Julkkikset

Harry Potter -kirjojen suomentaja Jaana Kapari-Jatta kasvatti lapsensa vähävaraisena yksinhuoltajana: ”Jos jotain pitää tehdä, minä teen sen, enkä kadu”

Elämä värikkäässä lähiössä opetti suomentaja Jaana Kapari-Jatalle, että vaikeuksista selvitään – joskus mutkan kautta, joskus helpommin.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Mirva Kakko

– Tiesimme, kuka juoppo oli harmiton ja ketä kannatti väistää. Se oli tuttua ja siksi turvallista, Jaana Kapari-Jatta sanoo.

Elämä värikkäässä lähiössä opetti suomentaja Jaana Kapari-Jatalle, että vaikeuksista selvitään – joskus mutkan kautta, joskus helpommin.

Kääntäjä Jaana Kapari-Jatta, 65, oli ollut lukionsa priimus ja lukenut yliopistossa fysiikkaa ja talousmaantiedettä.

– Mutta sitten tulivat muksut ja piti hankkia töitä. Rakastin lukemista ja hain töitä kustantamosta. Aloin tehdä oikolukuja ja tiivistelmiä englanninkielisistä kirjoista suomennuspäätösten tekijöille, Jaana kertoo.

Kesällä 1985 Jaana oli 30-vuotias ja uuden edessä. Takana oli tuore avioero ja huollettavana kolme alle kouluikäistä lasta.

Jaana muutti lapsineen kaupungin vuokra-asuntoon Vantaan Havukoskelle, nopeasti kasvaneeseen kerrostalolähiöön.

– Oloni oli jännittynyt, mutta toiveikas. Muistan, miten ihanaa oli, kun talkkari asensi minulle tiskikoneen ja sanoi, että naapurustossa ollaan iloisia siitä, että taloon muutti yksinhuoltaja – he kun ovat luotettavia.

Lue myös: Vähävaraisen lapsuuden viettänyt ministeri Sanna Marin: ”En saanut kotoani menestymisen mallia, mutta opin selviytymään vaikeuksista”

Lähiössä kaikki ymmärsivät toisiaan

Perhe kotiutui Havukoskelle, jonka yhteisöllisyyttä Jaana lapsineen arvosti: kaikki olivat samalla lailla varattomia ja ymmärsivät toi­siaan.

Välillä meno oli kuitenkin villiä. 1990-luvun laman aiheuttamat konkurssit tyhjensivät a­lueen liiketiloja, ja niiden tilalle syntyi kaljakuppila toisensa perään.

Jaana opetti lapsilleen, että kenenkään sellaisen kanssa ei jutella, joka ei pysy tolpillaan, ja uhkaavassa tilanteessa pitää pyytää aikuisia apuun.

– Tiesimme, kuka juoppo oli harmiton ja ketä kannatti väistää. Se oli tuttua ja siksi turvallista.

Jaana Kapari-Jatta: ”Jos jotain pitää tehdä, minä teen sen”

Hurjiakin tapahtui. Vuonna 1993 Kaparien kotitalon kellarissa tapahtui selvittämättömäksi jäänyt murha.

– Mies oli tuttumme, ja hänen lapsensa olivat lasteni kavereita. Se oli kauheaa eikä ole mennyt pois mielestä koskaan kokonaan, Jaana kertoo.

Toisella kertaa nainen hyppäsi kakkoskerroksen ikkunan läpi paetessaan kirvestä heiluttanutta miestään. Jaana juoksi alas pihalle auttamaan.

– Huusin parvekkeelta katsoville lapsille, että heittäkää viltti, koska naisella oli yllään pelkät alushousut, Jaana muistelee.

– Ikkunassa kirveen kanssa huidelleelle miehelle huusin: ”Nyt se kirves pois!”

Jaana pysähtyy miettimään tapaansa mennä suoraan päin, kun jotain uhkaavaa tapahtuu.

– Ihmisessä joko on se piirre tai ei. Minussa se on – jos jotain pitää tehdä, minä teen sen. Enkä jää katumaan, vaan elän sen kanssa, mitä tein.

Lue myös: Kotiliesi: Oletko sinäkin kasvanut lähiössä? Sitten muistat nämä ihanat asiat lähiölapsuudesta menneiltä vuosikymmeniltä

Luit juuri lyhennelmän Annan 43/2020 jutusta, jonka on kirjoittanut Iina Alanko. Jutussa myös Jaanan muusikkotytär Oona Kapari kertoo lapsuudestaan ja suhteestaan äitiinsä sekä omasta urapolustaan. Miten Jaanasta tuli tähtisuomentaja? Mikä oli Oonan uran ratkaisevin hetki? Mitä Oona on oppinut äidiltään, ja miksi Jaanan mielestä ihmisten pitäisi puuttua vääryyteen sitä nähdessään?  Lue Jaanan ja Oonan koko haastattelu numerosta 43/2020 tai digilehdestä! Voit tilata digilehden täältä!

X