Julkkikset

Claes Olssonin syöpädiagnoosi osui keskelle Vera-tyttären ruuhkavuosia: ”Muistan, kuinka pahalta tuntui nähdä isä kovin laihtuneena”

Sairastuttuaan syöpään Claes Olsson huomasi, kuinka huolissaan Vera-tytär oli hänestä. – Isän syöpädiagnoosista kuuleminen tuntui niin isolta ja pelottavalta asialta, että en osannut muuta kuin toivoa parasta.

Teksti:
Annan Toimitus
Kuvat:
Sara Pihlaja

Claes Olsson sairasti viitisen vuotta. Vera-tytär muistaa, kuinka vähän isä pyysi apua.

Sairastuttuaan syöpään Claes Olsson huomasi, kuinka huolissaan Vera-tytär oli hänestä. – Isän syöpädiagnoosista kuuleminen tuntui niin isolta ja pelottavalta asialta, että en osannut muuta kuin toivoa parasta.

Claes Olsson:

”Kun vuonna 2012 sairastuin syöpään 65-vuotiaana, ajattelin, että kyllä tämä tauti hoidetaan. Minulla oli täysi luotto lääkäreiden ammattitaitoon. Näin, että Vera oli minusta huolissaan, ja rankkojen hoitojen aikana pidin ajoittain hyvää tuulta yllä hirtehishuumorin avulla. Vaikeinta itselleni olivat ne hetket sairaalassa, kun aamulla herätessä huomasi huonekaverin sängyn olevan tyhjä ja sai kuulla tämän käyneen oman taistelunsa loppuun.

Vasta noin viiden vuoden kuluttua sairastumisesta aloin jälleen tuntea olevani voimissani. Syöpähoidot olivat aiheuttaneet kaikenlaisia kipuja ja kremppoja, jotka onneksi ovat nyt menneet ohi. Pyrin silti olemaan toipilasaikananikin mahdollisimman paljon kiinni elämässä. Kävin kääntymässä jalkapallokentälläkin pari vuotta sairastumisesta, vaikka olin ihan puolikuntoinen.

Syövän sairastaminen pakotti rauhoittamaan elämisen tahtia. Elämänkatsomustani se ei muuttanut, en ole koskaan ollut uskovainen ihminen enkä ole edelleenkään. On luonnollista, että elämä päättyy joskus, minun aikani vain ei ollut vielä. Saan edelleen pelata rakastamaani jalkapalloa ikämiessarjassa ja työstää tulevan elokuvani käsikirjoitusta.”

Vera Olsson: ”Clasun supervoima on aina ollut usko selviytymiseensä”

”Kun Clasu sairastui syöpään, elin omassa elämässäni tiukkoja ruuhkavuosia. Tein paljon töitä ja kasvatin tytärtäni, joka oli hyvää vauhtia tulossa teini-ikään. Isän syöpädiagnoosista kuuleminen tuntui niin isolta ja pelottavalta asialta, että en osannut muuta kuin toivoa parasta. ”Mitäs tästä”, Clasu kuitenkin totesi tyypilliseen tapaansa. Jos isä olisi romahtanut tai itkenyt sairastumistaan, asian käsittely olisi varmasti ollut minulle paljon vaikeampaa. Ehkä hän tekikin niin, mutta ei meidän sisarusten nähden. Clasun supervoima on aina ollut vahva usko omaan selviytymiseensä. Sen kuitenkin muistan, kuinka pahalta tuntui nähdä isä kovin laihtuneena – hänen oli vaikeaa syödä kurkussa olevan kasvaimen takia.

Kävin katsomassa Clasua sairaalassa ja siivosin hänelle. Mutta jälkikäteen ajateltuna isä pyysi varsin vähän apua sairausaikanaan. Onneksi hän on toipunut ennalleen ja saanut lääkäriltä terveen paperit.

Minulla on sellainen tunne, että Clasu elää tällä hetkellä aika hyvää elämää. Hän työskentelee tulevien projektiensa parissa kohtuudella vailla suurta yrittämisen taakkaa. Isän mieli ei ole vanhentunut yhtään, ja hän on edelleen kiinnostunut uusista asioista. Toivoisin, että voisin vanheta itse samalla tavalla. Haluaisin, että sama lapsenomainen innostus säilyisi minussa.”

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Terhi Harper. Jutussa Claes ja Vera Olsson kertovat muun muassa siitä, miksi Vera vasta nyt 47-vuotiaana on valmis isänsä alalle. Lue koko juttu Annasta 44/2021 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X