Irinaa ahdistaa välillä se, että mikään ei muutu: ”Viimeksi leikkautin ja värjäytin hiukseni, kun en muuta voinut”

Laulaja Irinan elämän peruspalikat ovat olleet pitkään kasassa: yli 20 vuotta kestänyt liitto puolison kanssa, kouluikäiset lapset, oma bändi, koti Heinolassa. Välillä häntä ahdistaa se, että mikään ei muutu, ja jotakin edes pientä pitää panna vaihtoon. 

”Intohimo musiikkiin on ollut minussa lapsesta saakka. Äiti ja isä pitivät musiikkileikkikoulua Kauhajoella, ja ­viiden vanhasta soitin viulua. Alakouluikäisenä diggailin Madonnaa, Michael Jacksonia ja Mel & Kimiä. Kun kukaan ei ollut kotona, apinoin superkeuhkoja Whitney Houstonia ja Mariah Careya. Halusin pystyä samaan kuin he. Se oli niin siistiä!

Haaveilin suurista estradeista ja tähteydestä. En silti uskonut, että todella voisin elää musiikilla.

Lukion jälkeen lähdin kohti opettajan uraa. Unelma artistiudesta eli, mutta Suomi-­ musassa ei tuolloin ollut kauheasti mimmejä. 1990-luvun lopulla tuli Jonna Tervomaa. Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että hetkinen. Olemme Jonnan kanssa samanikäisiä. Laulajan ura voisi sittenkin olla mahdollinen.

Parasta esiintymisessä on se, että saan olla osa bändiä ja laulaa. Katseiden kohteena en viihtynyt aluksi ollenkaan. Muistan, kun lauloin Suomi 75 -juhlissa lukiossa. Näin nauhoituksesta, että oikea käteni viipotti oudosti. Tajusin, että olin koko ajan ihan hulluna pyörittänyt sormusta sormessani! Esiintyminen jännitti tajuttoman paljon mutta laulaminen oli ihanaa.

Vasta Playa-bändiin liityttyäni sain varmuutta ja oma sisäinen lavaeläimeni heräsi. Keikkoihin tuli rutiinia ja lakkasin jännittämästä niitä. Musiikin ansiosta vältyin myös opintolainan ottamiselta. Valmistuin lastentarhanopettajaksi, mutta sen alan töitä en ole koskaan tehnyt.

Diivaa minusta ei saa mitenkään. Rakastan kyllä näyttävää lavapukeutumista. Ystäväni Riia Lampinen tekee kaikki esiintymisvaatteeni, ja hän tietää, että arkena voin olla mustissa mutta lavalla pitää olla väriä.

Välillä tuntuu siltä, että voisin olla vähän enemmän diiva. Ehkä saisin enemmän rispektiä? Toisaalta on vaikea lähteä rakentamaan itselleen roolia, joka ei tunnu luontaiselta. En ole koskaan halunnut olla muille vaivaksi. Pyrin sujuvuuteen, siihen että kaikki olisivat tyytyväisiä.

Aiemmin omien saavutusten hehkuttaminen on tuntunut tosi vaikealta. Olen usein epäillyt, onko jokin biisi tarpeeksi hyvä. Pitäisikö sen olla enemmän jotain? Nyt uskallan jo paukuttaa henkseleitäni, koska 16 vuoden aikana olen bändin kanssa luonut ainutlaatuisen saundin. Kysehän ei ole pelkästään minusta vaan meistä.”

”Kuvittelen olevani korvaamaton ja non-stop-kaivattu”

”Tämän vuoden aikana kalenterista on poistunut liki sata keikkaa. Huoleni on kova teknikoiden ja bändin jäbien puolesta. Olisi tärkeää tietää, milloin tämä suunnittelematon keikkatauko päättyy. Omasta puolestani en vielä hätäile, vaikka takaraivossani pesii pieni pelko siitä, kuinka tiukille tässä vielä joudutaan.

Yleensäkin olen kiireetön rentoreiska. Uskon siihen, että asiat järjestyvät. Aina jostain tulee valonpilkahdus. Kesällä saimmekin tehdä keikkoja. Syksyllä en tullutkaan flunssaan ja pääsin mukaan Elämäni biisi -ohjelman suoriin lähetyksiin.

Viihdyn Heinolassa, jossa elämänrytmi on rauhallinen. Helsingissä on ihana käydä, mutta pienuus on ihanampaa! Pienessä kaupungissa ei tarvitse säntäillä eikä ympärillä ole hälyä. Se vähentää stressiä.

Läsnäolo on minulle tärkeä arvo. Meillä on koti, johon lapset kavereineen ovat aina voineet tulla koulusta niin, että aikuinen on paikalla antamassa välipalaa ja kuskaamassa harrastuksiin. Tyttäreni on nyt 12- ja poikani 9-vuotias. Olen tottunut varmistamaan, että läksyt on tehty ja päällä on tarpeeksi vaatetta. Jos minulla sitten joskus on menoa keskellä viikkoa, irtaantuminen tekee tiukkaa – siitäkin huolimatta, että tiedän lasten pärjäävän hyvin ilman minuakin.

Poden tosi huonoa omaatuntoa, jos olen poissa kotoa. Enkä ollenkaan odota puolisoltani samanlaista läsnäoloa. Olen vain nuoresta saakka ollut hyvin vastuuntuntoinen. Vanhempani erosivat, kun olin seitsemän, ja esikoisena en halunnut olla vaivaksi, koska äidillä oli uusi yritys ja pienemmät sisarukseni hoidettavanaan.

Äitinä olen ollut myös itsekäs. Olen ollut viikonloppuja töissä, vaikka lapset eivät aina olisikaan siitä ajatuksesta pitäneet. Tänä syksynä yövyin Tampereella jokaisen Elämäni biisi -jakson jälkeen. Vaikka lauantaisin meni myöhään, lähdin sunnuntaisin tosi aikaisin ajamaan kotiin. Melkein joka kerta kävi niin, ettei kukaan kotona ollut ehtinyt kaivata minua. Kuvittelen vain olevani korvaamaton ja non-stop-kaivattu.”

”On turvallisempaa nysvätä ensin itsekseen”

”Sain kaksi ihanaa miestä elämääni syksyllä 1998. Silloin Antti Pitkäjärvi tuli toiseksi solistiksi Playaan, ja hänen kanssaan olen ollut siitä saakka läheisessä työsuhteessa. Aviomieheni Henrin kohtasin kuukautta ennen Anttia.

Haasteissa olen aina voinut turvautua Anttiin. Silti mieluummin työskentelen yksin, kun teen biisejä. Olen huono pallottelemaan ideoita. Vasta kun olen hahmottanut tarkalleen, mitä haluan biisissä sanoa, kysyn muiden mielipidettä. On turvallisempaa nysvätä ensin itsekseen.

Treenitekstini oli Hiljaisuus 2000-luvun alussa. Tein sitä vuoden verran sen jälkeen, kun olin saanut kappaleen demon Egotripin Knipiltä kuunneltavakseni. Olen sanoittajana itseoppinut, niin kuin laulajanakin. En ole koskaan ottanut laulutunteja. Minulle laulaminen on ihan jotain muuta kuin tekninen suoritus.

Studiossa olisi ihaninta laulaa ensin yksin ilman, että kukaan kuuntelee. On hirveää mennä laulamaan, kun ei ole satavarma siitä, mitä haluaa nauhalle purkittaa. Siellähän on joku, joka kuulee nekin otokset, jotka menevät pieleen! Mutta toisaalta niin pitääkin olla: epävarma versio on monesti se paras. Olen vain tosi ujo noissa asioissa.

Enkä ole ainut, jolle yksin tekeminen ja oleminen on tärkeää. Keväällä 2019 julkaistua Haluun olla yksin -biisiä on striimattu jo yli neljä miljoonaa kertaa. Uskon, että suosio perustuu pohjimmiltaan kappaleen sanomaan. Sanoitus on Saara Törmän, mikä on ihanaa. En olisi varmaan ikinä uskaltanut kirjoittaa niin suoraan. Saara sanoi minun puolestani sen, mistä olen usein puhunut haastatteluissa. Mä tartten omaa tilaa!

Jotkut ovat ottaneet nokkiinsa siitä, kun olen kertonut tarpeestani olla yksin. On kyselty, miksi sitten olen hankkinut lapsia. No, kyllä joka ikinen ihminen kaipaa sitä, että saisi olla vaikka päivän tai jopa viikonlopun yksin kotona! Ei se sitä tarkoita, etteikö rakastaisi lapsiaan tai puolisoaan.

Viikonloppua en ole varmaan koskaan ollut yksin kotona. Mutta arkipäivisin minulla on omaa rauhaa, kun lapset ovat koulussa. Voin päivällä rösähtää sohvalle ja katso a vaikka Yökylässä Maria Veitolan, koska illalla en kuitenkaan saa katsoa sitä rauhassa, ainakaan yhteen putkeen.”

Irina: ”Nuorempana minulle tuli huono omatunto, jos en liikkunut”

”Lasten koulupäivät käytän hyödykseni myös siten, että painelen metiköissä. Nyt kun levy on valmis eikä ole keikkojakaan, ei ole mitään muuta järkevää tekemistä kuin urheilla.

Aina välillä yritän saada elämääni jotain muutakin sisältöä kuin liikkumisen. Nuorempana minulle tuli kauhean huono omatunto, jos en lähtenyt liikkeelle. Kun opiskelin Helsingin Vallilassa ja asuin Espoon Kilossa, saatoin pyöräillä 15 kilometrin matkan luennolle, sieltä salille ja takaisin kotiin. Sitten vielä mietin, pitäisikö lähteä lenkille.

Tarvitsen liikettä, jotta aivot toimivat. Siksi teen kappaleiden sanoituksiakin usein lenkillä. Paikallaan istuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa.

Kun vapaata aikaa on määrättömästi, en saa asioita aikaiseksi. Nytkin olen jo monta viikkoa ollut aikeissa varata kirpparipöydän, mutten ole sitä tehnyt. Tuntuu, että on ihan sama, varaanko pöydän tänään, ensi viikolla vai ensi kuussa.”

”Kumpikaan meistä ei ole elänyt toisen kautta”

”Tunnen olevani vapaa vaikka olenkin naimisissa. Puolisoni on aina ymmärtänyt tätä ammattia, ja hänellä on omat vahvat ambi­tionsa. Kumpikaan meistä ei ole elänyt toisen kautta, eikä meillä ole ollut halua kahlita toista. Minulla on vapaus mennä ja tehdä, tietyissä raameissa.

Sitoutuminen yhteen parisuhteeseen ei ole ollut ongelma. Varmasti jokainen kohtaa elämässään ihania ihmisiä ja kokee ihastumisia, mutta en ole koskaan ajatellut, että haluaisin vaihtaa miestä. Mulla on käynyt kauhean hyvä munkki. Olen aina kelvannut juuri sellaisena kuin olen, vaikken todellakaan ole maailmankaikkeuden helpoin puoliso.

Välillä minua ahdistaa se, ettei mikään muutu. Niinä hetkinä olen valmis muuttamaan kaiken! Sitten laskeskelen, että okei… Lapset on ja pysyy, miestäkään en ole vaihtamassa. Vaihdetaan koti! Myydään tämä ja muutetaan! Ja kuitenkin jäämme arpomaan niin pitkäksi aikaa, että se tunne menee ohi. Viimeksi värjäytin ja leikkautin hiukseni, kun en muutakaan voinut.

Olen kiitollinen siitä, että puolisoni on kestänyt myös hiljaiset kauteni. Olen konfliktien väistelijä ja lukittautuja, mikä on mielestäni inhottava ihmistyyppi. Rakastan tyttäreni tapaa räiskyä ja paukauttaa asiat suoraan! Se on minulle ihan uutta.

”En muista, että olisin ikinä tapellut Henrin kanssa. Minun on helpompi olla hiljaa kuin puhua.”

Jos tyttäreni onkin vahvatahtoinen, niin on myös mieheni. Olen oppinut ajat sitten valitsemaan taisteluni. Jos näyttää siltä, että esimerkiksi aikataulut menevät ristiin miehen kanssa, mieluummin väistän kuin lähden väittelemään. Sitten harmittelen mielessäni, kun perhekalenteri täyttyy ja menoja olisi minullakin.

En muista, että olisin ikinä tapellut Henrin kanssa. Minun on helpompi olla hiljaa kuin puhua. Tässä asiassa olen vähän kehittynyt, koska lasten kanssa kommunikointi on suoraa. Lapseni ovat nähneet kaikki puoleni, ja minusta se on hienoa. He ovat ainoat ihmiset, jotka saavat koko skaalan.”

”Jännitän tulevaisuudessa siintäviä vaihdevuosia”

”Jos läheisimmät ystäväni asuisivat Heinolassa, en kaipaisi nuoruudestani mitään. Kauhajoella kaikki rakkaimpani asuivat kilometrin säteellä. Saatoimme viettää tyttöjen iltoja suunnittelematta ja nauttia vain olemisesta. Nyt nuo parhaat ystäväni ovat eri puolilla maailmaa: yksi heistä asuu Espoossa, toinen Sveitsissä ja kolmas Australiassa.

Nuorena ei ollut velvollisuuksia mutta aikaa oli loputtomasti. Pystyin vetäytymään Hollolan perämetsiin kahdeksi viikoksi bändin kanssa tekemään musiikkia välittämättä lainkaan siitä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Nykyään yhdenkin biisin tekeminen vaatii hirveän palapelin, jotta kaikilla olisi vapaata samaan aikaan.

Tämän ammatin puitteissa saa elää aika iättömänä, olla vähän niin kuin leikkikentällä koko ajan. Ehkä siksi en ajattele muita iän kautta, en itseänikään. Eräälle nelikymppiselle tuttavalleni oli kasvohoidossa ehdotettu botoxin laittamista. Apua, miksi! Kaikkihan vanhenevat, ja ihminen on juuri sen ikäinen kuin ajattelee olevansa. Toki kroppa vanhenee ja nivelet paukkuvat aamuisin.

Vaikkei homma olekaan enää niin vetreää, on kiva olla 45-vuotias. Uraa en ole koskaan tehnyt ulkonäkö edellä eivätkä rypyt minua pelota. Minulla ei ole tarvetta korjailla itseäni, mutta suunnilleen samankokoisena yritän pysyä.

Jännitän sitä, mitä tulevaisuudessa siintävät vaihdevuodet tekevät minulle. Meneeköhän aineenvaihdunta ihan nollille? Jos kuljen äitini tahdissa, niin kuin kaikessa muussakin hormonaalisessa toiminnassa, vaihdevuodet eivät onneksi tule vielä pitkään aikaan.

Lapsena en koskaan nähnyt, että äiti olisi tuskaillut ulkonäkönsä kanssa. Meillä on äidin kanssa ikäeroa 18 vuotta, ja minulle äiti on aina ollut nuori. Vuodet ovat menneet todella nopeasti, seuraavat pyöreät synttärit äidillä tulevat olemaan 70-vuotisjuhlat. Se tuntuu erikoiselta.

Isovanhempani äidin puolelta ovat 87- ja 88-vuotiaat. He ovat vasta hiljattain joutuneet luopumaan golfista. He ovat pelanneet ja reissanneet, viettäneet aktiivisen ja sosiaalisen vanhuuden. Sellaista kohti haluan mennä.”

Juttu on julkaistu Annassa 49/2020.