Jorma Uotinen
Jorma Uotinen oli kolmivuotias, kun hänen isänsä menehtyi.
Julkkikset

Isättömänä kasvanut Jorma Uotinen: ”Olen kaivannut isää koko elämäni”

Olisiko taiteilija Jorma Uotisen, 67, elämä ollut parempaa tai huonompaa, jos hän olisi saanut tuntea isänsä – sitä hän ei tiedä. Jorman tärkein ihmissuhde on suhde ex-puolisoon Helena Lindgreniin.
Teksti: Wirtavuori Sanna Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Yksitasoinen, yllätyksetön ja lattea mutta sellaisenaan niin ehjä. Näin Jorma Uotinen arvioi erään drag queen -esityksen vähän aikaa sitten pilke silmäkulmassaan. Hänellä on taito olla yhtä aikaa hauska, lempeä, rehellinen ja kohtelias.

Haastatteluun taiteilija saapuu lierihattu päässään, isoissa silmälaseissaan ja japanilaisen suunnittelijan Yōji Yamamoton pitkä, kauniisti laskeutuva takki yllään. Hän on valloittava ja vaikuttava.

Ei ole yllätys, että Jorma kertoo arvostavansa toisessa ihmisessä eniten rehellisyyttä, suoraa kontaktia ja läsnäoloa.

– Kuunteleminen ja kiinnostuksen osoittaminen ovat hyviä ominaisuuksia. Arvostan sitä, että ihminen pystyy kohtaamaan toisen ihmisen samalla tasolla, olipa tausta, asema tai ikä mikä tahansa, hän sanoo.

Hänen mielestään kukaan ei voi olla edellä aikaansa eikä vuosiaan nuorempi tai vanhempi. Nyt, 67-vuotiaana, hän sanoo olevansa juuri oikean ikäinen:

– Sekä fyysisesti että henkisesti. Elämänkokemusta on kertynyt, joten olen myös henkisesti vanhempi kuin esimerkiksi nelikymppisenä. Tässä olen, kokemuksineni ja vuosineni. Ikä on mikä on – onko meillä muuta mahdollisuutta kuin vanheta?

Isän kaipuu

”Porin hautausmaalla mustassa kivessä luki Leo Antero Uotinen ja kaksi vuosilukua. Olin kolmivuotias, kun isäni kuoli keuhkotuberkuloosiin 28-vuotiaana. Minulla on valokuva, jossa komea mies seisoo hyväryhtisenä puistossa. Hänellä on tyylikäs puku sekä plankatut kengät, ja minulle on kerrottu, että tässä on isäsi.

Lisäksi on yksi yhteiskuva, joka on otettu sukujuhlissa. Olen siinä parivuotias ja istun isän sylissä, mutta en muista tuota hetkeä eikä minulla ole muutakaan muistoa hänestä. Isosiskoni on minua pari vuotta vanhempi, joten hänkään ei oppinut tuntemaan isää, eikä äitikään puhunut isästä usein.

Olen kaivannut isää koko elämäni, mutta en tiedä, onko elämäni sen takia huonompaa vai parempaa. Ilmeisesti äidillä ja hänellä oli hyvä suhde, mutta olisiko hän ollut minulle hyvä isä, sitä en saa koskaan tietää.

Äiti ei avioitunut uudestaan eikä lapsuuteni lähipiiriin kuulunut äidin miesystävää, setää tai ukkia. Kukaan mies ei vienyt minua pikkupoikana saunaan, ongelle tai lätkämatsiin – minulla ei kerta kaikkiaan ole sellaisia muistoja.

Isän hautakivi oli paikoillaan yli 60 vuotta, enkä koskaan tuntenut erityistä tarvetta käydä tervehtimässä kiveä; en ole mitenkään nostalginen ihminen. Pari vuotta sitten, kun isän sisko kuoli, seurakunnasta kyseltiin haudan tulevista hoitomaksuista. Emme siskoni kanssa kumpikaan ehtineet tuntea kiven alla lepäävää miestä eikä meillä liity häneen mitään erityisiä muistoja, joten päätimme, että hautaa ei enää hoideta. Sitä mustaa kiveä ei enää ole.”

Jorma Uotinen

Rohkea teko

”En koskaan osannut, ehkä isättömyydestä johtuen, hakeutua joukkueurheiluun tai muihin poikasakkeihin, ja koulussa tunsin olevani erilainen. Äitini oli ompelija, ja kotona oli muotilehtiä, joista ihailin hienoja vaatteita.

Asuimme Porin keskustassa aivan Raatihuoneen puiston lähellä. Teatteri oli kaunein rakennus, jonka tiesin, ja haaveilin pääsystä sinne. Pääsisi teatteriin, niin saisi teeskennellä, ajattelin. Kymmenvuotiaana soitin teatterinjohtajan ovikelloa ja kysyin töitä.

Sattui niin hyvin, että sinä syksynä tarvittiin avustajaksi juuri ikäistäni poikaa ja sain toteuttaa unelmani. Ensimmäinen roolini oli Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija -näytelmässä, siinä istun kivellä ja kysyn, että mikä on välikäsi. Pian sain ystäviä näyttelijöiden lapsista ja nautin teatterin ilmapiiristä. Koulussa minulla ei juuri ystäviä ollut.

Vuosia myöhemmin aikuisiällä törmäsin lentokoneeseen noustessani ikäiseeni, pitkään mieheen. Kun katseemme kohtasivat, kumpikin tunnisti toisensa ja tervehdimme hätäisesti. Ehdin ajatella, että parempi olla pysähtymättä, turha palata menneeseen.

Lennon aikana tuo kouluaikainen tuttuni kuitenkin tuli luokseni juttelemaan ja kertoi, että oli seurannut uraani ja miettinyt minua usein. Hän pyysi anteeksi ja pahoitteli sitä, mitä tapahtui nuoruusvuosina. Hän sanoi katuvansa ja harmitelleensa tyhmyyttään ja huonoa käytöstään minua kohtaan.

Arvostan suuresti hänen rohkeuttaan, oli miehen teko pyytää anteeksi ja katua. Kohtaaminen oli aidosti puhdistava. Sen jälkeen en ole halunnut muistella kouluvuosien ikäviä kokemuksiani missään yhteydessä.”

Pieninkin ele

”Minusta piti tulla näyttelijä. Pyrin teatterikouluun jo varhain, mutta reputin. Joku viisas ihminen raadissa kuitenkin sanoi, että minä kuulun näyttämölle. Hän kehui, että tapani liikkua on poikkeuksellinen, ja suositteli minulle tanssia tai pantomiimia.

Sairastuin sen jälkeen 19-vuotiaana hermotulehdukseen, joka halvaannutti minut ja vei puhekyvyn. Toivuin sairaudesta hitaasti ja jouduin opettelemaan kaiken uudestaan, jokaisen pienimmänkin eleen. Pelkäsin jääväni pyörätuoliin loppuelämäkseni, mutta minä paranin. Oli suuri askel, kun pystyin uudelleen viemään lusikan suuhuni. Tuntui hienolta, että pystyn hallitsemaan lihakseni – jokaisen liikkeen millimetrin merkitys oli sen jälkeen entistä syvempi.

Minusta tuli tanssija, koska tanssi tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Kokemukseni ansiosta arvostan elämää ja terveyttä eri tavalla.

Parannuttuani muutin Porista Helsinkiin ja pääsin Kansallisbalettiin. Siihen aikaan oli pula miestanssijoista, ja sain suoraan harjoittelijan sopimuksen. Jatkoin opiskeluja, ja tanssi vei minut Tukholman, Kööpenhaminan ja Geneven kautta Pariisiin.

Taiteilija Carolyn Carlson oli suurin vaikuttajani ja ammatillisesti elämäni tärkein ihminen. Lähdin Pariisiin tanssijana, mutta vuodet Carlsonin kanssa tekivät minusta taiteilijan. Kun sain kiitosta ulkomailla, minua alettiin arvostaa täälläkin. Olin ensimmäinen suomalainen miestanssija, joka teki sooloesityksen.

Onnistumisten jälkeen minut kutsuttiin Kansallisbaletin johtajaksi, ja työskentelin siellä vuodesta 1992 vuoteen 2001 saakka.”

Erittäin elävä

”En pidä sanasta keho. Ruumis on kelpo sana, ja minulle se on elävä. Tunnen oloni kotoisaksi omassa ruumiissani, tai kuten ranskalaiset sanoisivat: il est bien dans sa peau, voin hyvin ihossani.

Kiinnitän ihmisessä ensimmäiseksi huomiota katseeseen, sitten tulevat muut aistimukset, ääni ja tuoksu. Fyysisesti tärkeää on hyvä ryhti. Viihdyn korkeissa tiloissa, sillä tuntuu, että vertikaalivoima vetää minua ylöspäin ja korkea tila kohottaa myös ajatuksia.

Sairaus ohjasi minua myös terveellisen elämän pariin. Arvostan elämää niin paljon, että en halua tuhota itseäni esimerkiksi käyttämällä päihteitä tai huumeita.

Tanssi on rankka ammatti, mutta olen säästynyt vammoilta eikä minulla ole ollut lonkka- tai jalkaongelmia, vain vaivaisenluuni on leikattu. Sovin tanssijaksi, sillä jänteeni ovat venyvät ja lihaslaatuni on pehmeä. Olen kuin voita, kuten joku hieroja on sanonut.

Hiuksilleni heitin hyvästit vuonna 1999. Oli kuuma kesä, olin Venetsiassa ja katselin peilistä ohenevaa vaaleaa kuontaloani: tukkani oli joko littana tai pystyssä. Silloin ajattelin, että nyt lähtee. Sen jälkeen pääasia on ollut kaikin puolin selkeä ja helppo.

En harjoittele tanssia enää säännöllisesti, mutta harrastan bikramjoogaa. Olen cityihminen, en samoile metsissä vaan tallaan mieluummin puistoja ja katuja.

Esiintyjän ammatissa kauneusleikkauskin olisi mahdollinen ja joskus tarpeellinen, ja jos minulle tulee paljon löysää leuan alle, leikkautan sen pois. Keskustelu kauneusleikkauksista on usein tekopyhää ja paheksuvaa. Arvostan näyttelijä Ritva Oksasta, joka on sanonut, että otettiin romppeet pois.”

Ihana Helena

”Annoin jo nuorena itselleni luvan rakastua sekä miehiin että naisiin. Tärkein ihmissuhteeni on ollut lähes parikymmentä vuotta kestänyt avoliitto Helena Lindgrenin kanssa.

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, eikä minulla ole lapsia, mutta Helenan poika Niklas on minulle hyvin rakas. Hän oli kaksivuotias, kun aloin seurustella Helenan kanssa, joten hän on ollut elämässäni merkittävän pitkään. Olemme matkustelleet paljon yhdessä, ja hän kuuluu yhä perheeseeni kuten Helenakin.

Erosimme 1998, mutta Helena on minulle ikuinen elinkautisystävä. Olemme yhä tekemisissä lähes päivittäin. Eron jälkeen olen viihtynyt yksin, enkä ole edes suunnitellut asuvani kenenkään kanssa.

Milloinko viimeksi olin rakastunut? Voi voi, siitä on aikaa, se tapahtui joskus vuosituhannen vaihteessa.

Kuusikymppisille ei ole kovin suurta kysyntää, eikä tässä iässä ole oikein halua olla tyrkyllä.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kun katsoin viime viikolla itseäni muutamaa vuotta vanhemman Ekku Peltomäen tuoretta hääkuvaa, mietin, että voisikohan vielä tulla joku, joka menee minunkin ruumiini ja sieluni läpi niin, ettei sille mitään voi.”

Jorma Uotinen

Suoruus ja kauneus

”Äitini oli 26-vuotias, kun hän jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi, ja hänellä oli täysi työ pärjätä ilman omaisuutta ja koulutusta. Olen miettinyt äidin elämättä jäänyttä naisen elämää ja kuvitellut, mitä hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut opiskella.

Hän oli viisas ja oikeudenmukainen ihminen, hänestä olisi voinut tullut esimerkiksi hyvä juristi.

Arvomaailmani pohja on äidiltä opittu suoruus, rehellisyys ja työn kunnioitus. Taiteilijana olen voinut käsitellä elämää kaikissa monimutkaisuuksissaan töissäni. En ole stressaavaa tyyppiä vaan ajattelen, että kukin asia vie sen ajan, minkä se tarvitsee, ja kaikesta selviää – aina se jotenkin menee.

Äiti on elämäni tärkein ihminen, ja suhteessamme voi näin jälkikäteen nähdä riippuvaisuuttakin. Äiti piti minusta kiinni ja oli mustasukkainen esimerkiksi Helenasta.

Kerran hän kuitenkin sanoi, että Helena istuu hyvin kauniisti. Se oli selkeän arvostava määritelmä rakastetustani.

Kauniit asiat ovat minulle tärkeitä, sisustuksessa ja tyylissä. Kotini on harkitussa järjestyksessä, ja minulla on selkeä garderobi mustia ja harmaita vaatteita sekä paljon valkoisia paitoja ja jotain punaista, joten löydän luontevasti näköistäni päällepantavaa. Myös kengät kertovat ihmisestä paljon. Maku se on huonokin maku.”

Paras edessä

”Äiti on jo kuollut ja ystäviä ja tuttaviakin poistuu koko ajan, joten enää en ajattele, että jos minä kuolen, vaan kun minä kuolen.

En tunne itseäni vanhaksi enkä pelkää kuolemaa. Niin tapahtuu, ja toivottavasti pysyn mahdollisimman järjissäni ja liikkuvana siihen asti. Olen eutanasian kannattaja, en halua, että minua pidettäisiin kasvina elossa.

Toistaiseksi järki toimii ja luomisvoimaa piisaa. Tässä iässä jotkin asiat sujuvat jopa helpommin kuin nuorempana, koska minulla on tietoa ja taitoa sekä sopivasti kokemuksen tuomaa hyvää rutiinia.

Suunnittelen tekemiseni paperikalenteriin. Nyt sinne on kirjattu Helenan ja minun yhteisen produktion Ei huono – Porista Pariisiin esitykset. Käyn myös silloin tällöin luennoimassa yrityksille, seuraavaksi puhun lakimiehille taiteilijan työstä ja kulttuurin merkityksestä.

Jokainen sukupolvi tuo taiteeseen oman kerroksensa. Tosin uusi ei tarkoita välttämättä edistystä, eikä edistyskään takaa hyvää taidetta. Kaikkea ei pidä uudistaa vain uudistamisen pakosta.

Se on selvää, että asiat ovat paremmin kuin ennen. Esimerkiksi kun lapsuudessani saatiin appelsiineja tai banaaneja, se oli juhlaa, ja nyt niitä tyrkytetään arkisessa tarjouslaarissa pilkkahintaan. Ja kun 1970-luvulla vaadittiin, että pitää avata ikkunat Eurooppaan, niin nyt meillä on ovetkin selällään. Maailma on paljon suvaitsevaisempi ja kansainvälisempi kuin silloin.

Taiteilijana uskon, että kaikkein paras projektini on vielä tekemättä, odottamassa minua.

Ajattelen usein portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan sanoja: Ollaksesi suuri pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä sulje pois. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta. Ei huono.”

JORMA UOTINEN, 67

Työ: Taiteilijaprofessori, tanssija, laulaja, näyttelijä ja koreografi, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellinen johtaja.

Koti: Helsingin Punavuoressa, asuu yksin.

Ajankohtaista: Ei huono – Porista Pariisiin, esityksiä Tampereella, Helsingissä ja Lappeenrannassa.

Julkaistu Annassa 43/2017.

X