasetuksilla.

”Iän karttuessa ehdottomuuteni on karissut”

Miesten ulkonäköpaineet ovat lisääntyneet.

Vaikka televisiossa näkee yhä treenatumpia supersankarihahmoja, minulla itselläni oli paljon enemmän paineita ulkonäöstäni teininä kuin nyt. Silloin olin tosi epävarma: kuuntelin grungea, minulla oli hammasraudat kuuden vuoden ajan ja akne. Säälin itseäni, koska pelkäsin, ettei minusta koskaan tulisi mitään.

14-vuotiaana suurinta hupiani oli katsoa Ranskan TV5:lta Fort Boyard -linnakeohjelmaa. Tehtävät, turkoosi vesi ja kolikot tuntuivat maagisilta. Kun sitten aikuisena osallistuin ensimmäisen suomalaisen tuotantokauden kuvauksiin ja seisoin tuossa samassa linnakkeessa, tunne oli häkellyttävä. Jos se ei vedä nöyräksi, sitten ei mikään. Olisipa joku kertonut minulle nuorena, että kaikki menee hyvin.

Mies paranee vanhetessaan.

Minulla on vähemmän paineita nyt 38-vuotiaana kuin parikymppisenä, olen lähempänä omaa itseäni. Nuorempana ajattelin tietäväni enemmän kaikesta ja maailmankuvani oli mustavalkoisempi. Iän karttuessa ehdottomuuteni on karissut. Tarkastelen asioita aiempaa laajemmin, ne eivät ole vain hyviä tai huonoja.

Minusta naisilla on sama juttu – he paranevat vanhetessaan. Voin olla väärässäkin, mutta minusta näyttää, ettemme nykyisin palvo pelkästään parikymppisiä vaan ymmärrämme paremmin eri ikäisten ihmisten vahvuudet.

”Kun uskaltaa luopua, saa jotain uutta tilalle”

Mies haluaa pärjätä omin voimin eikä olla kenestäkään riippuvainen.

Totta, vaikka toivoisin voivani vastata toisin. Moni mies tuntuu sisäisesti ajattelevan, että pitää olla vahva ja jaksaa. Eikä saa myöntää, että väsyttää. Itsekin ajattelin niin ennen, mutta olen joutunut nöyrtymään asian äärellä. Minun on pakko huoltaa itseäni, puhua asioista ja myöntää ääneen, jos en jaksa.

Miehet ihannoivat kovuutta.

Totta, vaikkei pitäisi. Jokin aika sitten urheilin niin rankasti, että rikoin alaselkäni ja parantumiseen meni pitkä aika. Jos minulla on stressiä, selkä alkaa edelleen vihoitella. Olen pakon edessä oppinut, etten ole kone. Minun on pitänyt opetella kuuntelemaan itseäni.

Minulla oli pitkään tietynlaiset vahvat odotukset itsestäni. Olin hirveän tarkka siitä, kuka olen ja mitä teen. Tein radiokanava YleX:n aamuohjelmaa kuusi ja puoli vuotta. Vähitellen halusin alkaa tehdä muutakin, mutta torjuin työtarjoukset, koska ne eivät muka olleet minun juttuni. Oikeasti en uskaltanut jättää mukavuusaluettani.

Irtisanoutumisen jälkeen minusta on tullut rennompi. On ollut lohdullista huomata, että kun uskaltaa luopua, saa jotain uutta tilalle. Nyt minulla on mahdottoman isot kengät täytettävänä sekä Uutisvuodon kapteenina että Mestarien liigan studioisäntänä, mutta mikäs siinä. Olen kiitollinen siitä, että saan näyttää kynteni.

Nykyisin en enää mieti sitä, mikä näyttää ulospäin minun jutultani. Jos se tuntuu minusta itsestäni hyvältä, silloin se on oikein.

”Naisissa minuun vetoaa karisma”

Mies haluaa olla paras rakastaja, joka naisella on ollut.

Olisi synkkää, jos en olisi vaimoni paras rakastaja, olemmehan olleet yhdessä 13 vuotta. Ymmärrän kyllä myös, että jokaisella on historiansa, enkä ole vaimoni menneisyydestä mustasukkainen. Olenhan minäkin kulkenut tietyn matkan tähän pisteeseen.

Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. On huikeaa löytää vierelleen pitkäaikainen kumppani ja ymmärtää, että elämään kuuluu hyviä ja huonoja hetkiä. Säröt, rosot ja epävarmuudet kuuluvat siihen, että saa luotua toiseen todellisen yhteyden.

Miehet eivät voi olla katsomatta naisen rintoja.

Noh, totta. Jonkinnäköinen viehättävyys ja vetovoima naisten ja miesten välillä on aina olemassa. Saatan tosin katsoa yhtä lailla, että vau, mitkä silmät tai hiukset.

Ylipäätään naisissa minuun vetoaa karisma. Karisma on itsevarmuutta olla sitä, mitä on. Kun sellainen nainen kävelee huoneeseen, pitää ihan pysähtyä ja katsoa: hetkinen, kuka tuo on? Tykkään myös tietynlaisesta hällä väliä -asenteesta. Tässä Instagram-ajassa erottuu hyvällä tavalla, kun ei ole itsestään koko ajan liian tietoinen vaan uskaltaa nauraa elämälle.

Mies tsekkaa pisuaarilla vierustoverin varustuksen.

En ole ikinä katsonut. Pisuaarilla katse pidetään tiukasti eteenpäin. Jos joku yrittää jutella minulle samalla, ajattelen, että anna minun olla.

Mies pönkittää itsetuntoaan hienolla autolla.

Minulla on tällä hetkellä käytössä vuoden 2006 Skoda Octavia. Kun tulen supermarketista ulos parkkipaikalle, siellä on 400 samanlaista autoa vastassa. Kova moottoripyöräkuume minulla kyllä on. Mielikuvissani ajelen moottoripyörällä Yhdysvaltojen preerioilla, mutta käytännön toteutusta täytyy vielä jonkin aikaa odotella.

”Olen löytänyt aivan mahtavan isäryhmän hiekkalaatikon reunalta”

Isyys tekee miehestä aikuisen.

Mies voi olla aikuinen ilman lapsiakin. Toki lapset opettavat luopumaan tietynlaisesta itsekkyydestä. En voi ottaa vastaan mielenkiintoisia töitä ulkomailta puoleksi vuodeksi vaan minun on pakko miettiä ensin perhettäni.

Yritän olla neuvomatta muita ihmisiä perheeseen liittyvissä asioissa. Ainut vinkkini lapsettomille on se, että darrapäivistä ja kipeänä olemisesta kannattaa nauttia.

Äiti on miehen elämän tärkein nainen.

Totta. Isäni matkusti lapsuudessani tosi paljon työnsä vuoksi, koska hän ohjasi kansainvälisiä urheilulähetyksiä televisioon. Vietin siis äidin kanssa paljon aikaa. Silloin, kun isäni oli kotona, teimme yhdessä paljon kivoja juttuja. Mutta äiti on silti lapsen ensimmäinen kokemus pyyteettömästä rakkaudesta.

Poika on isälle oman elämän jatke.

Lapseni saavat tehdä, mitä haluavat. En ole väkisin kasvattamassa heistä huippukiekkoilijoita tai -viulisteja. Marjan isällä oli voimakas tapa kasvattaa lapset niin, ettei tyttöjen ja poikien välille tehty eroa. Sukupuoli nonchaleerattiin, ja Marja juoksi Jukolan viestit sun muut. Se näkyy myös lastemme kasvatuksessa. Haluamme, että he ajautuvat tekemään sitä, mikä juuri heitä itseään kiinnostaa.

Miehillä ei ole bestiksiä.

Minulla on muutamiakin bestiksiä. Vanhin ystäväni Jan on kuulunut elämääni kolmevuotiaasta asti. Toisen hyvän ystäväni Henrin löysin opiskellessani liiketaloutta. Opinnot jäivät minulta kesken vain puolen vuoden jälkeen, mutta koulusta oli se hyöty, että sain hänet elämääni.

Olen löytänyt aivan mahtavan isäryhmän hiekkalaatikon reunalta. Whatsapp-ryhmämme nimi on Pirates of Töölö. Sen avulla sovimme keskenämme puistotreffejä ja jaamme lastenhoitoon liittyviä vinkkejä. Iltanukutusrumban aikana viihdytämme toisiamme piikittelemällä viestiketjuissa milloin ketäkin. Välillä käymme keskenämme oluella.

Mies etsii isänsä hyväksyntää koko elämänsä.

Totta. Olen pohtinut tätä asiaa isäksi tulon jälkeen, se on saanut minut kyseenalaistamaan itseäni ja omaa kasvatustani. En halua siirtää huonoja puolia itsestäni eteenpäin.

Haluan, että oma isäni hyväksyy minut, mutten ole tehnyt valintoja elämässäni sen mukaan. Olen siinä mielessä erilainen kuin faija, että asetan perheen kaiken muun edelle. Hänelle tärkeitä olivat myös omat työt, menemiset ja harrastukset. Minä en haluaisi olla lasteni luota yhtä paljon poissa kuin edelliset sukupolvet.

Suvussamme on paljon sotilaita, ja huomaa, ettei kehumista ole harrastettu. Kehuistahan voisi vaikka ylpistyä. Minun sukupolveni on ensimmäinen, joka on sodan taakasta vapaa. Vasta me voimme muuttaa vallitsevia tapoja. Oma tavoitteeni on, etteivät lapseni koskaan joutuisi miettimään, hyväksynkö heidät, vaan että se olisi heille itsestäänselvää.

Juttu on julkaistu Annassa 11/2019.